Yleisurheilussa kuohuu – liian nuorena liian paljon

Yleisurheilupiireissä on käyty kesän kynnyksellä värikästä ja kipakkaakin keskustelua nuorten urheilijoiden oikeudesta kilpailla eri sarjoissa ja kilpailuissa. Suurin kuohunta nousi, kun SUL ilmoitti, ettei se lähetä nuorten (17-vuotiaiden) olympialaisiin Kiinaan ensi kesänä yhtäkään yleisurheilijaa.

Vuoden alusta SUL:n mestaruuskilpailusääntöihin tehtiin muutos, jonka mukaan Kalevan kisojen eli aikuisten SM-kilpailuiden alaikäraja on jatkossa 16 vuotta. Myös hallikilpailujen nuorin SM-tason sarja eli 17-vuotiaat suljettiin vain 16- ja 17-vuotiaille. Näin ollen lahjakkaimmat 14-15-vuotiaat eivät enää kilpaile hallikaudella lainkaan SM-tasolla, kesällä heille on yhä omat SM-kilpailunsa.

Lisäksi SUL päätti, että yleisurheilijoita ei lähetetä Kiinaan nuorten olympialaisiin kesällä. Päätös tehtiin jo marraskuussa, mutta julkisuuteen asia on noussut vasta nyt. Lajiväki tuntuu jakautuvan melko tarkkaan kahteen leiriin mielipiteidensä kanssa. Osa pitää päätöstä tismalleen oikeana, osa huutaa pää punaisena, kuinka tässä tuhotaan nuorten motivaatio ja jopa koko ura. Ensimmäiseen koulukuntaan kuuluvat pääosin kokeneemmat valmentajat, jotka ovat vieneet uransa aikana useitakin eri sukupolvia kovalle tasolle. Jälkimmäiseen enimmäkseen nuoret valmentajat, jotka ovat vasta aloittelemassa uraansa lahjakkaiden urheilijoiden kanssa.

En oikein ymmärrä puheita siitä, että urheilija menettää motivaationsa, jos hän ei pääse vaikkapa 14-vuotiaana Kalevan kisoihin tai 16-vuotiaana nuorten olympialaisiin. Varmasti molemmat olisivat kokemuksena hienoja, mutta jos ne ovat ainoa motivaation lähde jatkaa uraa, tuskin sellaisesta nuoresta koskaan tulee huippu-urheilijaa. Suurin riski näissä jatkuvasti lisääntyvissä nuorten kansainvälisissä kilpailuissa on mielestäni se, että yhä nuorempana aletaan viritellä jonkinlaisia kuntopiikkejä ja herkistellä pitkin kesää, jolloin perustekemiseen tulee huonoimmassa tapauksissa kuukausien mittainen tauko. Ja kun kesä on ohi, lähdetään seuraavaan harjoituskauteen juuri tästä syystä paljon huonommilla perusominaisuuksilla, mitä lähdettiin itse kesään. Moinen väärän jumalan palveleminen ei vie urheilijaa eteenpäin pitkällä jänteellä.

Kaikki valmentajat eivät tietenkään ajattele näin. Itsellenikin olisi ihan OK, jos oma valmennettava tulisi valituksi vaikkapa 17-vuotiaiden EM- tai MM-kilpailuihin. Enemmän kyse on siitä, miten sinne mennään. Jos tulosrajan tekee perusharjoittelun ohessa, voi itse kilpailuihin toki jokusen viikon herkistellä ja viritellä. Mutta aivan liian monella nuorella urheilijalla on käynyt viime vuosien aikana niin, että koko alkukesä on mennyt tulosrajoja jahdatessa viikosta toiseen. Kun se viimein on saavutettu, alkaa takki olla tyhjä. Ja sitten pitäisi rakentaa vielä kuntohuippu sinne varsinaiseen pääkilpailuun. Äkkiä koko kesä on siinä eli fokus jossakin aivan muualla kuin urheilijan pitkäjänteisessä kehityksessä.

Tilanne peilaa mielestäni erinomaisesti nykyajalle tyypillistä heti mulle kaikki tänne nyt –asennetta. Hetken julkisuutta, mielihyvää ja pikavoittoja tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä. Harva on enää motivoitunut tekemään pitkäjänteistä raakaa duunia unelmansa eteen. Jos urheilija leireilee etelässä jo 14-15-vuotiaana ja satsaa kaikkensa lasten arvokisoihin 15-17-vuotiaana, mitä hänellä on enää jäljellä, kun sen varsinaisen huipulle tähtäävän harjoittelun aika noin 18-vuotiaana on? Ehkä pirun hyviä juniorituloksia, mutta ei huolella rakennettua ominaisuuspohjaa, jonka varaan voi oikeasti alkaa rakentaa jatkuvasti kovenevaa tehoharjoittelua, mitä huipulle pääseminen vaatii. Tuloksena on todennäköisemmin vammoja, motivaation katoaminen kehityksen pysähdyttyä tai kyllästyminen lajiin, josta on jo saanut niin paljon. Tämä on toki kärjekäs yleistys, mutta tällä tavalla itse asian näen.

