Hurja huhu – kohu-urheilijan sensaatiomainen yllätys

Aloitin urheilujuttujen kirjoittamisen internetiin jo vuonna 1998, kun silloin markkinaa dominoinut Sonera Plaza teki isoja satsauksia yhdessä Sonera Zedin kanssa niin nettiin kuin mobiiliuutisointiinkin.

Pyöritimme toimintaa Sportslink Group –nimisen yrityksen kautta, minut kutsuttiin nuoren toimituksen päätoimittajaksi. Aikansa kaikki rullasi hyvin, mutta lopulta nimenomaan mobiilipuoli osoittautui kompastuskiveksi. Ideana oli valloittaa maailma mobiiliuutisoinnilla, meillä oli toimittajia liki kymmenessä eri maassa valmiina aloittamaan urheilu-uutisten suoltamisen matkapuhelimiin nyt jo ikivanhalla -- mutta sinänsä edelleen pätevällä -- SMS-tekniikalla. Nyt 17 vuotta myöhemmin ajatus kuulostaa kovin kaukaiselta; kenelläkään ei ollut tuolloin hajua mistään älypuhelimista, joilla pääsisi yksinkertaisen nopeasti ja halvalla ilmaisen uutismateriaalin kimppuun. Olimme valmiit tahkoamaan rahaa, mutta lopulta kävi niin, että yhdessäkään maassa ei päästy edes kaupalliseen tuotantoon käsiksi, kun rahahanat jo menivät kiinni. Olisiko joku kuitenkin haistellut tulevia trendejä meidän näkökulmastamme liiankin tarkkanäköisesti…

Noista ajoista onkin muuttunut likipitäen kaikki. Toki aikaakin on kulunut. Yllättävän pitkään trendi oli se, että mediatalot uskoivat pystyvänsä mainosrahoitteisesti kattamaan nettimedian kustannukset. Niin ei ole käynyt. Maailmalla – ja meilläkin -- on jo monin paikoin siirrytty maksumuurin taakse, mikä ei ole kuitenkaan romahduttanut sivustojen kävijämääriä – kunhan tarjolla on ollut laadukasta materiaalia, mistä lukijat ovat valmiita maksamaan pienen summan kuukaudessa. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että isojen mediatalojen nettisivustoilla on maksumuurin takana loistavaa ja kekseliästäkin nimenomaan nettimaailmaan kustomoitua materiaalia, sitten on edelleen ilmaissivustoja, joiden kehityskulku menee yhä enemmän pelkän rehevästi otsikoidun bulkkiuutisoinnin suuntaan. Jos sivusto pyörii mainosrahoilla, ei millään muulla kuin klikkauksilla ole enää merkitystä. Se on kaltaiseni paatuneen journalistin mielestä surullinen kehitys; jos ei ole laadukasta journalismia, ei ole pian koko mediaa. Ei ainakaan sellaisena, mikä sen alkuperäinen idea on.

Olen seurannut työni kautta viime aikoina tarkasti erilaisten journalististen tuotosten klikkimääriä. On hämmentävää, kuinka eri tavalla lukija vastaanottaa materiaalia netissä / mobiilissa ja printtimediassa. Netissä eniten klikkejä keräävät ylilyöntiotsikot, joissa esiintyy mieluusti Kimi Räikkönen, Teemu Selänne, supertähti, hurja huhu, shokkiuutinen, kohusejase, ylipäätään mikä tahansa raflaava sensaatioyllätys. Näin otsikoimalla journalistiselta arvoltaan hyvinkin kevyt uutinen saattaa kerätä kymmeniä tuhansia lukijoita. Hyvin tehdyt haastattelut tai analyysit ja kolumnit eivät kerää klikkejä lähellekään samalla tavalla – oli sisältö miten kovaa kamaa hyvänsä. Eniten lukijoita nekin keräävät silloin, kun otsikko on väännetty raflaavammaksi, mitä ammattitaitoinen journalisti koskaan haluaisi. Ehkä olen liian vanhan liiton mies, mutta jokainen väkisin väännetty ylilyöntiotsikko kirpaisee syvältä.

Paperilehdissä asia on juuri päinvastoin. Lukija pyörittelisi päätään, jos hänelle tarjottaisiin samanlaisia ”nollauutisia” samanlaisilla sensaatio-otsikoilla. Sen sijaan hyvät haastattelut ja pohdiskeleva mielipidejournalismi ovat erittäin luettua materiaalia, ja ne herättävät keskustelua – puheenaiheita työpaikkojen kahvipöytiin ja torien kulmille. Juuri siksi uskon vahvasti, että vaikka monella mediatalolla menee nyt hiukan heikosti, ovat puheet printtimedian kuolemasta vahvasti liioiteltuja. Laatu puhuttelee – nyt ja aina. En millään jaksa uskoa, että keskimääräinen median kuluttaja muuttuisi pysyvästi niin pinnalliseksi, että haluaisi lukea ainoastaan muutaman rivin miniuutisia.

Ehdin kirjoittaa vuosituhannen vaihteessa Sonera Plazalle noin 500 urheilukolumnia. 18.9.2008 kirjoitin ensimmäisen Lex Hollo –brändiä kantavan kolumnin MTV3:lle. Tämä on 744:s ja samalla viimeinen. Maailma muuttuu ja siihen on kaltaiseni vanhan jääränkin sopeuduttava. Kiitos ja anteeksi.

 

Tallennettu kategorioihin Media | 15 kommenttia

Mitä jos hiihtoon tehtäisiin hyviäkin uudistuksia?

Hiihdon maailmancupin kalenteriin tuli muutos, kun kausi päättyy ensi kertaa cupin historiassa Kanadassa. Viimeinen rypistys on Ski Tour Canada, jossa hiihdetään 12 päivän aikana peräti kahdeksan kilpailua.

Kanadan kierros ei sentään pääty yhtä epäinhimilliseen mäenkiipeämiseen kuin vuodenvaihteen Tour de Ski, mutta pahuksen kova rypistys sekin on. Tour de Skillä hiihdetään lisäksi tiiviimmin, kahdeksan kilpailua kymmeneen päivään.

Kausi alkoi Rukan kolmen kilpailun minitourilla, joka on vielä keinotekoisempi kuin nämä pitkät tourit. Väkisin herää kysymys, koostuuko maailmancup jossakin vaiheessa pelkästään näistä erilaisista toureista?

Kun Kanadaan matkustetaan maaliskuun alussa, on takana jo 28 maailmancupin kilpailua sekä kansalliset mestaruuskilpailut ja esimerkiksi suomalaisilla Suomen cupit päälle. Siinä on äkkiä kasassa liki 50 kilpailua kolmeen ja puoleen kuukauteen. Puhtaasti fysiologisesta näkökulmasta se ei ole kovin järkevää. Toki viimeinen rypistys tulee kauden loppuun, mutta silti.

Teoriassa Tourit vähentävät matkustamista, kun ihan joka viikonloppu ei tarvitse vaihtaa maata. Käytännössä on kuitenkin toisin. Tour de Skillä on kaupunkien välillä pitkiäkin autosiirtymiä (yhteensä yli 1200 kilometriä), jotka tehdään usein väsyneenä kisapäivän päälle. Eivätkä tiet ole todellakaan nelikaistaista autobaanaa, missä ajetaan 150 km/h lasissa. Ja kohta pitäisi olla taas täydessä iskussa. Joskus sitä miettii, kuinka nämä hiihtäjät oikein palautuvat? Maalaisjärki sanoo, että mitä enemmän tällaisia pitkiä Toureja, sitä suurempi houkutus käyttää palautumiseen jotakin kiellettyä. En väitä mitään, kunhan ihmettelen.

