Mamma mia, Andrea! Sei pazzo?!

Andrea Pirlo menee ampumaan pilkkua, joka on pantava sisään tai Englanti on todennäköisesti vienyt rankkarikisan. Meilläkin porukka kysyi, että mitä se tekee, kun hän chippaa pallon Joe Hartin yli. Olisin valmentajana kysynyt, että mamma mia, oletko sä ihan hullu?!

Rankkareita voi ampua millä tavalla tahansa, mutta tuo osoittaa jo todella paljon siitä miehestä. Mikä hermokovuus pitää olla johtopelaajana tuossa paikassa! En tiedä ajatteliko hän edes, että jos Hart jää seisomaan ja ottaa kopin, niin Italian kisat ovat siinä. Kuulin haastattelussa, että hän näki Hartin hyppäävän jo siihen nurkkaan. Käsittämätöntä, että tossa tilanteessa tekee sekunnin sadasosassa tuollaisen ratkaisun.

Tuo oli minulle yksittäinen muisto huikeasta illasta. Englanti-Italia oli järkyttävän makea peli. Toki tasoltaan paljon parempiakin pelejä on nähty näissä kisoissa. Tässä oli sellaisia aspekteja, jotka pitivät ainakin meidät kotona naulittuina sohvaan, kuin magneetteina television edessä. Kerrankin Italia haki maalia ja yritti hyökätä. Englanti puolusti sydämellä ja kolmen leijonan spiritillä ja oli 70 minuutista eteenpäin kuin pystyyn lyöty nyrkkeilijä. Heillä ei ollut enää mitään paukkuja jäljellä ja kaikki näkivät, että he yrittävät tsempata vain päästäkseen rankkareille. Joku tyttäristäni kysyi, että ”Isä, millaisia englantilaiset ovat ampumaan rankkareita?”. Sanoin, että normaalisti englantilaiset ovat vähän heikkoja siinä. Tytär kysyi, että miksi ne sitten pelaavat noin. Totesin, etteivät ne jaksa enää! Se oli kuin tekninen tyrmäys. Englantilaiset olivat jo astumassa voittajan tantereelle rankkareissa ja se kääntyi kuitenkin. Ja se kääntyi juuri tähän Pirlon suoritukseen.

Myös valmentajien käytös oli kalkkiviivoille asti upeaa. Roy Hodgson on täydellinen herrasmies ja Cesare Prandellikin vaikuttaa siltä. He olivat myös pelin tasolla eivätkä provosoineet. Ihailen suuresti Hodgsonia, mutta ihmettelen vain, että miten englantilaiset pelaajat sammahtivat. Aina on kuitenkin ollut se tunne, että he jaksavat painaa loppuun asti, mutta nyt ei kyllä niin käynyt.

Saksa on ollut totta kai vahva. Emme saa kuitenkaan unohtaa, että heillä oli näistä kahdeksasta joukkueesta heikoin vastassa eli Kreikka. Nyt tulee selkeä tasonnosto Saksalle, koska Italia on aika usein ollut epämiellyttävä vastustaja heille. Aika harvojen papereissa Italia oli mukana, mutta minun papereissani se oli yksi kolmesta suosikista. Uskon siihen, että joukkue jolla on paljon vastoinkäymisiä ennen kisoja ja jonka pakkaa yritetään sekoittaa, voi saada suuria aikaan yhdessä turnauksessa, jos sillä on tekniikkaa, taktillista kykyä ja pelaajat ovat jonkinlaisessa kunnossa. Italia tekee sitä juuri nyt.

Espanjan kohdalla odotukset olivat aivan valtavat. Kaikki odottivat, että he pitävät palloa 75 prosenttia ajasta ja syötöt menevät klak-klak-klak kuin aikoinaan Petrov, Harlamov ja Makarov venäläisessä jääkiekossa.  Sitten joku juoksee pallon tyhjään maaliin ja taululla on 6-0. Se on mahdotonta, koska vastustajat ovat jo oppineet pelaamaan Espanjaa vastaan. Heidän on mahdotonta keksiä jalkapalloa enää uudelleen, mutta he yrittävät nyt hioa pieniä juttuja. Pelaavatko he Torresilla vai ilman hyökkääjää Fabregasilla? Mihin he yrittävät lyödä ylivoimat kentällä? Täytyy sanoa, että Ranskaa vastaan pelattu ensimmäinen maali oli fantastinen. Ranska yritti muuttaa pelaajapolitiikkaa ja tukkia Espanjan vahvan vasemman laidan. Mitä tapahtui? Sieltä Espanja teki ensimmäisen maalin. Kyllä se valmentajana harmittaa, koska Blanc näki sen vaaran, mutta Ranskan muutamat avainpelaajat nukkuivat tilanteessa.

Ennen kuin pallon saa pois noin taitavalta joukkueelta, joudut panemaan todella paljon joukkue-energiaa siihen. Yksi asia on nimittäin varmaa: espanjalaiset eivät lahjoita palloa. Voit saada heiltä pääsiäislahjaksi tapas-lautasen ja joululahjaksi sukkia, mutta he eivät anna lahjaksi palloa.

Kun Portugalikin oli aktiivisempi osapuoli Tshekkiä vastaan, kaikki välieriin menneet olivat hyökkäyspelissään selvästi vastustajiaan monipuolisempia joukkueita. Monet sokaistuivat Portugalin ensimmäisestä Saksa-tappiosta, mutta minä en.  He näyttivät jo ekassa pelissä Lissabonin kotkan kyntensä, mutta heillä oli huonoa onnea. Se on hyvä ja monipuolinen joukkue. Näyttää myös, että henki joukkueessa on vahva. Cristiano Ronaldo ei onnistunut kahdessa ensimmäisessä pelissä, mutta edelleen häntä kannetaan ja nyt Cristiano maksaa sitä takaisin omilla fantastisilla suorituksillaan.

Välierissä on noin kymmenen Real Madridin pelaajaa. Kaverit pelaavat kavereita vastaan, mikä tarkoittaa sitä, että pienet asiat ratkaisevat. Kaikki tietävät Özilin kikat. Ramos tietää, mitä Ronaldo tekee. Coentrao tietää, mitä Arbeloa tekee. Ainoa ero on, että heillä on nyt eriväriset paidat ja he edustavat synnyinmaitaan. Mitään salaisuuksia tai kikkoja ei enää ole.

Posted in EM-kisat, Espanja, Italia | 10 Comments

Das Wunder von Basel

Ärsytetty, keskittynyt FC Bayern lähti hakemaan Baselista voittoa vapautuakseen hälyttävästä urheilullisesta tilanteesta, johon he olivat itsensä pelanneet viimeistään Freiburgissa. Toisin kuitenkin kävi; turpaan tuli!

Das Wunder von Basel -- vai oliko se sittenkään ihme?

FC Basel, seura, jolla omassa maassaan on ylivertaiset taloudelliset resurssit, oli pudottanut jo suuren ja mahtavan ManU:n lohkovaiheesta ulos. Tällöin viimeisenkin epäilijän oli tajuttava että joukkueessa on laatua! Tämän oli myös Bayernin pakko tietää jo ennen keskiviikkon peliä.