Keskustelun yhteydessä on nostettu esiin muutamia urheilijoita, jotka ovat aikoinaan nuorten olympialaisissa olleet ja sen jälkeen menestyneet myös aikuisten arvokisoissa. Jostain syystä kukaan ei ole nostanut esiin niitä, jotka ovat jääneet jonnekin matkalle. Syistä puhumattakaan.

Entinen taitoluistelija Laura Lepistö konahti jo aiheesta ja piti SUL:n päätöstä pöyristyttävänä, media puolestaan nosti esiin kaksi aikuisten arvokisamitalistia, uimari Matti Mattsonin ja painija Petra Ollin, hyvinä esimerkkeinä siitä, kuinka nuorten olympialaiset olivat heille iso ja merkittävä asia matkalla maineeseen. Varmasti niin, henkilökohtaisena kokemuksena nuo epäilemättä puolustavat paikkaansa. Silti esimerkiksi taitoluistelu ja myös uinti ovat lajeja, jossa voit olla absoluuttisella maailman huipulla jo 14-16-vuotiaana. Suurin osa näiden lajien urheilijoista lopettaa jo uransa siinä pisteessä, missä se yleisurheilijalla vasta alkaa. Siksi vertailu on äärimmäisen ontuva. Enkä haluaisi kuulostaa ikävältä puritaanilta, mutta naisten painia ei ehkä kuitenkaan pitäisi rinnastaa vaikkapa 100 metrin juoksuun tai pituushyppyyn.

Jos ihminen on luontainen menestyjä, hän tekee usein elämässään oikeita valintoja. Onko lähteminen Kiinaan nuorten olympialaisiin pariksi viikoksi keskellä kesää sellainen? Biologinen kello käy esimerkiksi Afrikassa, Amerikassa ja Karibialla valitettavasti hiukan eri tahtiin kuin täällä pohjolassa, joten lähes jokaisen tuonikäisen suomalaisen yleisurheilijan kohtalona olisi Kiinassa käydä kumartamassa alkuerissä tai karsinnoissa ja roikkua sen jälkeen joukkueen mukana aikaa tappaen. Ihana kokemus varmasti, mutta onko siitä mitään hyötyä tulevaisuuden kannalta?

Matkustetaanpa aikakoneella hiukan taaksepäin. Kaivoin esille vuodesta 1999 asti pidettyjen 17-vuotiaiden yleisurheilun MM-kilpailujen kaikki suomalaisosallistujat. Tarkastelun alla oli 52 urheilijaa, jotka ovat edustaneet Suomea näissä karkeloissa vuosina 1999-2007 eli he ovat syntyneet vuosien 1982-1991 välisenä aikana ja ovat nyt 23-32-vuotiaita. Eli urheilijoita parhaassa iässä. Jokaisen näistä urheilijoista on täytynyt olla superlahjakas, koska nuorten MM-kilpailujen tulosrajat ovat yleensä pahuksen kovia. Miten heille kävi?

52 urheilijasta kokonaan lopettaneita tähän päivään mennessä on kirkkaasti yli puolet eli 29. Kymmenen heistä lopetti viimeistään 20-vuotiaana. Heidän lisäkseen ikähaarukassa 21-24v lopetti 15 urheilijaa.

Entäpä menestys? 52 urheilijasta 8 on noussut toistaiseksi aikuisten arvokisatasolle, 16 urheilijaa on saavuttanut Kalevan kisojen mitalin tai paikan Ruotsi-ottelussa. Tilasto on sikäli aika synkkä, että näistä kiistatta lahjakkaista urheilijoista kolme ei päässyt koskaan edes mukaan Kalevan kisoihin, 13 pääsi nauttimaan osanotosta Kalevan kisoihin ja 12 nousi finaalitasolle, muttei mitalistiksi. 28/52 jäi siis syystä tai toisesta todella kauas siitä potentiaalista, mitä valinta nuorten MM-kilpailuihin voisi antaa olettaa. Tai mitä jos onkin niin, että 17-vuotiaiden arvokisoihin selviytyminen ei anna olettaa välttämättä uran jatkosta yhtään mitään.

Tästä 17v MM-kisakävijöiden porukasta parhaiten menestyivät aikuisina keihäänheittäjät. Tero Järvenpää oli Pekingin olympialaisissa neljäs ja Teemu Wirkkala viides. Muut aikuisten arvokisoihin joskus selviytyneet olivat Robert Häggblom (kuula, MM 2007 ja OK 2008), Jarkko Kinnunen (kävely, EM 2006 ja 2010, MM 2007, 2009, 2011 ja 2013, OK 2008 ja 2012), Juho-Matti Pimiä (pituus, EM-hallit 2009), Minna Nikkanen (seiväs, EM 2010 ja 2012, MM 2007, 2009 ja 2011, OK 2012), Aku Partanen (kävely, MM 2013) ja Matilda Bogdanoff (pika-aidat, MM-hallit 2013).