Hiihto on muuttunut muutenkin valtavasti parissakymmenessä vuodessa. On tullut luisteluhiihto, sitten yhteislähdöt, yhdistelmäkilpailut, takaa-ajot, sprintit, sprinttiviestit ja tourit. Ja nyt vielä tämä viimeisin villitys, että hiihdetään tasatyönnöllä ja vapaan suksilla ilman voiteita perinteisen kilpailu, jos latuprofiili sen sallii. Se ei ole enää mielestäni hiihtoa vaan kokonaan toinen laji. Mutta minä olenkin vain romanttinen hölmö, joka näkee perinteisten lajien uudistuksessa harvoin mitään hyvää. Tosin nämä hiihdon uudistukset ovat kuitenkin kaikki suorastaan fantastisia verrattuna niihin Euroopan yleisurheiluliiton mottipäisiin yritelmiin, missä suoritusmääriä rajoitetaan hypyissä, ja kestävyysjuoksuissa pudotettiin viimeisenä oleva juoksija pois joka kierroksella kuin pahaisimmassakin tosi-TV:n törkyviihdesarjassa.

Yleensä kun lajeihin tehdään uudistuksia, on perustelu sama: televisio. Jostain syystä päättäjät ovat sitä mieltä, että ihmiset eivät jaksa seurata kuin ehkä reilun tunnin, maksimissaan kaksi kerrallaan yhtä urheilukilpailua. Kukaan ei ole tainnut muistaa kertoa sitä esimerkiksi puolelle miljardille intialaiselle krikettifanille.

Joskus tuntuu siltä, että TV:n voima jyrää urheilun urheilusta. Harvoin mitään uudistusta on edes yritetty perustella sillä, että se on hyväksi lajille tai sen urheilijoille. Eikö silloin mennä metsään ja lujaa? Sen verran kansainvälisessä hiihtoliitossa edelleen istuu kaltaisiani – tai jopa vanhempia ja puritaanisempia – jääriä, että väliaikalähdöistä ei ole sentään kokonaan luovuttu. Ne ovat hiihdon suola. Harmi vain, että pisimmät matkat eli naisten 30 ja miesten 50 kilometriä hiihdetään sekä arvokisoissa että Oslon Holmenkollenin perinteitä huokuvissa kilpailuissa yhteislähdöllä. Holmenkollen, yhteislähtö, Holmenkollen, yhteislähtö…en saa niitä millään päässäni mahtumaan samaan lauseeseen.

Vaikka uudistusvastainen äärikonservatiivi olenkin, niin yhden uudistuksen haluaisin hiihtoon tehdä. Miksi ihmeessä naisten pisin matka on 30 kilometriä? Yleisurheilussakin naisten lajivalikoima on tismalleen sama kuin miehillä maratonia myöten. 30 kilometriä on 50 kilometriin verrattuna sprintti, joka ei samalla tavalla mittaa niitä pahnanpohjimmaisia kesto-ominaisuuksia. Naisten 50 kilometriä kisaohjelmaan, kiitos. Hiihdossa naisten matkat ovat muutenkin aina lyhemmät kuin miesten. Missä kohtaa on jääty tasa-arvon junasta? Nainenhan on fysiologisesti jopa sitkeämpi kuin mies. Onkohan asiasta koskaan edes keskusteltu kansainvälisessä hiihtoliitossa? Olisi aika, että vaihteeksi tehtäisiin myös hyviä uudistuksia.

Tallennettu kategorioihin Hiihto | 2 kommenttia

Messin ja Ronaldon suvereniteetin takana futisgeeni

Ballon d’Or, eli maailman parhaan jalkapalloilijan pysti, ojennetaan tälläkin kaudella joko Cristiano Ronaldolle tai Lionel Messille. Palkinto jaetaan tammikuun alussa. On hämmästyttävää, kuinka nämä kaksi pelaajaa ovat dominoineet kyseistä palkintoa jo vuosikaudet. Kovin monta samanlaista tapausta ei historiasta löydy.

Kautta aikojen maailmassa on ollut ylivoimaisia pelaajia, jotka ovat dominoineet jalkapallokenttiä suvereenisti. Palkintoa on jaettu vuodesta 1956, mutta vuoteen 1995 asti vain eurooppalaisia pelaajia sai äänestää. Niinpä esimerkiksi Pele ja Diego Maradona eivät koskaan olleet mukana äänestyksessä. 1995 sääntöjä muutettiin ja AC Milanin liberialaishyökkääjä George Weah tuli heti valituksi.

Monotonista touhua

Äänestys on käynyt kovin monotoniseksi. Vuodesta 2008 lähtien kärkikaksikko on ollut yhtä kertaa lukuun ottamatta Messi ja Ronaldo. Messi on voittanut pytyn neljästi, Ronaldo kolme kertaa. Tässä välissä tosin palkintogaala siirtyi vuonna 2010 UEFA:lta FIFA:n alaisuuteen. Ronaldo ja Messi olivat kolmen loppusuoran ehdokkaan joukossa jo 2007, mutta tuolloin pytyn vei AC Milanin brassipelaaja Kaká.

Messi on ollut ehdolla kahdeksan kertaa, Ronaldo seitsemän kertaa. Vastaavaa ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin. Johan Cruyff, Michel Platini ja Marco van Basten ovat vieneet tittelin kolmesti, Alfredo Di Stefano, Franz Beckenbauer, Kevin Keegan, Karl-Heinz Rummenigge ja Ronaldo kahdesti.

Pele ja Maradona olisivat juhlineet

Nykysäännöillä juuri Pele ja Maradona olisivat hyvin todennäköisesti kahmineet selkärepullisen pyttyjä urallaan, mutta silti Messin ja Ronaldon dominanssi on hämmentävää. Miksi he ovat niin hyviä, että kukaan pelaaja ei pysty heitä haastamaan, kun maailman parhaasta äänestetään? Vuodesta 2008 asti he ovat olleet kärkikaksikkona pois lukien 2010, jolloin Andreas Iniesta oli Messin jälkeen kakkonen, eikä Ronaldo ollut lainkaan ehdolla.

On selvää, että paljon maaleja tekevät hyökkääjät ovat aina kärkipäässä näissä äänestyksissä. Palkinto on jaettu nyt 60 kertaa ja sen on saanut vain yksi maalivahti ja neljä puolustajaa. Silti se ei poista sitä faktaa, että Messi ja Ronaldo ovat dominoineet jalkapallomaailmaa vuodesta 2007. Sen jälkeen Ronaldo on pelannut seurajoukkueissaan 283 liigaottelua ja tehnyt niissä 286 maalia. Messillä pelejä on 275 ja maaleja 270. Ne ovat täysin käsittämättömiä lukemia.

Poikkeusyksilöitä syntyy joka lajiin

Usain Bolt, Michael Phelps, Wayne Gretzky, Tiger Woods, Jelena Isinbajeva, Michael Jordan, eri lajeissa tunnetaan urheilijoita, jotka ovat täysin suvereeneja vuosikaudet. Silti on hyvin poikkeuksellista, että heitä on samassa lajissa samalla aikakaudella kaksi kappaletta.