Basel on sopiva sekoitus kansainvälistä kokemusta ja nuorta intoa. Valmentaja Thorsten Fink, joka lähti lokakuussa HSV:n peräsimeen, teki reilun kahden vuoden aikana Baselista pelaavamman ja teknistä jalkapalloa suosivan joukkueen. Tätä hänen kädenjälkeään Heiko Vogel jatkaa. Basel elää ja kaatuu kahden kärkipelaajansa Alex Frein ja Marco Strellerin kokemuksesta ja maaleista. Taloudellisista resursseista kertoo parhaiten se fakta, että seura pystyy hakemaan oman poikansa, Frein, Saksasta kotiin monen miljoonan euron siirtokorvauksella. Mikä muu Sveitsin pääsarjassa pelaava seura tähän pystyy??? Tämä parivaljakko ei tarvitse montaa maalipaikkaa, kun verkko soi. nämä kaksi pois lukien, kahdeksan muuta kenttäpelaajaa tekevät valtavasti töitä puolustussuuntaan. Bayernin pelaaminen tällä hetkellä on ennalta luettavissa ja staattista. Tämän tietävät kaikki, myös FC Basel. Tältä pohjaltahan Basel riisui Bayernin aseista. Niin Schaqiri kuin Fabian Freikin tukivat omia laitapuolustajiaan Steinhöferiä ja Korean poikaa niin, että Ribbery ja Robben ajoivat itsensä sumppuun.

Pienikokoinen maalivahti Sommer pelasi taas kerran isossa pelissä unelma-ottelunsa: ensimmäiset 20 minuuttia hän piti Baselin pelissä omilla loistavilla reaktiotorjunnoillaan, minkä myötä kotijoukkue kasvoi suuremmaksi ja alkoi uskoa mahdollisuuksiinsa. Baselin keskuspuolustus onnistui pelaamaan virheettömästi, joskin tilannetta helpotti suuresti myös se, että Mario Gomez ei saanut mitään tukea muilta, eikä St.Jakobin perunapelto ei helpottanut Gomezin urakkaa. Baselin pelijärjestelmä on jo Finkin ajoista lähtien ollut offensiivinen, mikä tarkoittaa sitä, että hyökkäyksiin osallistuu usein jopa 6 pelaajaa. Laitapuolustajat, varsinkin Steinhöfer, suuntaavat voimakkaasti ylöspäin. KK=keskikentän keskusta Xhaka ja Huggel ovat kovan työmoraalin omaavia pelaajia.

Baselin ihme vai oliko se sittenkään sitä?

Ajankohta Bayernin kaatamiselle, varsinkin kotipelissä, oli otollinen: tämän vuoden puolellla Bayernin kaikki vieraspelit (cupottelua lukuun ottamatta) ovat olleet täyttä tuskaa. Bayernin syömähampaista Ribbery & Robben vain toinen on tällä hetkellä iskussa. Robben on terveydellisistä syistä kaukana huipputasostaan. Schweinsteigerin puuttuminen keskushermoston tärkeimpänä elimenä muuttaa pelin vastustajalle helpommin luettavaksi ja tietää omalle joukkueelle leadershipin puttumista. Bayernin puolustuksessa on tällä hetkellä vain yksi huippuluokkan mies, ja hän seisoo tolppien välissä! Neljä muuta linjassa pahasti hakoteillä.

”Zieht den Bayern die Lederhosen aus!” raikui ottelun jälkeen koko Baselin kaupungissa. Ilo ja tuuletus oli ylimmillään -- aiheestakin! Upea yksittäinen voitto seuralle…

Matkassa on yksi mutka. Kaverini Uli Hoeness haluaa että hänen FC Bayerninsa on ensimmäinen seura, joka voittaa Champion liigan omassa ”kodissaan”. Ulin luonteen tuntien tästä unelmasta tulee totta!

Posted in Bayern München, Mestarien liiga | 3 Comments

Jallu’s Stouk!

Kohtaus vuodelta 1975:

- Stouk, Stouk!

- Jallu, mikä ihmeen Stouk? Eihän Englannissa ole kuin yksi futisjengi ja se on Kiikanin Liverpuuli.

- Pasi kuule, Liverpuuli on ihan mätä. Stoukissa pelataan aitoa brittifutista.

Joulukuu, 2011:

Istun lauantai-iltana Mikon ja Samin kanssa teheranilaisen taksikuskin kyydissä matkalla Stoke Hanleyn keskustaan. Kaupungista huolimatta tämä mies ei ole Stoke Cityn fani, vaan hän on aitoja iranilaisseura Persepolin miehiä.

Ruokapaikkaa hakiessamme kävi selville, että Hanleyn keskustan ei voi iltahämärässä sanoa vetävän vertoja ihan Rooman tai Firenzen arkkitehtuureille. Etsimme paikkaa mihin mennä katsomaan Espanjan liigan El Clasicoa, mutta ainoan löytämämme baarin sisällä meno oli laseineen ja shotteineen sitä luokkaa, että emme nähneet kuin rippeitä ottelun toisesta puoliajasta. Siinä kaupungissa oli tärkeintä espanjalaisklassikon sijasta se, että shotit kulkivat ja meno maistui.

Britannia Stadium, päivää myöhemmin:

Lennossa oleva Tottenham Hotspurs on tulossa vierailulle. Seison stadionin takana Sir Stanley Matthewsin patsaan vierellä. Kotijoukkue tarvitsee tänään peliinsä tämän uskomattoman futaajan harhautustavaramerkkiä säilyttääkseen edes minimaaliset mahdollisuudet haastaa Spurs.

Brittiläisessä mittakaavassa pikkuseuran kotistadionilla on todella lämminhenkinen vastaanotto ja tunnelma. Eihän se toisaalta ole ihme, sillä ”Pottershan” on ruukuntekijöiden jälkeläisten joukkue. Ja heidän esi-isänsä tekivät työtä käsillään ja suuren suurella sydämellä.

Eminem

Jengit tunnelissa, vain minuutteja kick-offiin:

Katsomossa odottavat ihmiset alkavat lähes hengittää samaan tahtiin, kun Eminemin Lose Myself -biisin aggressiivinen rytmi marssittaa jengit kentälle. Tunnelma on käsin kosketeltavan sähköinen ja odottava. Harvemmin, jos koskaan, olen kokenut yhtä voimakasta fiilistä sisääntulomarssin aikana ja nyt ymmärrän, että vaikka Britannia Stadiumin kolme kulmaa on auki ja se vetää vain 28 000 ihmistä, miksi tunnelma on Englannin tiivein ja kovaäänisin.

Stoke tuli Eminemin pumpun tahdittamana valtavalla aggressiolla peliin ja pusersi isompansa heti omalle kenttäpuoliskolleen. Spurs oli aivan unessa ja lirissä, kun kookkaampi ja jätkämäisempi kotijoukkue painoi herhiläisinä päälle.

Stokella on riveissään aivan uskomattomia sivurajalinkoja. He ovat saaneet yleensä kotiotteluissa pikku apua pallopojilta, kun nämä ovat heittäneet pelaajille pyyhkeen millä voi putsata pallon ennen heittoa. Se on lentänyt ihan yhtä luontevasti kuin joltain Scandic-hotellin työntekijältä valkoinen pyyhe, millä asiakas saa putsata naamansa.

Mutta nyt tapahtuikin jotain todella erikoista. Mä näin kun heittämään tulleella Ryan Shottonilla oli paidan alla saman värinen pyyhe, jolla se pyyhki pallon ennen heittämistä. Ehkä näihin pallopoikien avustuksiin on tullut joku sääntömuutos, sillä tuo oli aivan uskomatonta. Mutta pienempi seura käyttää kaikki keinot, että saa kampitettua isompaansa.

Kaiken kaikkiaan Stoke halusi näyttää heti alusta, että ”te tulette tänne meidän ruukuntekijöiden kaupunkiin, ettekä vie täältä ruukun ruukkua”.

Spursin sympaattinen manageri Harry Redknapp teki toiselle puoliajalle tarpeelliset muutokset, minkä jälkeen Stoke painettiin armotta kohti omaa rankkarialuetta. Kotijoukkueella oli kuitenkin hurjan taistelun lisäksi kaikki taivaanmerkit kohdallaan ja se vei ottelun. Siellä oli joku joulun suojelusenkeli Britannia-stadionin kulmalla pilvenreunalla heidän puolellaan miettien, että ”näille pojille annetaan kyllä tänään jonkinlainen palkinto tuosta huimasta taistelusta”.