Kurkataanpa, löytyykö meiltä näistä samoista 1982-1991-syntyneiden ikäluokista urheilijoita, jotka nousivat arvokisoihin ja jopa menestyivät siellä tämän 17-vuotiaiden MM-kävijäporukan ulkopuolelta.

Esimerkiksi EM-kilpailuissa Helsingissä 2012 oli mukana 20 tämän ikähaarukan suomalaisurheilijaa, heistä vain kaksi eli Nikkanen ja Wirkkala olivat aikoinaan osallistuneet 17-vuotiaiden MM-kilpailuihin. Muut 18 tulivat tuon joukon ulkopuolelta. Helsingissä parhaat tuon ikäluokan suomalaiset olivat pronssia keihäässä kiskaissut Ari Mannio, kuudenneksi pituudessa hypännyt Roni Ollikainen sekä esteissä 10:nneksi sijoittunut Sandra Eriksson. 1500 metrin finaalissa harmillisesti kaatunut loistokuntoinen Niclas Sandells ei hänkään ollut aikoinaan 17-vuotiaiden MM-kilpailuissa.

Sama trendi toistuu jokaisissa arvokisoissa. Myöskään keihäänheiton maailmanmestari Tero Pitkämäki ei ollut koskaan mukana 17-vuotiaiden MM-kilpailuissa, kuten ei Lontoon 2012 olympiapronssiheittäjä Antti Ruuskanen. Myöskään 2011 Daegun MM-kisoissa välieriin 200 metrillä juossut Jonathan Åstrand ei niissä kisoissa käynyt. Kuten eivät myöskään Göteborgin 2006 seipään EM-nelonen Matti Mononen tai Barcelonan 2010 EM-seiska Petteri Lax.

Data on sen verran painavaa, että kovin monenlaisia johtopäätöksiä niistä ei voi tehdä: 17-vuotiaiden arvokisat eivät ennusta tulevaisuuden menestyksestä juuri mitään. Eivät ainakaan meidän suomalaisten osalta. Jos harjoittelu rakennetaan järkevästi, ei kilpailuihin osallistumisesta tosin välttämättä ole haittaakaan. Valitettavasti vain pikavoitoista haaveilu sekä nykyajalle tyypillinen elämyshakuisuus sokeuttavat liian monen nuoren urheilijan sekä heidän valmentajansa pään. Voi olla, että valmentajasta tuntuu hetken hienolta, kun on saanut nuoren lahjakkuuden juniorien arvokisoihin. Valitettava totuus on kuitenkin se, että lasten ja nuorten arvokisamenestystä ei muista muutaman vuoden päästä enää kukaan. Paljon paremmin ainakin yleisurheilupiireissä muistetaan se, kuka valmentaja tuhosi kenenkin superlahjakkuuden uran ja millaisilla metodeilla. Älkäämme siis hötkyilkö nuorten urheilijoiden valmentamisen ja kilpailuttamisen kanssa. Yleisurheilu on laji, jossa liiallisella kiireellä ei koskaan saavuteta yhtään mitään.

Tallennettu kategorioihin Urheilu ja yhteiskunta, Valmennus, Yleisurheilu | 38 kommenttia

Atletico teki tempun

Jos olivatkin UCL:n neljännesvälierät puisevaa tavaraa, puolivälieräparien taisteluista tuli suorastaan eeppisiä. Kuka olisi uskonut, että Dortmund ahdistaa Real Madridin selkä seinää vasten ja Manchester United Bayern Münchenin? Puhumattakaan Atletico Madridin voitosta Barcelonasta.

Kaksi hienoa iltaa loistavaa jalkapalloa, eikä otteluista totisesti puuttunut draaman kaarta, jännitteitä tai vauhdikkaita tilanteita.

Atleticon esitys Barcelonaa vastaan oli huikaiseva. Jo ennen 20 minuutin täyttymistä peli oli 1-0 isännille Vicente Calderonilla ja lisäksi kotijoukkue oli kolisutellut maalikehikoita kolmeen kertaan. Barca olisi hyvin voinut olla avausjakson jälkeen tappiolla jo 0-3 tai 0-4. Vielä hämmästyttävämmäksi asian tekee se, että Atleticon supertähti Diego Costa ei pystynyt pelaamaan ottelussa kuten ei myöskään tärkeä Arda Turan. Ei tule ihan heti mieleen, koska Barcelona olisi viimeksi ollut vastaavassa pyörityksessä. Toisella jaksolla Barca pääsi paremmin peliin kiinni, mutta ei auttanut Messi, ei Neymar ja Diego Simeonen miehet marssivat välieriin.