Miksi Messi ja Ronaldo ovat niin hyviä? Yksi iso osa menestystä on se, että molemmat ovat pystyneet poikkeuksellisen hyvin välttämään vakavia loukkaantumisia jo vuosikaudet. Ne katkaisevat liian monella pelaajalla kehityksen kierteen. Urankin. Molemmat ovat huipputaitavia, mutta yhtä taitavia pelaajia on maailma pullollaan. He ovat rakastaneet palloa ja leikkineet sillä lapsesta asti jatkuvasti, mutta niin tekevät miljoonat muutkin ammattiurasta haaveilevat. Miksi juuri nämä kaksi ovat niin erityisiä? Heillä on pakko olla joku jalkapallogeeni. Se sisältää poikkeuksellisen avaruudellisen hahmotuskyvyn ja sen ansiosta taidon tehdä nopeasti oikeita ratkaisuja juuri oikeaan aikaan. He näkevät kentän poikkeuksellisesti, tietävät koko ajan, missä itse ovat, missä muut pelaajat ovat – ja ennen kaikkea, missä maali on.

Suomi pesee kerrankin Ruotsin

Nyt kun maailman parasta pelaajaa taas valitaan, on paikallaan muistaa, että Jari Litmanen oli sentään ehdolla vuonna 1995, Ajaxin kukkeimmalla kaudellaan. Mutta pronssille jäi Milanin George Weahin ja Bayern Münchenin Jürgen Klinsmannin taakse. Pohjoismaalaiset eivät ole juhlineet äänestyksessä. Tanskan Allan Simonsen voitti kultapallon vuonna 1977 ja Preben Elkjaer oli kakkonen 1985. Samalla kaksikolla on yksi kolmostila: Simonsenilla 1983, Elkjaerilla 1984. Yhtään ruotsalaista ei ole ollut koskaan kolmen joukossa, ei edes suuri ja mahtava Zlatan. Suomi-Ruotsi 1-0.

 

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 3 kommenttia

Louis van Gaalin täydellinen umpikuja

Manchester Unitedin manageri Louis van Gaal on ajanut itsensä umpikujaan, josta ei ole enää ulospääsyä. Tänään United pelasi seitsemännen peräkkäisen voitottoman ottelunsa ja 0-2-tappio Stokelle oli jo neljäs peräkkäinen peli ilman pisteitä. Ja ketkä ovat olleet vastassa? Herranjestas, Stoke, Norwich, Bournemouth ja Wolfsburg.

Stokella ei ollut tänään Unitedin kanssa mitään hädän päivääkään, vaan se kuittasi voiton lopulta uskomattoman helpolla. Vaikka Jose Mourinhon Chelsea-potkujen yhteydessä kirjoitinkin, että en ole nopeiden valmentajanvaihdosten kannalla, lienee nyt tapahtumassa juuri sama ilmiö; seurajohton on kerta kaikkiaan pakko reagoida umpisurkeisiin tuloksiin. Ollaan umpikujassa, josta ei päästä pois nykyjohdolla.

Van Gaal teki ottelun alla omituisen itsemurha ratkaisun jättämällä Wayne Rooneyn penkille. Ei sillä, Rooneyn pelaamisen taso on ollut todella kaukana siitä, mihin on totuttu. Mutta kun joukkueen kapteeni Rooney juuri viikolla piti mediassa pitkän puheenvuoron, jossa hän antoi kaiken tukensa van Gaalille ja kertoi koko joukkueen seisovan managerinsa takana, oli penkitys todella kova ratkaisu. Kapteeni antaa ensin kaiken tukensa ja sitten manageri vetää maton jalkojen alta. Ei ehkä ihan maailman parasta ihmisjohtamista.

Fellainin vastuu ihmetyttää – belgi on täysin pihalla

Ja Unitedin peli oli edelleen täysin sekaisin. Jopa pahemmin kuin tähän saakka. Haluton joukko miehiä puuhasteli kentällä ilman, että katsomoon saakka olisi joku peliajatus ja punainen lanka näkynyt. Stoke käytti paikkansa ja meni nopeasti 2-0-johtoon. Ja samaan aikaan toisessa päässä United ei taaskaan saanut yhtään mitään aikaiseksi. Tai sai yhden tekopaikan, kun Marouane Fellaini onnistui tuhnuttamaan kahdesta metristä pallon maassa istuneen (!) Stoken vahdin Jack Butlandin syliin. Turhautunut Fellaini on ollut surkea koko kauden, mutta luottoa on riittänyt uskomattoman paljon. Ja samaan aikaan hyviä otteita esittänyt Morgan Schneiderlin on istunut penkillä niin että hanuri alkaa olla jo ruvella.

Peli täysin sekaisin

Rooney tuli toiselle jaksolle sisään ja van Gaal otti penkille Memphisin, joka pelasikin todennäköisesti huonoimman pelinsä ManU-paidassa. Hän on osoittautumassa täydelliseksi hutihankinnaksi. Mutta ei Unitedin peli miksikään muuttunut. palloa hallittiin hiukan enemmän, mutta se ainoa paikka tuli jälleen Fellainille, joka onnistui vaihteeksi tupeltamaan yhden kosketuksen vetonsa juuri siihen kohtaan, missä Butland sattui olemaan. Stoke loi edelleen vaarallisimmat tekopaikat ja se olisi voinut voittaa ottelun 4-0 tai 5-0.

Kultainen kosketus kadonnut

On erittäin hyvä kysymys, mihin van Gaalin kultainen kosketus on kadonnut? Hollannin maajoukkueessa hän teki kaksi vuotta loistotyötä: hänen aikakautensa päättyi toissa kesänä 3-0 voittoon Brasiliasta MM-lopputurnauksen pronssiottelussa. Hollannin maajoukkueen saldo tämän kaksivuotiskauden aikana oli 19 voittoa, seitsemän tasapeliä ja vain kolme tappiota.

Ennen sitä van Gaal luotsasi Bayern Münchenin 2010 tuplamestaruuteen Saksassa ja Mestarien liigan finaaliin. Hänet valittiin myös ensimmäisenä ulkomaalaisena Saksassa vuoden valmentajaksi. Kausi 2011 olikin sitten jo oireellinen: Bayern karahti ensin Saksan cupissa välieriin ja Bundesliigassa Dortmund meni menojaan jo hyvissä ajoin. Kun Bayern oli pudonnut liigassa neljänneksi ja Mestarien liigassakin tuli lähtö laulukuoroon jo neljännesvälierässä Interiä vastaan, sai van Gaal potkut.

Pallon pyörittelyä

Voisiko olla niin, että van Gaal ei ole enää omimmillaan seurajoukkueen valmentajana? Maajoukkueessa rytmi on harva ja turnaukset sekä karsintaviikot intensiivisiä. Ehkä hänen tyylinsä sopii nykyisin paremmin maajoukkueeseen. Pelaajat tietävät saavansa aika ajoin happea valmentajastaan…

Jotain käsittämätöntä tälläkin kaudella on kesken kaiken tapahtunut. United aloitti mainiosti, syyskuun lopussa se johti Valioliigaa. 4. lokakuuta tuli liigassa 3-0 selkäsauna Arsenalilta ja tuon jälkeen peli on mennyt viikko viikolta pahempaan takalukkoon. Lokakuun alun jälkeen Unitedin saldo on 4-6-5 ja seitsemän viime pelin 0-3-4. Joukkueella on ollut loukkaantumisia, mutta ei se selitä tällä rosterilla millään tappioita vaikkapa Bournemouthille, Norwichille ja Stokelle. Joukkue on täydellisessä takalukossa ja niin tuntuu olevan van Gaalkin. Hän ei keksi enää mitään, millä saisi joukkueensa voittamaan. Huolestuttavinta on, että pallonhallinnasta huolimatta United ei pysty luomaan hyviä maalipaikkoja. Pallonhallinnasta ei valitettavasti saa yhtään pistettä.