Stoken manageri Tony Pulis veti ottelun jälkeen roolin, jonka näki kauas hänen silmäkulmista, kun hän sanoi, että ”I never speak about the referees”. Ja kuinka hyvin muistankaan parin viikon takaisen suoran haastattelun, jossa hän mietiskeli, että ”kun nuo tuomaripäätökset olisi vähän enemmän meidän puolella nin saataisiin enemmän pisteitä”. Kovin on lyhyt brittimanagerin muisti.

Kävelemme pois Gordon Banksin nimikkokatua pitkin, Britannia Stadium on hiljentynyt. Ainoastaan vierestä menevältä A50:ltä kuuluu tasainen humina. Ruukuntekijät ovat palanneet koteihinsa.

Jallu, my good old fellow, nyt hiffasin, miksi Stoke City oli valintasi…

Jengihän on kuin sinä!!!

Pidä kliffat synttärit. Muistathan ikuisen sloganimme ”hauskaa voi pitää ilman ******, mutta sehän on vain teeskentelyä”.

Onnea! Olen hengessä mukana!

T: Pasi

(31.12.1961 syntyi hentoinen poikavauva, pikkaisen yli 6kg)

Posted in Stoke, Valioliiga | Leave a comment

Fergusonille bling, Mancinille Abu Dhabin keikka

UEFA Champions Leaguen pudotuspelivaiheessa on viime vuosina lähes poikkeuksetta nähty neljä brittijoukkuetta, mutta tänä vuonna tahti on toinen. Ennen lohkovaiheen viimeistä kierrosta kvartetista vain Arsenal on onnistunut varmistamaan jatkopaikkansa.

Suurimmissa ongelmissa on Manchester City. Napoli-peli oli sille se tärkeä peli, jota ei olisi ikipäivänä saanut hävitä, mutta se kaatui osittain Mancinin myöhäisiin vaihtoihin.
Miksei hän pistänyt aiemmin uusia miehiä kentälle? Vajaa 20, 10 ja kuusi minuuttia ennen loppua hän pisti kentälle Nasrin, Agüeron ja Johnsonin. Heti kun Agüero tuli kentälle, niin jotain alkoi tapahtumaan ja kovaa vauhtia.

Totta kai valmentaja ajattelee, että kun ollaan 1-2-häviöllä, niin tästä tasoitetaan. Sitä ei huomaa, että menee kaksi minuuttia, menee neljä minuuttia, sitten onkin jo yhtäkkiä 77. minuutti ja sitten jo mennään 85. minuutilla. Valmentaja miettii, että miten se voi olla jo näin paljon, kuka piru tuota kelloa vääntää noin nopeasti eteenpäin. Ja Napolissa varmasti Mazzarri puolestaan mietti rillit huurussa, että miten tuo kello tikittää noin hitaasti eteenpäin. Se on ihan karmea tilanne, kun on 20 minuuttia jäljellä, ja ajat sitä maalia takaa. Mäkin joskus mietin, että ”ei jumapliuta, nyt siellä Rovaniemen kentän taulun takana on joku ruuvaamassa sitä kelloa. Äsken oli 26 pelattu ja nyt on jo 38.” Ja toiste sitä miettii, onko tuo iso viisari on jumittunut vai mikä sitä vaivaa.

Kun Baijerin peli on pelattu, niin seuraavana aamuna Mancini todennäköisesti istuu Etihadin koneessa matkalla Abu Dhabiin selittelemään ja analysoimaan tätä laulukuoroon lähtöä.

Toinen joukkue liipaisimella on Chelsea. Lontoolaisten ruumiillistumaa John Terryä katsomalla, näkee, että joukkue ei ole tällä hetkellä se porukka, jolla on hauskaa, oikea tsemppi ja hurtti huumori. Ulkoisen kuvan perusteella Villas-Boas ei ole saanut pukukopissa ja kentällä pelaajien kunnioitusta.

Onko Villas-Boas todellakin se sateentekijä Chelsealle? Muistan keväältä, kun oltiin Europa-liigan finaalissa ja Porto voitti Bragan Dublinissa. Villas-Boas oli niin ylpeä ja onnellinen, että hänelle omana poikana oli annettu Porton kaltainen organisaatio ja joukkue valmennettavaksi, eikä hänellä ollut aikomustakaan jättää seuraa.

Hän piti sellaisen puheen siellä Dublinin lehdistöhuoneessa, että meinasin alkaa kyynelehtiä. Mä en ole edes vaimolleni antanut 30 vuoden yhdessäolon aikana koskaan sellaisia rakkaudentunnustuksia. Mutta mitä tapahtuu finaalin jälkeen: Villas-Boas lähtee Bahamalle, juo muutaman värikkään paukun sateenvarjolla, tulee takaisin ja onkin Chelsean valmentaja.

Koko tämä konstellaatio on vähän hassu. En missään nimessä sano, etteikö hän olisi varmasti pätevä ja osaava jalkapallotietäjä, mutta niin lyhyen uran jälkeen mennä valmentamaan Chelseaa, joka on täynnä tähtiä, niin kentällä kuin vaihtoaitoissa ja katsomossa. Se on vaikeaa.

Basel-pelin myötä todennäköisesti jatkoon etenevä ManU on vähän kirjoittamaton lehti. Siltä puuttuu mielestäni jämäkkyys ja sen epätasapaino kulminoituu akselille van der Sarin lopettaminen ja toppariosasto.

Ferguson on kuitenkin joka keitin- ja vihkivedessä keitetty. Hän ryhtyy varmasti katsomaan vanhoja tilastoja sekä vuosia valmentajana, ja sitten sille tulee se ”bling”, että ”hei, mites sinä vuonna ja sinä vuonna, silloin kyllä jouduttiin taistelemaan.” Eihän sir Alexin tarvitse kaivaa motivaatiotekijäksi kuin joku finaali Bayern Münchia vastaan ja sanoa ”Hei jätkät, sillon me oltiin jo kuolleita. Siellä oli Lothar Matthäus ja Mario Basler ja niillä oli jo saksalaiset kaljatölkitkin auki penkillä ja mestaruuspaidat vedetty ylle, mutta niin vaan me hoidettiin se silloinkin.”
ManUlla on kaiken kaikkiaan luottamus pitkän jakson työhön. Ne ovat nyt pienessä murrostilassa, mutta siellä on enemmän luottamusta ja uskomusta siihen pitkän jakson työhön, kuin Chelsella tai Cityllä, jotka vielä hakevat niitä juttuja.

Se pitää vielä sanoa, että Kyproksen poikien Apoelin temppu oli aivan käsittämätön suoritus. En tunne joukkuetta kovin hyvin, mutta tuosta kivikovasta lohkosta jatkoon pääseminen on aivan fantastinen ja käsittämätön suoritus. Apoel tekee champpari-sopasta kyllä maukkaamman.

Posted in Mestarien liiga, Valioliiga | 2 Comments

Bella Napoli

– jauhoja
– vettä
– kuorittuja tomaatteja
– merisuolaa
– neitsytoliiviöljyä

Heinäkuu 1984, Napoli. Etelä-Italian miljoonakaupungissa on sähköä ilmassa. Ahtaiden katujen uumenissa käy aggressiivinen kuhina: évero? Totta se on! Dieguito saapuu Napoliin! 80 000 ihmistä San Paolon stadionilla ottaa ylpeänä vastaan kaupungin tulevan Toiveiden Toteuttajan -- maailman parhaan jalkapalloilijan, Diego Maradonan! Tämä kaoottinen ja taikauskon värittämä kaupunki herää Diegon myötä kukoistukseen!