Simeone on tehnyt melkoista työtä joukkueen peräsimessä, sillä Atletico ei ole aikoihin menestynyt kummoisesti muutamaa pilkahdusta lukuun ottamatta. Joukkue on vaeltanut synkissä varjoissa jo ikuisuudelta tuntuvan ajan. Parhaiten seuran masentavaa tilaa kuvasi aikoinaan selostaja Tuomas Virkkunen jo edesmenneen Urheilukanavan selostuksessa kertomalla eeppisen ja kyyneleet silmiin nostaneen kasvutarinan pikku Pedrosta ja seuran kannattamisen sietämättömästä tuskasta. Kannattaa googlata, You Tubesta löytyy.

Palataan otteluissa kiihkeästi mukana elävään valmentaja Simeoneen. Entinen Argentiinan maajoukkueen vakiojyrä teki valmennusuransa alussa loistavaa jälkeä Argentiinassa. Ensimmäinen Euroopan pesti Italian Cataniassa päättyi sen sijaan potkuihin, vaikka syytä ei olisi ollut. Sisislialaisseuran johtoporras lienee myöhemmin katunut ratkaisuaan moneen kertaan ja hartaasti. Atleticon Simeone on koutsannut jo Super Cupin, Espanjan cupin ja Eurooppaliigan voittajaksi. Ja nyt joukkue on huikeassa lennossa ja täysin potentiaalinen viemään sekä La Ligan että UCL:n pytyt. Jos joukkueen rosteria vertaa vaikkapa paikalliskilpailijoihin Real Madridiin ja Barcelonaan, alkaa melkein naurattaa. Toistaiseksi Simeone on ehdottomasti vuoden eurooppalainen valmentaja.

Jos Simeone onkin tämän hetken kuumin valmentajanimi, kovin kauas ei jää Dortmundin Jürgen Klopp. Seurasta pumpataan joka vuosi kovaa kalustoa vielä isompiin seuroihin, mutta silti homma toimii. Dortmund ahdisti tiistaina Real Madridin selän seinää vasten, mutta ihan ei rypistys riittänyt repimään 0-3 takamatkaa kiinni. Jos temppu olisi onnistunut, Klopp olisi nyt yli-inhimillinen supersankari (ellei ole sitä jo nyt).

Kun valmentaja- / managerispekulaatioihin päästiin, pitää toki mainita myös David Moyes. Umpimurheellisen kauden pelanneella ManU:lla oli eilen Bayern Münchenin kotiluolassa kaikkien ikojen tilaisuus edetä välieriin. Patrice Evran osuman lisäksi etenkin Wayne Rooneylla oli muutama loistopaikka, mutta joko Rooney oli kentällä täysin vaivaisena tai sitten hän pelasi muuten vain uransa heikoimman pelin. Oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka pitkään United pystyi haraamaan vastaan Bayernin kanssa, niin surkeasti joukkue on pelannut läpi kauden. Kyse oli kuitenkin enemmän melkoisessa lamassa olevan Bayernin huonoutta kuin ManU:n hyvyyttä. Bayern varmisti Bundesliigan mestaruuden uskomattomasi jo maaliskuun lopussa, mutta sen jälkeen joukkueen peli on tökkinyt todella pahasti. Liekö kyse väliaikaisesta toimintahäiriöstä vai vakavastakin ongelmasta? Niin tai näin, Bayern ei ole enää ehdoton UCL:n ykkössuosikki. Välieräparit arvotaan huomenna ja tilanne on tällä hetkellä se, että Real Madridilla, Atletico Madridilla, Bayern Münchenilla ja Chelsealla on kaikilla osapuilleen 25 % mahdollisuus kannun nostamiseen. Välieristä tulee huippumielenkiintoiset.

Manchester United jää muuten ensimmäistä kertaa 18 vuoteen ulos UCL:stä ensi kaudella. Jos seuran toimistolla ollaan yhtään realisteja, on siellä täysi paniikki päällä. David Moyes on hämmennyspäissään vakuutellut, että joukkueella on yhä imua pelaajamarkkinoilla, mutta en jaksa oikein uskoa. Unitedissa lakaisee melkoinen luuta kesällä ja jostain on kaivettava kovan luokan pelimiehiä tai potentiaalisia huippulahjakkuuksia. Vaarana on, että United taantuu pysyvästi nykytasolleen.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 7 kommenttia

Hyypiän liian kova paikka

Sami Hyypiän potkut Leverkusenista ovat herättäneet etenkin Suomessa laajaa huomiota. Olisiko ollut niin, että Hyypiä ei ollut vielä kypsä noin suuriin kenkiin?