United jauhaa palloa sivusuunnassa ja syöttää taaksepäin; peli on eteenpäin erittäin hidasta. Ei ihme, että suoraviivaisia murtautumispaikkoja tai juoksuja linjan väliin ei nähdä, koska Unitedin pelitapa suorastaan pakottaa vastustajan makaamaan alhaalla puolustuksessaan. Unitedin peli on poteropalloa, eikä niistä montuista maaleja tehdä.

Van Gaalin on lähdettävä nyt

Jos Unitedin johtokunnassa on ripettäkään järkeä, van Gaalin on nyt lähdettävä. Vaikka hän tuli rakentamaan uutta sukupolvea ja uutta joukkuetta, ei ole olemassa yhtään merkkiä siitä, että peli tai nuoret pelaajat olisivat kehittymässä yhtään mihinkään.

Mielenkiintoista on, että Jose Mourinho on vapaana tällä hetkellä. Pep Guardiola sen sijaan ensi kesänä. Astuuko Jose-setä Old Traffordin porteista sisään jo ensi viikolla vai vetääkö Ryan Giggs kauden loppuun ja United yrittää suostutella Guardiolan seuraan? Veikkaan ensin mainittua vaihtoehtoa.

Mikä olisi hienompaa kuin nähdä Jose Mourinho ylihuomenna Manchester Unitedin pikkutakki päällään kentänlaidalla, kun vastaan marssii hänelle juuri potkut antanut Chelsea?

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | Jätä kommentti

Krista Pärmäkosken tulppa irtosi viimein

Hiukan nihkeän alkukauden hiihtänyt Krista Pärmäkoski alkaa viimein saada kropastaan sinne ladattua kuntoa ulos. Pärmäkoski oli upeasti kakkonen Toblachin perinteisellä 10 kilometrillä.

Alkuakutta täydellisesti dominoinut Norjan Therese Johaug oli jälleen ykkönen, mutta Pärmäkoski jäi vain 28 sekuntia. Viimeiset kolme kilometriä Pärmäkoski tuli jopa viisi sekuntia Johaugia kovempaa. Vihdoinkin. Helpotus on taatusti hiihtäjälle valtava; harjoituskausi sujui loistavasti, mutta tähän asti kilpailuissa ei ole irronnut odotetusti. Nyt irtosi.

Suomalaisnaisilla loistopanos

Suomalaisten panos oli muutenkin loistava, sillä Anne Kyllönen oli kuudes, uransa parhaan hiihdon tehnyt Laura Mononen seitsemäs, Kerttu Niskanen yhdeksäs ja Riitta-Liisa Roponenkin 15:s. Vain Niskaselta uskallettiin odottaa enemmän. Hän jäi tänään yllättävän paljon Pärmäkoskesta, 49,9 sekuntia. Vuosi sitten samoihin aikoihin hiihdettiin nämä matkat Davosissa. Kerttu Niskanen oli palkintopallilla, kolmas. Anne Kyllönen oli kahdeksas, Laura Mononen 10:s ja Krista Pärmäkoski 14:s. Nyt meni vielä pykälää paremmin, joten tilanne on erinomainen, kun Tour de Ski lähestyy. Yhä paremmaksi tilanteen Touria ajatellen tekee se, että viikko sitten vapaalla tyylillä kaikki viisi suomalaisnaista olivat 18 parhaan joukossa sijoilla 8, 9, 13, 17 ja 18. Johaug Tourin tietty vie ja Heidi Weng on vahva ehdokas kakkoseksi, mutta sen jälkeen suomalaisilla on saumat ihan loistaviin sijoituksiin.

On selvää, että suomalaisten kalusto toimi tänään erittäin hyvin. Silti naisten kuntokäyrä on lupaava. Hiukan omituista oli, että Niskanen jäi viimeisellä kolmella kilometrillä Pärmäkoskelle peräti 30 sekuntia. Olisiko jotakin sattunut? Yleensä Niskanen on loppuvahva hiihtäjä.

Tasatyöntökatastrofi

Miesten 15 kilometriä, perinteinen tyyli ja väliaikalähtö. Paraatiasetukset suomalaisille hiihtäjille. Juuri tältä matkalta olemme saaneet viime vuosina sprintin lisäksi parhaat tulokset. Mutta mutta. Miesten suoritukset menivät tänään täydellisesti kiville, kun Sami Jauhojärvi sekä Matti Heikkinen valitsivat tasatyöntötaktiikan ja kummallakin taisi olla lisäksi väärä suksi. Jauhojärvi oli 42:s 2.53 kärjestä ja Heikkinen 73:s 4.35 keulasta. Paras suomalainen oli Ristomatti Hakola, 32:s. Suomalaisittain suoritus oli murheellinen. Vuosi sitten Davosin samalla matkalla Jauhojärvi oli kuudes, Ville Nousiainen 12:s ja Heikkinen 13:s. Ei hyvältä näytä.

Osa hiihtäjistä lähti matkaan tasatyönnöllä ilman pitovoiteita. Se oli väärä ratkaisu. On pakko sanoa, että en pidä lainkaan tästä tasatyöntöhössötyksestä. Ei kai sitä sääntöjen mukaan kieltää voi, mutta mielestäni se näyttää naurettavalta. Antaahan se tietysti yhden taktisen lisämausteen perinteisen tavan kilpailuihin, mutta tarvitaanko sellaista? Tai mitä, jos alettaisiin järjestää erikseen pelkkiä tasatyöntökisoja?

Hyvä kysymys on, miksi Matti Heikkinen ylipäätään lähti yrittämään tasatyönnöllä, kun valmentaja Toni Roponen kertoi TV-lähetyksessä, että tasatyöntöharjoittelu on ollut puutteellista. Kyllä Heikkinen kunnossa on, sen osoitti viikontakainen 11:s sija vapaalla, joten huoli pois, tämänpäiväinen oli työtapaturma.

Sundbyn ylivoima musertavaa

Martin Johnsrud Sundbyn tämänhetkistä totaalista ylivoimaa miesten hiihdossa korostaa se, että hän hiihti myös tasatyönnöllä, mutta pystyi silti voittoon, vaikka tasatyöntö oli tänään kiistatta väärä valinta. Kakkoseksi normaalilla perinteisellä hiihtänyt Venäjän yllättäjä Aleksander Bessmertnih jäi Sundbystä 12,6 sekuntia. Kaikki muut jäivätkin liki minuutin.

On tämä kieltämättä hiukan tylsää, kun norjalaiset Johaug ja Sundby tuntuvat voittavan joka ikisen normaalimatkan kilpailun. Suomen naisten selvä nousuvire ilahduttaa, mutta miesten kohdalla tilanne on täysin toinen. Jauhojärvi on ollut aiemmin loistava tasatyöntäjä, mutta se ei ainakaan tänään näkynyt. Iivo Niskanen on edelleen sairaana. Sotshin olympialaisten sankariparivaljakolla ei juuri nyt syki kovin vahvasti.