Diegon ympärille rakennettiin joukkue, jonka johtotähtenä hän oli. Kolmantena kautena Napoli vihdoin sai omansa. Scudetto! Ensimmäisen Italian mestaruuden! Pystyin tuohon aikaan seuraamaan aika läheltä Pohjois-Italian rajalta Napolin ensimmäistä mestaruutta ja näin monta heidän vieraspeliään. Diego toi kerrankin rykmenttinsä vaaleansinisine paitoineen Milanoon ja tuli itse lämmittelyyn tiukoissa ruotsalaistyyppisissä ylös vedetyissä housuissa ja Puman vanhojen kenkien nauhat auki. Huomasin itsekin, että vaikka Pohjois-Italiassa ei siedetty Diegoa eikä etelän joukkuetta, siellä oli kuitenkin viha-rakkaus-ihailu-suhde häntä kohtaan. Diegolle buuattiin ja käskettiin painua syvimpään Napolin katujen helvettiin, mutta silti Milanossa ja Torinossa oli kunnioitusta tätä pelaajaa kohtaan. En koskaan unohda niitä hetkiä kun Fernando De Napoli, Salvatore Bagni (länkisäärineen), Andrea Carnevale ja muut lauloivat kyyneleet silmissä Diegon johtamana Napolin suurinta hittiä ”äiti, äiti, äiti, tiedätkö, miksi minun sydämeni pakahtuu, olen nähnyt Maradonan, olen rakastunut!” mestaruuden ratkettua. Diegon Napoli uusi mestaruudensa vuonna 1990 sekä voitti Uefa Cupin 1989. Diego jätti Napolin, kymppi-paita jäi ikuisiksi ajoiksi napolilaisten sydämiin. Sillä pelinumerolla ei Napolissa enää koskaan kukaan pelaa…

Napoli, oggi

21 vuotta myöhemmin Napoli on taas Euroopan eliitissä! Cavani, Lavezzi, Hamsik, Maggio. Nyky-Napoli on rakennettu useiden olkapäiden varaan. Tempperamenttinen valmentaja Walter Mazzarri on onnistunut rakentamaan vaaleansinisille dynaamisen ja vauhdikkaan pelityylin. Siellä on hyökkäysosaston täysiverinen uruguaylainen maalintekijä Edinson Cavani, joka on rangaistusalueen sisällä arvaamaton: sekä ampuu että viimeistelee uskomattomista palloista, joiden kohdalla monet antavat jo periksi. Hänen ympärillään ovat pieni väkkärä Ezequiel Lavezzi ja slovakki Marek Hamzik valtavan irokeesitöyhtönsä kanssa. Lavezzi on täynnä tatuointeja. Rakettimaisen nopea. Hamzik on pelaaja, jolla riittää tempokuljetuskykyä ja tulivoimaa. Tällä kolmikolla on kyky tehdä vastustajan kuin vastustajan elämän vaikeaksi…

Keskikentän keskelle Mazzarri haki hyvät sveitsiläiset Inlerin ja Dzemailin. Nämä ja Gargano muodostavat joukkueen konehuoneiston. Lavoro, lavoro, lavoro! Töitä! Laitajuoksijat, sanan varsinaisessa merkityksessä. oikealla Maggio, vasemmalla Zuniga tai Dossena. Jos Mazzarrin systeemissä keskellä tehdään töitä, niin laidoilla juostaan maratonia. Per peli! Tämän kaiken täydentää kolme kokenutta keskuspuolustajaa: Aronica, Cannavaro, Campagnaro. Maalissa on kokenut hyvä reaktiotorjuja Desanctis.

Viime vuonna Napoli oli Serie A:n kolmas ja sitä ennen kuudes. He ovat aloittaneet sarjan hyvin ja pelasivat Champions Leaguessa hyvän pelin Manchester Cityä vastaan ja voittivat Villarrealin kotona. He ovat lähellä jatkopaikkaa vaikeasta lohkosta, jos voittavat Cityn kotona. Joukkue on ihan erilainen kuin Diegon mestarijoukkueet, jotka rakentuivat vain hänen ympärilleen, koska hän oli niin loistava. Nyt joukkueessa on erilaisia persoonia ja taiteilijoita. Diegon aikaan siinä oli yksi taiteilija ja kaikki tilanteet pelattiin Diegolle. Viime kevään itkevät kuvat kertovat, että 21 vuoden jälkeen oli todella tärkeä asia Napolille päästä suureen liigaan. Kaikesta näkee, että he haluavat tuosta lohkosta jatkoon ja päästä kiinni samoihin hetkiin kuin Diegon kanssa.

Allora…La vera Pizza. Onnistuakseen vaatii tämä maailman maukkain pizza loistavien raaka-aineiden lisäksi:
– taikinan pitää nousta 12 tuntia
– pohja pitää olla pehmeä ja kevyt
– paistouunin lämpötila on oltava juuri täsmällisesti oikea

Todelliseksi pizzamestariksi valmistumiseen menee aikaa vähintään kolme vuotta. Diego Maradonan Napoli voitti kolmantena vuotenaan mestaruuden, Mazzarrilla on käynnissä kolmas vuosi. Ja napolilaisethan ovat taikauskoisia!

Posted in Diego Maradona, Serie A | Leave a comment

Are you ready?

Kaikki he miettivät -- managerit, pelaajat, kotijoukot, kannattajat… Olemmeko valmiita?

ManU -- vahva harjoituskausi.
Arsenal -- täydellinen sekasorto.
Norwich -- nousijan into päällä.
Mutta missä menee Wealdstone FC?

Ilma seisoo täyteen ahdetussa undergroundissa, kaikenlaisia tuoksuja, pikkuisen jo heikottaa, vesipullo on tyhjä. Ja Keken mukaan matkan piti kestää 20 minuuttia! Yli tunti on jo takana. Alan epäillä Metropolitan-linjaa täydeksi Waterloo-linjaksi.

Ruislip Manor. Vihdoinkin perillä. Pätkä Victoria Roadia, sitten käännyn oikealle Shemley Avenuelle. Onpas kauniita taloja, joiden hienoilla ja siisteillä pihoilla kasvaa ruusuja ja orvokkeja. Käännyn vasemmalle Cramley Gardensille. Pikkutien päässä on kyltti: Welcome to Grosvenor Vale! Ticket prices: Adults £10, Concessions (over 60) £5 (sääli ettei viisikymppiset saa alennusta…), Children £2.

Kävelen stadikalle sisään. Paul, yksi seuran johtajista, ottaa minut sydämellisesti vastaan ja kertoo minulle muutaman asian noin satavuotiaan seuravanhuksen historiasta. Wealdstone pelaa neljättä kautta Lontoon ulkopuolella Ruislip Manorin alueella. Aivan ensimmäiseksi ihastelen nurmen laatua. Kenttä on aikoinaan kuulunut puolustushallinnolle. Toisessa päädyssä muutaman metrin päässä oikeasta kulmalipusta on valtava betonikoroke. Siitä on toisen maailmansodan aikana ammuttu ilmaan ja puolustettu Lontoota.