Hyypiän valmennusura alkoi jo limittäin peliuran kanssa 2011, kun hän toimi A-maajoukkueen apuvalmentajana. Huhtikuussa 2012 oli jo Bundesliigan ja Leverkusenin vuoro. Jo tuolloin emmin, miten mies voisi olla kypsä valmentajaksi jo ennen kuin pelisukat ovat edes kunnolla kuivuneet.

Avauskausi meni kuitenkin hienosti ja Leverkusen nappasi viidennen sijan. Kauden päätteeksi Hyypiä valittiin Suomessa vuoden valmentajaksi, mikä oli alle vuoden valmentaneelle miehelle aika paljon. Ja etenkin, kun meriittinä oli tuo Bundesliigan viitostila. Urheilutoimittajien liiton jäsenistöllä karkasi tässä kohtaa hypemopo pahasti kädestä. Siitäkin huolimatta, että seuraavalla kaudella Leverkusen oli kolmas ja pääsi Mestarien liigaan.

Tällä kaudella Hyypiällä onkin ollut sitten vaikeampaa. Samaan hengenvetoon on todettava, että Leverkusen on edelleen sarjassa viidentenä eli tismalleen samalla sijalla kuin Hyypiän avauskauden päätteeksi. Silti perjantain tappio HSV:lle oli viimeinen niitti ja Hyypiä sai potkut. Kausi alkoi ehkä liiankin hyvin, sillä 14 ensimmäisen pelin saldo oli 11 voittoa, yksi tasapeli ja kaksi tappiota. Se ehkä sokeutti seurajohdon luulemaan, että tällä joukkueella taistellaan mestaruudesta. Joulukuun puolivälin jälkeen hankaluudet konkretisoituivat: siitä hetkestä eiliseen 14 bundesliigapelin saldoksi tuli 3-2-9. Ja Hyypiä joutui teurasluiskaan. Mahtaako hän olla ensi kerralla ehdolla vuoden valmentajaksi? Ja vielä tärkeämpi kysymys: onko hän nyt huonompi valmentaja kuin vuosi sitten? En jaksa millään uskoa, että olisi.

Kukaan ei kasva valmentajaksi muutamassa viikossa. Se on vuosien prosessi. Vaikka pelaaja olisi Hyypiän tavoin pelannut vuosikymmeniä huipulla ja seurannut tappituntumalta huippuvalmentajien työskentelyä, se ei vielä millään riitä. Vasta oman kokemuksen kautta löytyy oma linja, omat kantavat ideat ja työskentelytavat. Oppikirjoista niitä ei voi oppia. Kokemus ja jatkuva itsensä kehittäminen ovat ainoa tie paremmaksi valmentajaksi. Todella harva urheilija on heti aktiiviuransa jälkeen pystynyt menestyksellä valmentamaan. Valmentaminen ja urheileminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Monesti käy niin, että heti aktiiviuran jälkeen urheilija kuvittelee olevansa loistava ja täysinoppinut valmentaja – usein metodit pohjautuvat omiin tekemisiin oman uran aikana. Lähes aina käy niin, että jokaisen valmennusvuoden jälkeen sitä huomaa, kuinka pahuksen vähän ymmärsi silloin, kun valmentamisen aloitti. Kypsymisprosessi on pitkä, eikä oikaisemaan pysty.

Tämä ei ole missään nimessä epäluottamuslause Hyypiälle. Olen täysin varma, että hän tulee tekemään hienon ja menestyksekkään valmennusuran. Hän vain joutui liian aikaisin liian kovaan paikkaan. Mielenkiintoista nähdä, mikä on Hyypiän seuraava siirto. Todennäköisesti pöydällä on monenlaista tarjousta. Hyypiän kannattaa miettiä erittäin tarkasti, mihin tarttuu. Isoilla seuroilla on isojen seurojen glooria, mutta hieman pienemmän profiilin seuroissa työ on hiukan paineettomampaa ja aloittelevan valmentajan on taatusti helpompi keskittyä itsensä kehittämiseen. Nimenomaan siitä valmentamisessa on kysymys.

Hyypiä aloitti valmennusuransa terävä pää edellä. Siitä on takuulla hyötyä vielä uran myöhemmissä vaiheissa, vaikka miestä epäilemättä juuri nyt kirpaiseekin. Nyt Hyypiällä on kuitenkin aikaa pohtia syvällisesti, mikä on tähän kohtaan paras mahdollinen siirto. Jos ja kun hän nyt tekee uuden alun itselleen järkevämmältä tasolta, olen varma, että nousu kaikkein kovimpien liigojen kärkiseuroihin on väistämätön. Ainesta Hyypiässä ehdottomasti on.

 

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo, Valmennus | 16 kommenttia

Urheilua ilman dopingia

Näemmekö vielä jonain päivänä sen ihmeen, että doping poistuu urheilusta? Ei se kovin todennäköistä ole, mutta eikö olisi hienoa, jos voisimme oikeasti selvittää, kuka on maailman paras missäkin lajissa ilman mitään kiellettyjä konsteja?