Tallennettu kategorioihin Hiihto | 2 kommenttia

Valmentajanvaihto auttaa kuin C-vitamiini peräpukamiin

Kun huipputason jalkapallo- tai jääkiekkovalmentaja saa potkut, hänellä ei ole välitöntä hätää rynnistää työvoimatoimistoon. Jose Mourinho sai kenkää Chelseasta – ja mukaansa vaatimattomasti noin 40 miljoonan euron erorahan.

Tässä leikissä yritysjohtajien kultaiset kädenpuristukset tuntuvat lähinnä firman kuulakärkikyniltä. Todella moni ammattilaisseura maksaa palkkaa samaan aikaan kahdelle, osa jopa kolmelle valmentajalle. Potkujen antaminen on kallista lystiä.

En tiedä, oliko Mourinhon erottamisessa tällä kohtaa isoakaan järkeä. Chelsea on yhä Mestarien liigan jatkopeleissä mukana. Valioliigassa sitä ei sen sijaan enää auta mikään eurokentille ensi kaudeksi, vaikka valmennuskaksikkona olisi Jeesus & Joulupukki. Ja toisaalta putoamisen riskiä en näe, vaikka ero nyt onkin vain piste. Kyllä tuon tasoinen joukkue alkaa ottaa voittoja jossakin vaiheessa kautta, oli valmentajana kuka tahansa.

Tuulinen palli, mutta hyvä kipukorvaus

Valmentajan palli on tuulinen, mutta kipukorvaus poikkeuksetta sopimukseen määritelty luontoisetu. Harvassa ammatissa ihan korkeinta johtoa lukuun ottamatta tämmöisiä sopimusklausuuleja löytyy. Olkaamme siis katkeria.

Ja jälleen päästään kivasti vertailemaan, miten erilaista valmentaminen on yksilölajeissa ja joukkuelajeissa. Yksilölajeissa kuukausipalkkaiset ovat harvassa, yleensä liiton päävalmentajia tai seurojen valmennuspäälliköitä. Palkattuja rivivalmentajia on vain muutamassa lajissa kuten telinevoimistelu ja taitoluistelu. Niinpä potkutkin näyttäytyvät kovin eri muodossa. Urheilijalla ja hänen taustajoukoillaan on oikeus antaa valmentajalle potkut, jos työn jälki ei tyydytä. Vahinko ei ole välttämättä iso, jos valmennettavia on paljon. Mutta jos heitä on vain muutama, kyllä kirpaisee; ei tule erorahaa, ei kultaista kädenpuristusta. Tulee ainoastaan tunne, että yhdessä tehty vuosikausien työ valuu hukkaan. Toisaalta joka urheilijalla on vain yksi ura, hänellä on oikeus tehdä valintoja sen suhteen, vaikka koutsia kirvelisikin. Valmentajan ura uusiutuu aina, kun uusia urheilijoita tulee ryhmään. Urheilijan ainutkertainen ura on tässä ja nyt.

Potkujen sijaan huolellista analyysiä

Paljon puhutaan siitä, auttaako valmentajan vaihtaminen. Joukkuelajeissa asiaa on tutkittu aika paljon. Lopputulema on keskimäärin se, että valmentajan vaihtaminen ei auta. Joskus kurssi kääntyy ylös, joskus se pysyy samalla tasolla, joskus peli menee jopa heikommaksi. Yleinen selitys on, että kun homma ei toimi, on helpompi vaihtaa valmentajia kuin joukkueita. Varmasti näinkin, mutta aika vähän nykymaailmassa yritetään saada muutos aikaan olemassa olevilla valmennusvoimilla ja tarvittavalla lisätuella. Mitä jos valmentaja ei saisikaan kenkää niin herkästi, vaan seurajohdon sekä pelaajiston kanssa pohdittaisiin yhdessä, mitä kurssin kääntämiseksi voisi tehdä? Veikkaan että monessa tapauksessa tulos olisi parempi kuin valmentajaa vaihtamalla faktisesti saavutetaan. Samalla säästettäisiin tukuittain rahaa. Kärsimättömyys ja lyhytjänteisyys seurajohdossa tuhoavat yleensä tuon mahdollisuuden – valmentajan vaihdoksen sen sijaan kuvitellaan usein muuttavan kaiken kuin taikaiskusta.

Uusi valmentaja ei tunne urheilijaa

Yksilölajeissa en muista nähneeni tutkimusta, mikä on ollut valmentajanvaihdoksen merkitys tuloksiin. Näppituntumalla omasta lajistani yleisurheilusta arvioin, että se on plus miinus nolla. Etenkin, mitä vanhemmasta urheilijasta on kyse. Todella harvan yli 20-vuotiaan urheilijan kehitys ottaa harppaa, kun valmentajaa vaihdetaan. Usein käy päinvastoin. Uusi valmentaja ei tunne uutta urheilijaansa, eikä hänen taustojaan, hän ei tiedä lainkaan, miten urheilija reagoi erilaisiin harjoituksiin tai palautteeseen. Nämä on opittava aina kantapään kautta. Usein käy niin, että menee vähintään 1-2 vuotta, että urheilijalle sopiva systeemi löytyy. Jos yhtään kauemmin menee, eikä tulosta tule, urheilijoista suurin osa lopettaa. kehitys on paras motivaattori; jos sitä ei tule pariin vuoteen lajissa, missä ammattilaisuus on vain 99-prosenttisesti tavoittamaton haave, ei kukaan jaksa määräänsä pidemmälle, siviilielämä ilman urheilua alkaa näyttäytyä töineen ja palkkoineen houkuttelevammalta.

Siksi yksilölajeissakin perusteellinen keskustelu ja analyysi yhdessä valmentajan kanssa olisi parempi ratkaisu kuin naapurin virheämmän ruohon perään laukkaaminen. Mikä on ollut hyvää, mikä huonoa, millaisia muutoksia kaivataan, tarvitaanko lisää tukihenkilöitä tai eri alojen osaamista valmennustiimiin? Nämä ovat avainkysymyksiä. Kaikkein pahin tilanne on se, jos urheilijan ja valmentajan välinen kommunikaatio ei toimi. Miten silloin kukaan voisi tietää, kuinka pitää toimia ongelmatilanteissa? Jos luottamus kato, silloin valmentajanvaihdos on oikea ratkaisu.

Isoja psykologisia vaikutuksia

Palataan vielä hetkeksi joukkuelajeihin. Perinteisesti seuraavan kauden valmentajasopimuksia julkistetaan esimerkiksi jääkiekossa jo ennen edellisen kauden puoliväliä. Ei ole helppo paikka valmentajalle sekään. Otan esimerkiksi Liigasta Ilveksen. Tuomas Tuokkola on tehnyt persaukisen seuran niukoilla resursseilla hyvää työtä, mutta Karri Kiven tulo ensi kauden päävalmentajaksi julkistettiin jo 4.11. Totta kai jokaisella valmentajalla on ammattiylpeytensä ja työ pyritään tekemään loppuun saakka parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka sopimus ei enää jatkuisi. Väitän silti, että sen tiedostamisella on isoja vaikutuksia alitajuntaan. Niin valmentajien kuin pelaajienkin. Kun Ilves julkisti Kiven sopimuksen, oli Tuokkolan joukkue pelannut Liigassa 19 ottelua saldolla seitsemän voittoa, neljä tasapeliä ja kahdeksan tappiota, pisteitä oli kertynyt 1,42 / ottelu. Sen jälkeen saldo on ollut 2-1-9 ja pistekeskiarvo 0,66 / peli. Ilves on valahtanut vahvan alkukauden kärkisijoilta Liigan toiseksi viimeiseksi ja tällä vauhdilla se on jumbona hyvin pian. Ja kun liigasta ei voi edes pudota, Ilves tullee läpsyttelemään loppukauden tismalleen samalla tahdilla kuin viimeiset kuukaudetkin.