Katselen ympärilleni ja etsin istumapaikkaa kahdesta pienestä peltikattoisesta katsomosta. Toisessa lukee isolla ”Press Box”. Siellä on kolme tuolia. Aurinko kuitenkin porottaa suoraan sinne, joten päätänkin mennä vastakkaiselle puolelle. Pienen tiilirakennuksen eteen on nostettu pieni katos, jonka alla on parikymmentä muovituolia. Tiilitalon ovi on auki. Sieltä korviin kantautuu aivan järkyttävä musiikin pauhu, vaikka matsi on alkamassa. What’s going on? Kurkkaan tietysti sisään. Mitäs ollakaan, siellä on todennäköisesti kaikki Ruislip Manorin tantuskat kireissä trikoissa vetämässä jotain aerobicin jalkakyykkynumeroa! Ja tätä jatkui sitten läpi ysikymppisen. Onneksi ottelu lämmitti niin, että en antanut musiikin häiritä…

Kickoff. Wealdstonea vastassa on Crewe Alexandra, joka pelaa League Twossa eli neljännellä sarjatasolla. Englannin sarjajärjestelmässä kolme pykälää alempana palloileva kotijoukkue pelaa selkeällä 4-4-2-systeemillä. Valmentajana toimii Gordon Bartlett, joka tuntee varmasti joukkueen läpikotaisin, onhan hänellä alla yli 1000 peliä tämän seuran peräsimessä. Tyylikkään näköinen vanhempi herrasmies, ja mikä hienointa, täysin kiiltävät, plankatut Adidaksen Copa Mundialit jalassa. Se lämmitti sydäntäni niin, että aloin heti tykätä tästä valmentajasta!

Kotijoukkueen taso yllätti minut heti positiivisesti. He lähtivät viemään peliä. Kärkipelaajat Knight ja Jolly ”harmoneerasivat” yhteen hyvin. Knight oli enemmän tyyppiä Boltonin Kevin Davies ja Jolly taas nopeampi ja väkkärämpi kaveri, joka oli aina ympärillä pelattavana. Puolustuslinja nelosen Parkerin ja toisen topparin johdolla vaikutti stabiililta. Keskikentän keskustassa numero 6 Dyer oli dynaaminen ja hyvä pallon jakelija. Molemmat laitakeskikenttäpelaajat olivat todella liikkuvia ja jakoivat paljon keskityksiä, varsinkin numero 7 McCubbin.

HT 1-0. Maalintekijänä numero 10 Jolly, Knightin nätistä läpisyötöstä. Tauolla kävelen toisen maalin taakse ”kalaverkon” luo. Otan punnan cokiksen, £1,50 chipsit (vähän väsyneet), mutta hodarin jätän väliin. Nakki ei ollut välissä ihan aidon frankfurterin näköinen. Kojun vieressä vähän kulkurin näköinen mies -- Toby Jackson, lifelong Wealdstone supporter -- myy jos jonkinmoista pinssiä jopa 30-luvulta lähtien. Ja mitä tekeekään Paul, johtajani? Kävelee nurmella ja paikkaa kenttää haravan tyngällä. Tuli aivan mieleen omat aikani Pihliksen Wembleyltä, kun meidän pomo Janhosen Tara uudet purjehduskengät jalassa kalasti poikien boltseja ojista!

Toisen puoliajan alussa Knight tekee 2-0 hyvällä henkilökohtaisella suorituksella. Sitten kävi niin kuin näissä otteluissa useimmiten käy. Wealdstone alkoi väsähtää ja ammattilaiset alkoivat saada otetta. 2-1 ja 2-2. Totta kai vierasjoukkue pelasi enemmän nuorilla reservipelaajilla. Silti kotijoukkueen pelaamistapa ja ymmärrys jalkapallosta oli kokonaisuutena hyvää luokkaa, ollakseen sarjatasolta 7. Vaikka nämä töissä käyvät kaverit treenaavat vain kaksi kertaa viikossa, pelaajat yrittivät pelata jalkapalloa kykyjensä vastaamalla tasolla ja se näytti hyvältä. Uskon, että Suomen ykkösdivarin porukat voisivat joutua vaikeuksiin tällaisia joukkueita vastaan. Ja tämä on siis Englannin seiskadivaria! Peli ei ollut päätöntä potkimista, vaan siinä oli vauhtia ja tempoa. Toppareiden pelissä oli tervettä kovuutta ilman ylilyöntejä. Tämä oli hyvä miesten ottelu. Nyt en ihmettele, että tässä maassa jopa tältä tasolta kehittyy pelaajia kuten Wealdstonesta: Stuart Pearce, Vinnie Jones, Jermaine Beckford…

Nähtyäni 75 minuuttia nousen. Olen vakuuttunut näkemästäni. Tämä jengi IS READY!

Hyvästelen vieressä istuvan vanhan harmaatukkaisen herrasmiehen, joka istui paikallaan läpi matsin kuin Madame Tussaudin vahakabinetin hahmo ja piti liikkumatta keppiä kädessään. Kun sanoin hänelle Goodbye gentleman, heilautti hän keppiä elegantisti. Ajatuksissani taas kerran yhtä hienoa kokemusta rikkaampana kävelen pois stadionilta ulkoportilla olevan kyltin toivomusta kunnioittaen:

”PLEASE LEAVE QUIETLY THIS AREA IN RESPECT OF NEIGHBOURS”

PS. 20.8. Wealdstone vs. Margate

Posted in Aiheeton | Leave a comment

I`m so sorry, Ian

Sunnuntaina Valioliigan pohjalla käydään uskomatonta eloonjäämiskamppailua. Kaksi paikkaa on vielä auki ja viivan molemmin puolin viisi joukkuetta mahtuu yhden pisteen sisään.

West Hamin putoaminenhan on jo varmistunut, vaikka tuolla nipulla mielestäni olisi kyllä pitänyt pysyä Valioliigassa. Seura teki kaikkensa Avram Grantin eteen ja antoi managerille työrauhan. Viime kesänä yhtään isoa pelaajaa ei myyty pois, vaan Scott Parker, maalivahti Robert Green ja kumppanit pysyivät remmissä. Grant sai myös ison liudan uusia, nimekkäitä pelaajia käyttöönsä niin kesällä kuin myös tammikuun siirtoikkunassa. Siitä huolimatta homma ei vaan lähtenyt toimimaan.

Nyt puhutaan kuitenkin niistä kahdesta jäljellä olevasta paikasta. Uskon Mick McCarthyn luotsaaman Wolvesin pysyvän liigassa. Niillä on hyvä vauhti päällä ja alla kaksi peräkkäistä voittoa. Steven Fletcher on kuuma hyökkääjä -- kuusi maalia viimeisessä kahdeksassa pelissä. Kaikki on omissa käsissä, joten Wolves hinaa itsensä kuiville kotivoitolla Blackburnista fanaattisen kotiyleisönsä edessä. Blackburnin puolesta puhuu jo saavutetut 40 pistettä plus parempi maaliero kuin muilla. He pysyvät liigassa tappiosta huolimatta.

Wiganin mahdollisuuksiin napata pinna kovan kotijoukkueen Stoken luona pidän hyvinä. Nousu haudan partaalta 0-2 kotiottelussa West Hamia vastaan antoi Wiganille toisen finaalimahdollisuuden.

Putoamiskurimukseen luisuu usein yksi sellainenkin jengi, joka ei osaa sitä edes aavistaa. Tänä vuonna se on Birmingham City. Helmikuun lopussa Alex McLeishin porukka voitti Arsenalin hienossa finaalissa liigacupissa. Sen jälkeen voittoja on tullut vain kaksi. Nyt täyspaniikki on päällä. Vastassa on europaikoista pelaava Tottenham vieraissa, eikä hävitä saa. Krapula helmikuun lopusta on jäänyt syystä tai toisesta päälle. Spurs pelaa varmasti vikan kotipelin täysillä. Pelkäänkin, että helmikuiset ilon kyyneleet vaihtuvat huomenna surun kyyneliksi.