Onhan se nykypäivänä naiivia lapsenuskoa, jos tällaisesta haaveilee. Dopingaineiden kehittelijät tuntuvat olevan koko ajan askeleita edellä testaajia. Tosin tuo välimatka on viime vuosien aktiivisen ja tinkimättömän antidopingtyön johdosta kaventumassa koko ajan. Mitä jos olisikin mahdollista, että muutaman vuoden kuluttua eroa ei olisi enää lainkaan? Utopia vai arkirealismia?

On jokseenkin mielenkiintoista, että vielä 1980-luvulla, kun itse urheilin, ei dopingista puhuttu juuri lainkaan. Tuolloin tällöin joku narahti, mutta isoja otsikoita ei revitty, eikä hirsipuita pystytelty. Ja me nuoret urheilijat emme edes ajatelleet, kuka maailman huipuista mahtoi käyttää ja kuka ei. Ja kaikki tämä aikakaudella, jolloin kiellettyjen aineiden ja menetelmien käyttö oli todennäköisesti yleisempää kuin koskaan ennen ja koskaan tuon jälkeen. Oikeastaan ainoa tuolta ajalta mieleen jäänyt dopingkeskustelu käytiin erään itselleni rutkasti 800 metrillä hävinneen turkulaispojan (kas kummaa…) kanssa. Kaveri kävi tappiopäissään sanomassa, että kukaan ei muuten pysty juoksemaan ilman dopingia kasisatasta alle kahden minuutin. Nauratti silloin ja naurattaa edelleen.

1990-luku oli itselleni urheilusta vieraantumisen aikaa. Samalla kiellettyjen aineiden mysteerit alkoivat kiinnostaa. Etenkin kun nuorten maajoukkueessa hiihtänyt kaverini alkoi ihmetellä, miksi muutamat karpaasit repäisivät yhtäkkiä häneen kympillä parin minuutin eron yhden harjoituskauden aikana. Etenkin, kun tämä kaveri oli myös pahuksen lahjakas ja vielä himoharjoittelija. Mysteeri selvisikin hiukan myöhemmin. Juuri saman kaverin kanssa pohdimme vuosia myöhemmin, kuka mahtaa olla maailman paras puhdas hiihtäjä. Tarkkojen kehitysanalyysien ja tuloslistojen perusteellisen tutkimisen jälkeen päädyimme aina Sami Repoon. Nykytiedon valossa emme olleet välttämättä ihan hirveän väärässä.

Pääsin 2000-luvun alussa yli omasta urastani ja karistin vuosikymmenen jatkuneen kyynisyyteni, aloin valmentaa. Ja kas kummaa, taas olen huomannut, että nuoret lahjakkaat urheilijat eivät mieti, kuka mahtaa käyttää ja kuka ei. Valmentajat toki senkin edestä. Olen itse todennut aiheen pohtimisen turhaksi. Siitä on pakko ideologisesti lähteä, että käyttäjät käryävät ja muut ovat puhtaita. Vaikka se naiivi asenne onkin. Parempi olla puhtaana maailman kymmenenneksi paras kuin likaisena palkintopallilla.

Vaikka moni tyhjäpää puhuu jopa ääneen dopingin sallimisen puolesta, kamppailu sitä vastaan jatkuu sitkeänä. Itse asiassa ”hyvikset” ovat viime vuosina tavoittaneet ”pahisten” etumatkaa jokusen askeleen. Testimenetelmät ovat tarkentuneet ja näytteiden pakastaminen kahdeksan vuoden ajaksi uusintatestejä varten on iso pelote ja ehdottomasti askel oikeaan suuntaan.

Muutama viikko sitten julkaistiin uutinen, joka herätti toivoa vielä paremmasta huomisesta. Yhdysvalloissa on kehitteillä uusi testaustapa, joka on tutkijoiden mukaan jopa 1000 kertaa aikaisempaa herkempi. Testi on kaiken lisäksi nopea ja edullinen. Vaikka WADA tai KOK ei ole vielä ollut tutkijoihin yhteydessä, voidaan tässä hyvinkin olla sellaisen läpimurron kynnyksellä, jota me puhtaan urheilun kannattajat olemme toivoneet vuosikausia. Voi toki olla, että kaikki nykyiset muotoseikat eivät vielä täyty ja juridisia porsaanreikiä WADA:n ja KOK:n tarpeisiin on liikaa, mutta jos joukko intohimoisia ja ammattitaitoisia tutkijoita jatkaa työtään samalla linjalla, me näemme vielä päivän, kun urheilu ilman dopingia on totta. Kuka on oikeasti lahjakkain, työteliäin, paras. Ilman mitään vippaskonsteja. Siitähän urheilussa pitäisi olla kyse.