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko, Jalkapallo, Valmennus, Yleisurheilu | Jätä kommentti

Pöpömagneetti Iivo Niskanen – uhkaako jatkuva sairastelu jo koko uraa?

Vuonna 2014 vasta 22-vuotiaana huiman läpimurron tehnyt olympiavoittaja Iivo Niskanen on jälleen sairaana. Viime kauden Niskanen aloitti loistavasti voittamalla Rukan MC-avauksessa 15 kilometrin perinteisen kilpailun. Tammikuun alussa kulki vielä kohtalaisen hyvin, mutta sen jälkeen jatkuvat sairastelut pilasivat loppukauden täydellisesti.

Ja nyt Suomen miesten suurin hiihtotoivo on jälleen sairaana. Viime viikonloppuna Davosissa hän joutui keskeyttämään, ja ensi viikonlopun Toblachin maailmancup jää myös väliin. Päävalmentaja Reijo Jylhän mukaan siksi, ettei Niskanen halua riskeerata Tour de Skitä.

Penkkiurheilijan ahavoituneeseen, pakkasen huuhtomaan ahteriin nousee kuitenkin pelko siitä, ettei kai Iivolle vain käy samalla tavalla kuin viime vuonna. Hän on harjoitellut täksi kaudeksi kovemmin kuin koskaan ennen. Jo viime vuoden jatkuva sairastelu teki väistämättä reikää harjoituspohjaan. Jos sama kierre jatkuu, menee arvokkaita harjoitusvuosia hukkaan. Eivät ne toki täysin hukkaan mene, mutta jos on suuren osan kaudesta sairaana, jää paljon suunniteltua harjoittelua väliin – ja pitkässä juoksussa se ei voi olla näkymättä. Kun maailman absoluuttiselle huipulle pyritään, on äärimmäisen tärkeää saada vuosi toisensa jälkeen riittävän kuormittavaa ja kehittävää harjoittelua pankkiin. Muuten kärki karkaa.

Niskanen on kiistatta lahjakkain ja työteliäin hiihtäjä Suomessa sitten karpaasien. Hänellä on omat oikkunsa, mutta huippu-urheilijat eivät ole yleensä niitä maailman tasaisimpia persoonia, jotka tekevät aina kaiken kuten käsketään. Tuon tason lahjakkuuksia syntyy Suomeen korkeintaan 20 vuoden välein, joten olisi todella sääli, jos Niskasen kehitys häiriintyy tai estyy jopa kokonaan. Terveysasiat on saatava kuntoon.

Lueskelin Niskasen tuoreimman sairastumisuutisen perässä olevia kommentteja erään lehden keskustelupalstalta. Kyllä ihmiset ovat ihania. ”Samantekevää”, kommentoi yksi, toinen arveli ”Liekö Iivo huomannut että ilman harjoittelua ei pärjää alkuunkaan. Suomipojat aivan pihalla muihin maihin verrattuna.” Kolmas kommentoi: ”Hetihän ne on kipeitä, kun ei pärjää. Vain harjoittelemalla lajia, voi pärjätä. Ei millään paperipussitölkinkannolla.”

Kun menestystä tulee, ollaan kyllä ylistämässä ja taputtamassa selkään. Kotisohvilla huudetaan, kyynelehditään ja juhlitaan, hyvä ettei torilla tavata. Mutta sitten, kun on hankala hetki, nämä samat ihmiset kääntävät selkänsä, pilkkaavat ja heittelevät näitä puukkojaan selkään nostaen esiin hölynpölyjä, joilla ei ole mitään tekemistä reaalimaailman kanssa. Penkkiurheilija on omituinen eläin.

Toinen mielenkiintoinen asia on, että aina jaksetaan valittaa, kuinka urheilijat olivat ennen värikkäämpiä persoonia, nykyisin liian tylsiä. Sitten kun näitä Niskasen ja Ristomatti Hakolan kaltaisia huikeita persoonia tulee, ei sekään ole hyvin. Väärin tehty, väärin sanottu, väärin voitettu, selittelijä, ylimieleinen mulkku, energiajuoma noussut päähän. Kaikkia on mahdoton miellyttää – useimmiten se onnistuu vain menestymällä mahdollisimman hyvin. Silloin nouset kansakunnan kaapin päälle juhlituksi sankariksi, olit sitten tuppisuinen peräkamarinörtti, elvistelevä maailman omistaja tai kiltti mammanpoika.

Tallennettu kategorioihin Hiihto | 7 kommenttia

Louis van Gaal – mennyt mies on historiaa

Liskomies, diskomies vai Uuden Englannin nahkamies? Sitä en tiedä, mutta mennyt mies Manchester Unitedin manageri Louis van Gaal alkaa olla. Mennyt mies on historiaa, kuten J. Karjalainen laulaa.

Van Gaal on ollut Unitedin puikoissa nyt reilut puolitoista vuotta. Sinä aikana hän on ostellut pelaajia ison tukun. Ensimmäinen van Gaalin ostos oli Athleticista tullut keskikenttäpelaaja Ander Herrera, joka maksoi 37 miljoonaa euroa, Southamptonin Luke Shawsta pulitettiin 39,5 miljoonaa. Argentiinalaiskaksikko Marcos Rojo -- Angel Di Maria söi kassasta 95 miljoonaa euroa. Daley Blind tuli sentään ”halvalla” 18,3 miljoonalla. Myydyistä pelaajista tuli kassaan kesän 2014 aikana 35 miljoonaa, joten United jäi pakkaselle vaatimattomat 155 miljoonaa euroa.

Surkeaa tulosta isolla rahalla

Tänä kesänä shoppailu jatkui. Memphis Depay 27,5 miljoonaa, Matteo Darmian 18 miljoonaa, Bastian Schweinsteiger 9 miljoonaa, Morgan Schneiderlin 35 miljoonaa ja kirsikkana kakkuun Anthony Martial 50 miljoonalla. Yhteensä 139,5 miljoonaa. Tappiolle jäätiin ”enää” 43,5 miljoonaa euroa. Van Gaal on siis polttanut pelaajahankintoihin puolentoista vuoden aikana lähes 200 miljoonaa euroa. Ja mikä on tulos?

Tulos on surkea. Totaalisesti lytätty David Moyes luotsasi ManU:a 2013-2014 yhteensä 50 ottelussa pistekeskiarvolla 1,68 / ottelu. Van Gaalin keskiarvo on nyt 69 ottelusta 1,82 pistettä.

”Eteenpäin on menty”

Van Gaal heitti tiistaina Mestarien liigasta putoamisen jälkeen suorastaan järisyttävän esimerkin siitä, mikä osoittaa joukkueen menneen eteenpäin.

-- Menimme tänä vuonna Liigacupissa pidemmälle kuin vuosi sitten, hollantilaismanageri latasi medialle ilmekään värähtämättä.