Ian Hollowayn valmentaman Blackpoolin kausi on ollut uskomaton. Tulee mieleen vuoristorata Blackpoolin elähtäneessä rantakaupunkihuvipuistossa. Oranssipaitojen kausi lähti käyntiin hurjalla 4-0-voitolla Wiganista. Seuraavassa pelissä tuli turpiin 0-6 Arsenalilta. Tunneskaalan vaihtuvuus on ollut uskomaton. Joukkue on kuitenkin yrittänyt pelata viihdyttävää ja offensiivista jalkapalloa ja tarjota ihmisille spektaakkelia kotona ja vieraissa. Ennakkoon Blackpoolille ei annettu mitään mahdollisuuksia pysyä sarjassa, mutta jouluun mennessä joukkue oli kerännyt huimat 25 pistettä -- ja sijoitus oli kahdeksas.

Esityksillään joukkue sai hereille koko Blackpoolin. Kävin itse paikanpäällä viikkoa ennen kauden alkua. Koko kaupunki rantapaikkoineen ja tyhjine rakennuksineen vaikutti vielä tuolloin kulahtaneelta. Kaupunkiin tullessa näimme vain yhden strippibaarin, jonka kakkoskerroksen ikkunassa vanhempi väsähtänyt tantuska huokkui tankoon hojaten! Nousu oli tullut kaikille niin yllätyksenä, että päätykatsomon rakennustyöt olivat vielä kesken ja joukkue joutui aloittamaan kautensa vieraissa. Duunareidenkin oli vaikea uskoa, että heillä on nyt Valioliiga-joukkue.

Sitten kävi niin kuin yleensä käy. Blackpoolille kahdesti hävinnyt Liverpool alkoi tammikuussa kosiskella oranssipaitojen parasta pelaajaa Charlie Adamia. Voitettujen otteluiden putki katkesi pahasti, huhtikuussa tuli viisi peliä ilman voittoja. Paine kasvoi ja huolet painoivat näkyvän jäljen Ianin kasvoille. Tämän vuoden puolella Blackpool on saavuttanut vain kolme voittoa ja valahtanut viivan alapuolelle. Ja nyt managerin pitää keksiä keinot kaataa ManU Old Traffordilla. Miten ihmeessä?

Pidän Hollowaysta! Pidän hänen suoruudestaan. Pidän siitä, että ymmärrän mitä hän puhuu. Hän kantaa sydäntään kielellään. Soisin, että tällainen persoona saisi jatkaa Valioliigassa, koska Premier League tarvitsee erilaisia managereita.

Toivon että Old Traffordilla vietetään sunnuntaina kahdet juhlat: mestaruuden varmistanut ManU saa pokaalinsa ja Blackpool saa juhlia ihmettään. Mutta pelkään, että toinen vain toteutuu, ja siksi jo nyt: I’m so sorry Ian!

Olen lähtenyt höyrypäissäni mukaan moneen päättömään vetoon, joista useimmat olen hävinnyt ja maksanut siitä kalliisti! Sen kuitenkin lupaan, Ian, että jos SE kuitenkin tapahtuisi huomenna Old Traffordilla, niin otan mukaan Blackpooliin vaimoni (joka aina kitisee, miksen vie häntä Roomaan, Barcelonaan tai Ateenaan), lainaan Kekeltä kiillotetut lakeerikengät, kapuan Blackpool Toweriin ja vedän siellä sellaiset tanssinumerot, vaikka olenkin maailman surkein joraaja, että sen nähtyään ei edes kaiken kokenut Uotisen Jormakaan pystyisin hämmästykseltään sanaakaan sanomaan.

Mutta tietenkin vasta sen jälkeen, kun olemme katsoneet Premier League -kauden 2011/2012 avauksen Bloomfield Roadilla!

Posted in Aiheeton | Leave a comment

BEN-FII-CAAA!

”Huh, huh!” Sunnuntai klo 18. Estádio da Luz. Aurinko porottaa täysillä. Uin hiessä.

26 000 katsojaa -- vaikka ottelulla sarjataulukon kannalta ei ole mitään merkitystä: Benfica-Beira Mar. Katsomossa on tosi paljon perheitä pienine lapsineen, edessäni kolme sukupolvea: isoisä, isä ja lapsenlapsi. Nuoria rakastavaisia, aikuisia naisia ystävättärineen ja mummoja…

”Mikä nurmi! WOW!” 12 kastelulaitetta ponnahtaa täsmällisellä tarkkuudella nurmen uumenista kuin Baixan kadut markiisi Pombalin suunnittelemina antaen ottelumatolle sen viimeisen kasteen. Mestarillista!

Kohta näen aktuellin mestarin Benfican livenä, jengin joka viime vuoden euroliigassa esitti ehkä kaikkein viihdyttävintä jalkapalloa. Jorge Jesus
säästää näköjään tänään paljon pelanneita. Ensimmäisellä puoliajalla on laiska tempo, jopa pikkaisen ylimielistä peliä. Vierasjoukkueen olisi pitänyt tintata laadukkaammalla viimeistelyllä pari maalia. Cesar oli maalissa varma, mutta keskikenttä ja puolustus sekoilevat. Pablo Aimar yrittää, Martins on aktiivisin.

Kunnes: 45 minuuttia, vapari. Pablo Aimar laittaa pallon verkkoon. Kattila räjähtää! Jengi pongahtaa pystyyn tuulettamaan. Myös vieressä istunut mummo herähtyy ja osoittaa suosiota. Mutta sitten tuomari hylkää maalin. Mummon kasvot jähmettyy, epäusko nousee ja sitä seuraa järkytys, joka muuttuu pian vihaksi ja kuohahdukseksi käsimerkkeineen. Lähellä istunut raskaana oleva nainen puhisee raivosta niin, että luulen synnytyksen käynnistyvän tässä ja nyt. Dumari viheltää pelin poikki.

Toisella puoliajalla Benfica kääntää pelin rutiinilla kotiin. Vakiopelaajista Cardozo ja Maxi Pereira tulevat sisään. Lopputulos hikisesti 2-1.

Iltamyöhään Lissabonin punakattoisten talojen yläpuolella rauhoituttuani pelistä ja miettiessäni ymmärsin, että Portugalin futiksessa eletään historiallisia hetkiä. Koskaan ei tämän maan kolme joukkuetta ole ollut samaan aikaan eurosarjoissa neljän parhaan joukossa. Toisin kun maan talous joka keikkuu, on suurseuroilla talous tasapainossa. Benfica on tästä oiva esimerkki. He löytävät talentteja, pääasiassa Etelä-Amerikasta, hiovat ja kehittävät heidät hyvällä valmennuksella huippuunsa ja myyvät heidät rahaseuroille voitolla. Näillä rahoilla pystytään tekemään uusia hankintoja. Viimeisinä esimerkkeinä Benficasta lähteneet Di Maria, Ramirez ja David Luiz ovat tuoneet isoja rahoja seuralle. FC Porton, joka tänä vuonna on ollut ylivoimainen, vastaavat kohta-lähtijät ovat Falcao ja Hulk.

Portugalin jalkapallon ja Benfican menestys euroliigassa varsinkin näinä aikoina tuo iloa ja toivoa ihmisten arkeen. Eipä siis ihme, että juuri Benfica on maailman suurin seura ja sillä on eniten kannattajia.

Lissabonin taakse jättäessäni tuli mieleeni: eurofinaalihan pelataan Dublinissa. Toinen finalisteista on vuoren varmasti portugalilainen jengi. Jos tuohon näytelmään ilmestyisi vielä kreikkalainen dumari, niin minun ja Innasen Mikon olisi ehkä turha yrittää houkutella Soinin Timppaa mukaan sille reissulle!