Tallennettu kategorioihin Doping | 11 kommenttia

Eritrea – uusi mahtimaa kestävyysjuoksuun

Suunnilleen Suomen kokoinen Eritrea on alkanut tuottaa vuosi vuodelta yhä enemmän maailman huipputason kestävyysjuoksijoita, pääasiassa puolimaratonille. Lauantaina Kööpenhaminan MM-puolimaratonin joukkuekilpailussa Eritrea vei ylivoimaisen voiton kestävyysjuoksun mahtimaiden Kenian ja Etiopian nenän edestä.

Toki on muistettava, että ihan kaikki ykkösjuoksijat eivät olleet mukana MM-puolikkaalla. Päivää myöhemmin juostiin Berliinissä kovatasoinen rahakisa, missä Kenian Leonard Komon ja Abraham Cheroben juoksivat kaksoisvoittoon samalla ajalla 59.14. Kilpailu aloitettiin mielipuolista kyytiä, sillä neljän kenialaisen kärkijoukko ohitti 10 kilometrin paalun huikeassa ajassa 27.40. Kun Zersenay Tadesse juoksi 2010 ME-ajan 58.23, oli kympin väliaika 15 sekuntia hitaampi. Ajoillaan Komon ja Cheroben olisivat sijoittuneet lauantaina Kööpenhaminan MM-kilpailussa hopealle ja pronssille kuusi sekuntia voittoon juosseen maanmiehensä Geoffrey  Kipsangin takana. Vertailu on tosin hankalaa, sillä juoksujen rakenne oli täysin päinvastainen; siinä missä Berliinissä kärjen ensimmäinen kymppi oli 27.40 ja toinen 28.30, Kööpenhaminassa ne olivat 28.41 ja 27.30. Niin. 27.30 eli tismalleen sama kuin 10 000 metrin SE radalla. Ja Tadessen ME-tuloksen keskivauhdilla molemmat kympit (+ reilu kilometri lisäksi) menivät 27.40 tahtia. Mielipuolista menoa.

Palataan eritrealaisiin. Kööpenhaminassa maan panos oli huikea. Eritrea sai viisi ukkoa kahdeksan parhaan joukkoon. Kolmimiehisen joukkuekilpailun eritrealaiset kuittasivat ylivoimaisesti nimiinsä, sillä Kenia hävisi 39 sekuntia ja isoveli Etiopia peräti 1.48 minuuttia.

Hopealle juossut Samuel Tsegay keskittyy täysin maantiekilpailuihin, häneltä ei löydy ei ratakisoja vuoden 2011 jälkeen. Neljänneksi juossut konkari Zersenay Tadese sentään juoksi Lontoon olympiakympillä kuudenneksi vuonna 2012 ajalla 27.33,51. MM-puolikkaan viides, Nguse Amsolom, oli viime kesänä Moskovan MM-kympillä kahdeksas ajalla 27.29,21.

Näiden kokeneiden tekijöiden takana nuoret nousevat tähdet Ghirmay Ghebreselassie ja Samson Gebreyohannes nappasivat sijat seitsemän ja kahdeksan. Jotenkin uskon, että kuulemme heistä vielä.

Vasta 18-vuotias Ghebreselassie juoksi 1.00,10. Kaverilta löytyy tilastoista 16-vuotiaana juostu ratakymppi 28.33,37, mutta nyt kympin vauhdiksi muutettuna keskitahtikin oli 28.30 / 10km. 22-vuotias Samson Gebreyohannes hävisi maanmiehelleen Kööpenhaminassa kolme sekuntia parantaen ennätystään vaatimattomasti reilulla kahdella minuutilla. Hänkin on keskittynyt viimeiset kaksi vuotta ainoastaan maantiekisoihin, yhtään ratastarttia ei ole tullut sitten kesän 2012.

1993 Etiopiasta itsenäistynyt Eritrea sijaitsee Afrikan sarvessa ja maan väkiluku on 5,7 miljoonaa eli aika lähelle Suomen luokkaa. Jos verrataan puhtaasti väestöpohjalla esimerkiksi Keniaan ja Etiopiaan, on Eritrean tuottama juoksija-aines melkoinen. Etiopian väkiluku on liki 94 miljoonaa ja Kenian 43 miljoonaa. Miehiä pulpahtelee pinnalle jatkuvalla syötöllä, mutta eritrealainen naisjuoksija on jostain syystä vielä melkoinen kummajainen. Näin oli toki pitkään myös Keniassa ja Etiopiassa. Letekidan Gebreaman oli Kööpenhaminassa 31:s, Luula Berhane 37:s ja Nebiat Habtemariam 63:s. Gebreamankin hävisi voittajaksi juosseelle Kenian Gladys Cheronolle liki viisi minuuttia. Kauden 2013 maailmantilastoissa paras Eritrean naisjuoksija löytyy 5000 metriltä (15.42,71) sijalta 141, 10 000 metriltä (34.27,09) sijalta 392 ja puolimaratonilta (1.12,29) sijalta 203. Esimerkiksi tuo 10 000 metrin aika on yli minuutin huonompi kuin Johanna Lehtisen viime kaudella juoksema Suomen kärkitulos.