Totta tosiaan. Vuosi sitten ManU putosi avauskierroksella Milton Keynes Donsille 0-4, nyt se sentään voitti Ipswichin avauskierroksella 3-0, mutta lähti lauluun toisella kierroksella hävittyään rangaistuspotkukilpailussa Middlesbroughille. Miksi minusta tuntuu, että ihan tällaista eteenpäin menemistä seuran johtokunta ja omistajat eivät ajatelleet palkatessaan van Gaalin Old Traffordille…

Heikkoja hankintoja

Mikä van Gaalin metodissa sitten mättää? Palloa hallitaan selkeästi ja liikutellaan näyttävästi mieheltä toiselle. Kahdessa viime ottelussa United on toki luonut hurjan määrän maalipaikkoja, mutta ennen sitä kului monta ottelua, joissa totaalisesta hallinnasta huolimatta tekopaikkoja ei juuri nähty. 13 viime peliin United on tehnyt 12 maalia eli 0,92 osumaa / peli. Sillä lukemalla jäädään liian usein tasapeliin, hävitäänkin.

Van Gaalilla on ollut aikaa ja rahaa hankkia haluamiaan pelaajia. Alkukaudesta pahasti loukkaantunut Luke Shaw on kuitenkin hänen aikakautensa hankinnoista ainoa, joka on ollut rahojen väärti. Lisäksi van Gaal ei ole millään saanut kasattua peruspermanenttia, joka jauhaisi voittoja ottelusta toiseen. Kuten sanoin, tekopaikkoja tulee, mutta maaleja ei. Onko se sitten managerin vai pelaajien vika? Pelaajien enemmän. Manageri ei voi paljon tehdä, jos viidestä metristä ei osuta tyhjään rysään. Silti voidaan osoittaa van Gaalia sormella: miksi hän ei ole hankkinut pelaajaa, joka osuu joka ikinen kerta siitä viidestä metristä tyhjiin? Valioliigaa on takana 15 kierrosta ja van Gaalin hyökkääjistä eniten maaleja on tehnyt Martial, kolme kappaletta. Maalipörssin kärjessä on keskikentän Juan Mata neljällä osumalla.

Vääriä valintoja ja tappion pelkoa

Mata järjesti eilen Wolfsburgia vastaan upeasti Unitedin ainoan osuman. Hän on ollut läpi kauden se pelaaja, joka pystyy murtaviin ratkaisusyöttöihin ja pelin aktiiviseen rakentamiseen. Kauden 23 ottelussa Mata on otettu silti vaihtoon 13 kertaa. Niin eilenkin, kun hänet vaihdettiin pois 69. minuutilla, tilalle tuli nuori Nick Powell, joka ei ole pelannut tällä kaudella minuuttiakaan. Mikä mahtoi olla kantava ajatus vaihdon takana?

Kun Mata lähti penkille, United puski jääräpäisesti keskityksillä, kentälle ei jäänyt yhtäkään pelaajaa, joka olisi pystynyt rakentamaan peliä maata pitkin tai antamaan ratkaisusyöttöjä. Vaihto oli täydellinen virhearvio hetkellä, kun joukkueen oli pakko tehdä maali. Kun katsoo van Gaalin taktisia ratkaisuja tällä kaudella, niistä on puuttunut rohkeus. Hänelle tuntuu olevan tärkeämpää välttää tappio kuin voittaa. Jopa selkeästi heikompia joukkueita vastaan van Gaal on lähtenyt varmistelemaan otteluiden lopussa, vaikka peli olisi tasan. Hänen persuksiinsa on juurtunut pelko, eikä sellainen johda koskaan suuriin saavutuksiin.

Voittamisen himo kadonnut

Manchester Unitedin joukkueessa alkaa olla ahdistunut ilmapiiri, eikä Mestarien liigasta putoaminen helpota tilannetta. Van Gaal ei todellakaan ole mikään ruotsalaistyyppinen diskuteeraava valmentaja, joka pyrkii juttelemaan pelaajilleen ja avaamaan sitä kautta mahdollisia henkisiä solmuja. Sellaista miestä kaivattaisiin Old Traffordille nopeasti. Inhorealistinen arvioni on, että Louis van Gaalin aikakaudella Manchester United ei tule voittamaan yhtään mitään. Niin kauas häneltä on kadonnut voittamisen himo. Poissa on se kunnianhimoa pursuava, innovatiivinen ja raivokkaan intohimoisesti voittoja janoava valmentaja, mikä hän muinoin oli.

 

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 1 kommentti

Nuorilla Leijonilla kaikkien aikojen MM-ryhmä – saa hypettää, vai saako?

Suomella on vuodenvaihteen nuorten jääkiekon MM-kotikisoissa rehellisesti sanottuna kaikkien aikojen joukkue. Hypetys on jo alkanut, eikä ihan syyttä.

Joukkue on täysin poikkeuksellinen. Pohjois-Amerikan avut ovat aivan ikäluokkansa terävintä kärkeä, etunenässä Mikko Rantanen, Kasperi Kapanen, Olli Juolevi ja Vili Saarijärvi. Lisäksi mukana ovat Liigassakin jo huimia otteita esittäneet Patrik Laine, Sebastian Aho, Jesse Puljujärvi, Urho Vaakanainen ja Joni Tuulola sekä toki JYP:issä loistavasti pelannut maalivahti Veini Vehviläinen.

Jalosella positiivinen ongelma

Päävalmentaja Jukka Jalosella on positiivinen runsauden pula; tulee olemaan erittäin hankala tehtävä karsia leiriryhmästä osa pois.

Minkään muun lajin nuorten MM-kilpailut eivät herätä suomalaisissa samanlaista latausta kuin jääkiekon. On helppo ennustaa, että katsomot tulevat olemaan täynnä Suomen otteluissa. Myös mediaseuranta on taatusti sitä luokkaa, että heikkopäisimpiä saattaa alkaa hirvittää. Hypetys menee takuulla yli, kyse on siitä, kuinka nämä nuorukaiset pystyvät valmennusjohdon avulla sen käsittelemään. Jukka Jalonen jos kuka osaa johtaa myös tätä orkesteria.

Mediahype on osattava käsitellä

Aina kun Suomessa nousee esille yksikin nuori kansainvälisen tason lahjakkuus lajissa kuin lajissa, alkaa valtava median mylleröinti. Kestävyysjuoksija Alisa Vainio on tästä erinomainen esimerkki. Moni – minäkin – on ollut huolissaan, kuinka nuori nainen kestää julkisuuden ja sen mukanaan tuoman paineen. Aika harva on kuitenkaan huolissaan, kuinka nämä samanikäiset jääkiekkoilijat kestävät saman prässin.

Todennäköisesti paremmin, jo osin siksi, että monelle heistä media ja julkisuus on ollut arkipäivää jokusen vuoden. Tuskin moni Suomen raskaan kaluston pelaajista hätkähtää suuntaan tai toiseen, vaikka kuinka ennalta hehkutettaisiin. Näitä poikia on jo uitettu jäävedessä.

Eivät kotikisat silti koskaan helppo paikka ole. Paikalla on ystäviä, tuttuja, sukulaisia ja kylänmiehiä. Heidän läsnäolonsa voi olla voimavara tai paine, riippuen asian käsittelystä. Uskon vahvasti, että Jalonen esikuntineen pystyy ohjeistamaan pelaajansa tässä suhteessa tismalleen oikein.