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Posted in Eurooppa-liiga, Portugali | Leave a comment

KK7

Toukokuu 1974 Pakilassa. Tapitan takkahuoneen ruskealla nahkasohvalla jännittyneenä FA Cupin finaalia Liverpool-Newcastle. Pieni, väkkärä mies
ahtaissa housuissa tikittää ympäri Wembleytä. Tiukan, punaisen paidan selässä on SUURI valkoinen seiska. Tämä näky vangitsi minut. Noin aktiivista ja energistä olemusta en ollut koskaan nähnyt. Jalat rullaa kuin ompelukone, kädet viuhkoo jämäkän kropan vieressä. Leijonaharjainen kikkarapää ehti joka paikkaan ja järjesti kahdella maalillaan Liverpoolin 3-0-voiton.

Tuosta päivästä lähtien aloin seurata Liverpoolia ja Kevin Keegania niin intensiivisesti, kuin se siihen aikaan oli mahdollista -- mikä tarkoitti käytännössä viikottain ilmestyvää kuusisivuista Veikkaaja-lehteä. Ekana katsottiin pin up -tyttö takakannesta ja sen jälkeen mentiin katsomaan sivulle 3 tai 4, ketä vastaan Liverpool pelaa. Koulussani Märskyssä vaihdoimme päivittäin fiiliksiä Niinisen Laven kanssa. Hän oli hullu Beatles-fani ja kertoili minulle John Lennonista ja bändistä tuoreita juttuja. Minä taas välitin infoa Keeganista ja Liverpoolin peleistä muiden pudistellessa päätään, kun Lave ja Pasi intoutuivat toistensa rakkaudesta!

Lauantai-iltapäivät vietin tietysti vanhan Telefunken-radion ääressä rivitalohuoneiston täydellisessä hiljaisuudessa, jota vaadin muilta perheenjäseniltä, kun yritin saada edes vähän selvää Anfieldin tapahtumista. Seuraava muistikuvani Kevinistä on sama vuoden alkusyksyltä Charity Shield -ottelusta. Leedsin skottilegenda Billy Bremner ärsytti ja veteli koko matsin Keegania jaloille niin paljon kuin ehti. Jossain vaiheessa Kevin tietysti hermostui ja miehet tappelivat vielä ulosajojen jälkeenkin. Ajattelin, että ”jes, tuo kundi ei ainakaan kumarra suuria!”

John Toshack ja Kevin Keegan muodostivat huikean parivaljakon Liverpoolissa. Iso, romuluinen walesilainen ja pieni, väkkärä Doncasterin mies olivat kuin
Batman ja Robin. Toschack pudotteli palloja ja Kevin hääräsi ympärillä maaleja tehden. Euroopan cupin finaali Roomassa 1977 Mönchengladbachia vastaan oli ikimuistoinen peli. Siinä vaiheessa olin jo aika ”deppiksessä”, koska Kevin oli ilmoittanut jättävänsä Liverpoolin. Keegan antoi kuitenkin parhaan mahdollisen läksiäislahjan ja vei maailmanmestari Berti Vogtsia kuin mätää kukkoa. Liverpool voitti 3-1. Siihen päättyivät Kevinin mahtavat kuusi vuotta Liverpoolissa.

Siirto HSV:n paitaan oli järkytys myös siksi, että jouduin täydelliseen uutispimentoon. Eihän vuoden 1977 Suomessa ollut mitään kanavia Bundesliigan
seuraamiseen. En minä tiennyt Hampurista muuta kuin että siellä on St. Pauli ja iloinen Herbertstrasse! Isäni toi työmatkoiltaan mukanaan Sternejä ja
Kickereitä, jotta pysyisin jotenkin kärryillä Kevinin edesottamuksista. Ensimmäinen vuosi oli kulttuurishokki Keeganillekin. Saksassa treenattiin kaksi kertaa päivässä. Totuttelu vei aikaa. Toisella kaudella homma lähti kulkemaan ja Kevinistä tuli legenda myös Hampurissa.

Vuodet vierivät ja joulukuussa 1979 tein Bayernin kanssa sopimuksen Uli Hoenessin olohuoneessa. Ajattelin, että kevään ylioppilaskirjoitusten jälkeen kohtaisin ensimmäisen kerran idolini kentän kupeessa. Mutta voi ei: Kevin jätti HSV:n ja lähti Southamptoniin juuri, kun minä tulin Saksaan! Vasta kuultuani Kevinin tekemän laulun ymmärsin, miksi. ”I am home again, in England, it’s good to be there again, in England”, Kevin lauloi koti-ikävästään. England-niminen levy on levyhyllyssäni tietysti kunniapaikalla.

Kesällä 1982 Suomen maajoukkue pelasi juhlaottelun Englantia vastaan stadikalla. Hyvien kontaktien kautta sain järjestettyä Kalastajatorpalle tapaamisen Kevinin kanssa pari päivää ennen peliä. Se oli kuin ensimmäiset treffit unelmien naisen kanssa! Keviniä odotellessani jalat olivat hyytelöä, mutta kun hän saapui paikalle, tuntui siltä kuin olisimme vanhoja kavereita. Ensivaikutelma oli niin positiivinen, että ymmärsin valinneeni idolini oikein. Kevin oli juuri niin avoin ja energinen kuin osasin odottaakin. Hän kehui tulevan kotikenttäni, Bielefeldin Alm-stadionin tunnelmaa. Juttelimme aikamme ja otimme muutaman valokuvan.

Bielefeldissä minulla oli kaksi joukkuetoveria, Wolfgang Kneip ja Horst Wohlers, jotka pelasivat silloin 1977 Gladbachin paidassa Liverpoolia vastaan. Kuittailin heille usein finaalin tapahtumista ja he naureskelivat faniudelleni kutsumalla minua pikku-Keviniksi. Meillä oli huoltajana järkälemäinen Armin Mann , joka tunsi kaupungin läpikotaisin -- kujat, kadut, pimeät baarit, automyyjät, trokarit… Makasin kotona korkeassa kuumeessa ja olimme juuri hävinneet Dortmundille 1-11. Edessä oli Schalke-peli, joka oli Bielefeldissä todella iso juttu. Kolmantena kuumepäivänä oveeni koputettiin ja avasin sen houreissani. Siellä oli Armin Mann, jonka toisessa kädessä oli teepaketti ja toisessa valkoinen pelipaita numerolla 7. Rinnassa oli HSV:n Raute, ruutulogo. Armin oli saanut paidan Keeganilta.Tapahtui ihmeparantuminen: olin kondiksessa Schalke-pelissä!

Vuonna 1984 helikopteri haki Kevinin Newcastlen peliasussa keskiympyrästä Liverpoolia vastaan käydyn farewell-ottelun jälkeen. Pienen Suuren miehen
vilkutellessa yleisölle pyyhin kyyneleitä ja ajattelin: maailmaan vaan syntyy silloin tällöin pelaajia, jotka jo pelkällä olemuksellaan ja pelitavallaan sytyttävät ihmisiä. Sinä olit yksi heistä! Thanks Kev!

PS. Kevin Keegan 60 vuotta 14.2.2011.

Posted in Bundesliiga, Kevin Keegan, Liverpool FC | 10 Comments

Johnny’s Bar

Bobby Moore, Trevor Brookling, Paolo di Canio… ja Katie Perry. Baarin seinällä on kuvat West Ham -legendoista ja poplaulajasta, jonka yllä on pikkuiset Hammers-bikinit. Upton Parkille on matkaa lähes 10 000 kilometriä ja lämpöasteita kolmisenkymmentä enemmän kuin Itä-Lontoossa tällä hetkellä. Seuraamme Johnnyn kanssa tyhjässä baarissa, kuinka Arsenal puhkoo Van Persien ja Walcottin johdolla West Hamin puolustuksen kuin mädän juuston. 3-0. Myötätuntoisena yritän tukea Johnnya vaikeina hetkinä.

Johnny on syntynyt tavalliseen perheeseen Lontoon pohjoispuolella Hemel Hempsteadissa. Isä oli kova Arsenal-fani, mutta äidinmaidossa tullut rakkaus Hammersia kohtaan on säilynyt 8000-9000 kilometrin välimatkasta huolimatta. Äiti, ”good, beautiful football” ja hyvä akatemiatyö -- näin Johnny vastasi kysymykseeni, miten Pohjois-Lontoon pojasta on tullut itälontoolaisen West Hamin fani. West Hamin kasvateista saisi joukkueen, jolla voittaisi Valioliigan: Lampard, Defoe, Rio Ferdinand…

Johnnyn mielestä West Ham on myös aina halunnut pelata kaunista ja hyvää jalkapalloa. Juuri tällä hetkellä en viitsinyt lyödä lyötyä enkä muistuttaa Neil Ruddockista. Johnny oli itse katsomassa vuonna 1999, kun yritimme Jokereiden kanssa pyristellä West Hamia vastaan. Kaikki brittifanit muistavat Ruddockin miehenä, joka osui paremmin vastustajaan kuin palloon. West Hamilla oli silloin uusi italialainen koordinaatiovalmentaja, joka pudisteli päätään katsoessaan Ruddockin lämmittelyä. Vähän kuin minä joutuisin tanssimaan lakeerikengillä Jorma Uotisen edessä!

Raketit paukkuvat ja happy hour alkaa Johnny’s Barissa aina West Hamin voittaessa. Viime aikoina olut on kuitenkin maistunut happamalta Hammersin pelien jälkeen. Johnnylla on kuitenkin yksi toive tuskaisina hetkinä: ”We are gonna win two cups but we are gonna relegate”, mies laulaa. Vaikka Valioliigasta pudottaisiinkin, niin seura on yhä mukana molemmissa cupeissa.

--

Samassa baarissa pyörii usein Johnnyn paras suomalainen kaveri Mikko, joka on intohimoinen Barça-fani. Rakkaus syntyi 1990-luvun superjengistä: Laudrup, Koeman, Romario, Stoitshkov… Mikko oli saanut tingittyä viidakon laidan kyläkauppiaalta käsintehdyn, puukolla veistetyn Barça-taulun, jonka hän lahjoitti Johnnyn pubiin. Maaliskuun lopussa Mikko on ensimmäistä kertaa lähdössä Camp Noulle. Itse tein elokuussa oman pyhiinvaellusmatkani Anfieldille 49 vuoden iässä. Neuvoinkin Mikkoa ottamaan paljon nenäliinoja mukaan, sillä itku ei ole kaukana. Se raapaisee sielua syvältä, kun kauan odotettu toive toteutuu.

--

Eräänä päivänä ovesta astui sisään vanha saksalaispariskunta. Aivan
uskomaton näky: Güntherillä oli yllään Schalken ja Helgalla arkkivihollisen Dortmundin paita! 22 vuotta naimisissa ollut pariskunta oli tullut katsomaan Bundesliigan kevätkauden avausta Leverkusen-Dortmund, joka ei tietenkään kiinnostanut Gelsenkirchenin poikaa Güntheriä pätkääkään.

Avioparilla on selkeät pelisäännöt. Jo hääkirkossa Günther olisi halunnut
Schalken ja Dortmundin fanit istumaan eri puolelle kirkkoa. Tähän Helga ei sentään suostunut, mutta häätilaisuuden jatkoilla pöytäjärjestys tehtiin tämän kaavan mukaan! Viikonloppuisin Helga lähtee Dortmundin kotipeliin kavereidensa kanssa ja päinvastoin. Derbyissä Helga on Südkurvessa keltainen paita päällä ja Günther Schalken fanikatsomossa.

Dortmund jyrää kohti mestaruutta, Schalken edellisestä (1958) Güntherillä ei ole edes muistikuvia. Kysyin Helgalta, säälitkö koskaan miestäsi. Yhden kerran, vuonna 2001, Helgakin myönsi kyynelehtineensä, kun Schalke oli kahden minuutin ajan Saksan mestari ja Güntherkin tuuletteli Parkstadionilla. Patrik Andersson kuitenkin teki lisäajalla maalin epäsuorasta vapaapotkusta ja titteli matkasi Bayernille.

--

Yhtenä iltana otin italialaisen kaverini Antonion mukaan katsomaan Napolin ja Fiorentinan ottelua. Haarniskaahan siinä olisi tarvinnut, kun napolilainen Antonio huitoi vieressä ja huusi Cavanille, Lavazzille ja kumppaneille! Napoli on meillä jokaisella DNA:ssa, tulisieluinen Antonio selitti minulle. Kaupunkilaisten rakkaus seuraa kohtaan on uskomaton. On vain Napoli. Serie B:ssäkin seuran ottelut vetivät 40 000-50 000 katsojaa.

Minua kiinnosti tietysti myös napolilaisten suhde Diegoon. Pele, Messi, Ronaldo, Maradona -- kuka heistä on ollut kaikkien aikojen paras pelaaja? Antonio katsoi minua syvälle silmiin: -- Signore Pasi, ei tuollaista kysymystä esitetä napolilaiselle!

1980-luvulla kaupunki ei ollut Napoli vaan Maradonapoli, Antonio vertasi. Niinä vuosina seuraan investoitiin 13 miljardia liiraa, mutta vasta Diegon myötä kaikki muuttui ja muutkin pelaajat kasvoivat: Carnevale, Ferrara, Careca, Alemão… Antonio myönsi, ettei Napoli saa enää koskaan samanlaista joukkuetta.

Entä jos Diego tulisi Napolin valmentajaksi jonakin päivänä? Antonio katsoi minua taas ja vastasi: -- Pasi, Diego saisi valmentaa niin kauan kuin haluaa, vaikka joukkue putoaisi sarjasta. Vaikka Diego olisi maailman huonoin valmentaja, ei sillä olisi mitään väliä. Napolilaiset eivät koskaan unohda sitä, mitä Diego teki kaupungille.

--

Pubin nurkkapöydässä on välillä istunut pieni ruskeasilmäinen poika repaleisessa ManU:n paidassa. Cupin ottelussa Liverpoolia vastaan ihmettelin, miksi poika katsoi ottelua lasittunein silmin eikä osoittanut mitään tunteita, vaikka ManU teki aikaisen maalin ja Gerrard lensi ulos.

Johnny kertoi minulle, että pojan nimi on Phil ja hän on 11-vuotias. Phil
on uskomaton Rooney-fani. Johnny on antanut pojalle luvan tulla katsomaan ManU:n pelejä, koska perheellä ei ole varaa maksukanaviin. Philin työtehtäviin kuuluu järjestellä ulkona pulloja ja valvoa, ettei käärmeitä ja leguaaneja juokse sisään. Olemme ristineet Leksaksi puolimetrisen leguaanin, joka viihtyy biljardipöytien ääressä ja naisten vessassa. Phil käy hakemassa hurjannäköisen otuksen pussiin ja vie sen takaisin metsään.

Selitin Philille, että Ferguson oli antanut Rooneylle lepovuoron, mutta se
ei poikaa lohduttanut. Viikonloppuna 11-vuotiaan kasvoilla olikin aivan
toisenlainen ilme, kun Rooney pelasi Tottenhamia vastaan. Oli kiva nähdä, kuinka pojan silmät säkenöivät.

Hyvillä mielin heitin repun selkään ja työnsin lasioven kiinni. Mainingit
löivät rantaan ja palmupuut huojuivat sametinpehmeässä yössä. Pusikosta kuului rasahdus: Leksa-leguaanihan se siellä häntää heilutti ja pyrki biljardisaliin! So long, sanoin ja jatkoin matkaa kohti uusia seikkailuita.

Posted in Barcelona, Bundesliiga, Diego Maradona, Liigacup, Pelé, Valioliiga, West Ham | 9 Comments