Eläviä todisteita pelaajatuotannon tasosta

Suomi voitti nuorten mestaruuden viimeksi toissa vuonna Malmössä. Sitä edellinen mestaruus tuli kotikisoissa Helsingissä 1998. Moni taho on ollut sitä mieltä, että suomalainen koneisto ei tuota enää kansainvälisen tason huippupelaajia samalla tavalla kuin ennen. Tai tuottaa, mutta enimmäkseen peruspakkeja ja kolmos- neloskentän roolirouhijoita. Vaikka Suomi karahti vuosi sitten Kanadassa jo puolivälieriin, on vuoden 2014 mestaruus sekä jo pelkästään tämän vuoden joukkueen rosteri vahva todiste päinvastaisesta. Niin ovat myös herrat Aleksander Barkov, Rasmus Ristolainen, Teuvo Teräväinen, Mikael Granlund, Joonas Donskoi ja Olli Määttä. He ovat kaikki vielä nuoria miehiä ja huippu-urheilijan uransa alkutaipaleella; silti jokaisella heistä on jo iso rooli NHL-joukkuessaan sekä poikkeuksellisia kykyjä, jotka ovat kaukana mistään roolirouhimisesta. Ja ison otoksen juuri samankaltaisia pelaajia näemme nyt nuorten MM-joukkueessa. Ehkä pelaajatuotantomme ei sittenkään ole kovin kehnossa hapessa…

Saa hehkuttaa.

 

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko | 2 kommenttia

Kova linja dopingiin – yhdestä kärystä elinkautinen

Italian antidopingviranomaiset vaativat 26 yleisurheilijalle kahden vuoden kilpailukieltoa testien pakoilemisesta sekä olinpaikkatietojen puutteellisuudesta. Yhtään dopingkäryä ei ole olemassa, mutta kyse on sääntöjenvastaisesta rikkeestä siinä missä positiivinen näytekin.

Kyseessä olevien urheilijoiden lista oli mykistävä. 12 arvokisamitalistia, joukossa mukana mm. kolmiloikan Euroopan mestari ja olympiapronssimitalisti Fabrizio Donato sekä seiväshypyn maailmanmestari Giuseppe Gibilisco. Näiden 26 urheilijan lisäksi 39 urheilijan tapauksia tutkitaan yhä. Listan voit katsoa tästä linkistä.

Italialaiset ryntäsivät jo tänään puolustelemaan urheilijoitaan.

-- Nämä nuoret eivät ole huijareita, kyse on yksinkertaisesti siitä, että he eivät ole kertoneet, missä oleskelevat, sanoi Italian Olympiakomitean presidentti Giovanni Malago.

Ja nyt päästään oleelliseen. Malagon lausunto on hieman tyyliä pojat on poikia. Kun puhutaan dopingista, asenne ei voi olla sellainen. Jokainen urheilija tietää taatusti, millä pelisäännöillä pelataan. Olinpaikkatietoja on yksinkertaisesti päivitettävä, että testaajat voivat tulla kylään niin halutessaan – juuri tähän yllätystestit perustuvat. Eräät näistä italialaisurheilijoista olivat jättäneet olinpaikkatietonsa raportoimatta yhdeksän kertaa. Se ei voi olla enää sattuma. Ja jokseenkin hankala on nähdä asiaa niinkään, että Italian antidopingtoimisto NADO olisi julkaissut listan ja vaatinut kilpailukieltoja jotenkin heppoisin perustein. Niin ei tehdä. Sääntöjä on rikottu.

Koko antidopingtoiminta perustuu siihen, että kaikki urheilijat sitoutuvat tiettyihin velvoitteisiin. Testaajia ei voi pakoilla. Miksi kukaan pakoilisi, jos ei ole mitään salattavaa? Ei olinpaikkatietojen täyttäminen ihan yksinkertaista ja vaivatonta ole, mutta uskoisin, ettei kukaan puhdas urheilija halua jättää sitä tekemättä, koska tietää mahdolliset seuraukset.

Italiassa dopinginkäyttö on kriminalisoitu. Pitäisikö niin tehdä joka maassa? Toisaalta WADA:n uusi alkuvuodesta voimaan tullut säännöstö helpottaa jo nyt poliisin, tullin ja antidopingviranomaisten yhteistyötä. Italian tapauksen prosessikin käynnistyi Bolzanon poliisin aloitteesta. Dopingin käytön kriminalisoinnin huono puoli on se, että urheilija saattaisi joutua linnaan lopulta melko pienestä rikkeestä, jos asiaa katsoo koko yhteiskunnan mittakaavassa. Kyllä urheilun itse on pystyttävä määrittelemään sääntönsä ja sanktionsa sekä huolehtimaan niiden toteutumisesta asianmukaisesti.

Italiassa kaikki listatut urheilijat joutuvat alkuvuodesta kuulusteluihin. On mahdoton sanoa, mihin ne johtavat. Mutta ei tämä kovin hyvältä näytä. On olemassa säännöt ja sanktiot, joiden puitteissa toimitaan. Rangaistuksia jaetaan varmasti. Tuskin ihan kahden vuoden kakkua kaikille, mutta kuitenkin. Ja se on mielestäni aivan oikein; eivät antidopingviranomaiset voi millään antaa viestiä, että leväperäisyys näissä asioissa olisi ihan OK. Pojat eivät saa olla poikia, kun on kyse dopingista.

Tapaus on yksi askel siihen suuntaan, että yleisurheilu ainakin yrittää ottaa dopingin kitkemisen tosissaan. IAAF:n tuore puheenjohtaja Sebastian Coe sanoi tänään, että jos näitä asioita ei oteta nyt tosissaan, yleisurheilulla ei ole tulevaisuutta. Coen ja hänen kabinettinsa on otettava kova linja, kuten he ovat juuri nyt tekemässä.

Antidopingtoiminta kaikkine lukemattomine säädöksineen on valtava urheilun sotehimmeli. Miksi ei voida vain pyytää jokaista urheilijaa allekirjoittamaan paperi, jossa hän ilmoittaa lopettavansa urheilun ja lupaa olla ryhtymättä mihinkään juridisiin toimiin, jos käry käy? Ilman paperin allekirjoittamista ei olisi asiaa kilpailuihin. Yksinkertaista teoriassa.

Vastaan haraa urheilijoiden oikeusturva, sillä dopingtestaajillekin sattuu virheitä. Mutta toisaalta, maailman vankiloissakin istuu lukuisia syyttömiä -- osa jopa elinkautista. Ja keillä yhteiskunnan jäsenillä on ylipäätään nykymaailmassa täydellinen oikeusturva? Joskus tuntuu uutisia lukiessa, että rikollisten oikeuksista ollaan enemmän huolissaan kuin rikosten uhrien tai heidän omaistensa. Onko riittävää oikeusturvaa syrjäytyneillä? Entä köyhillä? Tai monilla vähemmistöillä? Jossain määrin kyllä, muttei kovin häävi. Ja jos mietitään dopingia yhtenä isona möhkäleenä, onko hallitsematon nykytilanne parempi kuin se, jos meillä olisi tällainen kuvitteellinen sopimuspaperi? Yksi käry, ura ohi ja muihin hommiin. Pesuveden mukana menisi ehkä jokunen puhdaskin urheilija, mutta collaretal damage. Niin käy kaikilla muillakin elämänalueilla. Tiukka linja ja pulinat pois.

Tallennettu kategorioihin Doping, Urheilu ja yhteiskunta, Yleisurheilu | 2 kommenttia