Kaiken järjen mukaan eritrealaiset naiset tulevat kulkemaan samaa polkua kuin kenialaiset ja etiopialaiset. Veikkaan että viiden vuoden kuluttua tilastosijoitukset ovat aivan eri tasolla. Eritreasta on ilmiselvästi tulossa kestävyysjuoksun kolmas valtamahti.

Kööpenhaminassa Ruotsin 24-vuotias Mikael Ekvall teki kilpailussa uuden maansa ennätyksen 1.02,29. Okei, hän oli kilpailussa vasta 40:s, mutta liki kahden minuutin ennätysparannus on aika kova juttu. Vertailun vuoksi Jussi Utriaisen SE on 1.02,50.

Ekvall juoksi viime kesänä 5000 metriä 13.52 ja 10 000 metriä 28.55. Nyt hänen keskivauhtinsa 10 kilometriä kohden oli 29.36. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että viime kesänä radalla suomalaisista vain Jarkko Järvenpää (29.29) ja Henri Manninen (29.32) juoksivat 10 000 metriä kovemmalla tahdilla, mitä Ekvall pystyi nyt pitämään yllä reilut 21 kilometriä. Kaveri on ilmiselvästi ottamassa isoa kehitysharppaa.

Jarkko Järvenpää oli Kööpenhaminassa ainoa suomalaisedustaja. Hän oli 89:s ajalla 1.07.04, joka jää miehen ennätyksestä yli kaksi ja puoli minuuttia. Pienistä vaivoista kärsivä superlahjakkuus Oona Kettunen päätti viime metreillä jättää kilpailun juoksematta.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 2 kommenttia

Jussi Kanervo virittelee kesän yleisurheilupommia

Yhdysvaltoihin Etelä-Carolinan yliopistoon stipendiaatiksi syksyllä lähtenyt 21-vuotias aitajuoksija Jussi Kanervo virittelee melkoista kautta: viime viikonloppuna Kanervo avasi ulkoratakauden juoksemalla pika-aidat 13,98 ja siihen päälle 400 metrin aitadebyytissään huikean 51,52. Kukaan suomalainen ei ole koskaan juossut ensimmäisessä ratakierroksen aitakilpailussaan yhtä kovaa.

400 metrin aitojen tulosraja EM-Zürichiin on 51,10, mikä on Kanervolle avauskilpailun perusteella pian pelkkä muodollisuus. Pika-aidoissa raja on 13,90, mikä sekin mennee näillä näppäimillä nuorten EM- ja MM-kilpailuissa viidenneksi sijoittuneelta Kanervolta rikki. Hän on erittäin hyvässä kansainvälisessä kehitystahdissa. Päälajiksi nousee kuitenkin väistämättä ratakierroksen aitamatka. Todennäköisesti jo tällä kaudella. Debyyttijuoksun huikein osa oli se, että Kanervo paineli ensimmäiset viisi aitaa 13 askeleen välillä, mihin ei ole suomalaisista kyennyt kukaan sitten SE-mies Ari-Pekka Latun. Pari seuraavaa aitaväliä Kanervo meni 14 askeleella, mutta vaihtoi vielä loppusuoralla sujuvasti 15:een päästäkseen joka aidan yli ns paremmalta puolelta. Moinen fiksailu kesken kilpailun maitohappojen raastaessa elimistössä on osoitus huikeasta kylmäpäisyydestä ja aitojenlukutaidosta.

Viime viikonloppuna Kanervo kipaisi vielä henkilökohtaisten lajien päälle jenkkityyliin 4x400 metrin avausosuuden, joka kulki sekin telineistä komeasti 47,9. Rakenteilla on näillä näkymin suorastaan sensaatiomainen kausi. Kohtuullisen mielenkiintoista on se, että tulokset ovat jääneet medialta kokonaan piiloon. Edes Suomen Urheiluliiton nettisivuilla niitä ei ole uutisoitu.

Yhdysvaltain yliopistojen kilpailuruljanssi on brutaali. Hallikaudella Kanervo juoksi tammikuussa yhdeksän kilpailua, helmikuussa kahdeksan. Hallikauden viimeisessä kilpailussa maaliskuun 1. päivänä Texasin konferenssifinaaleissa syntyi 60 metrin aitojen ennätys 7,83. Siitä on nyt kolmisen viikkoa ja kilpailurumba ulkoradoilla on jo alkanut. Seuraavana viikonloppuna Kanervon kalenteriin on merkattu pika-aidat, pikaviesti, pitkät aidat ja 4x400 metriä. Ja tahti jatkuu samanlaisena aina kesäkuun puoliväliin asti, jolloin on toivottavasti ja todennäköisesti vuorossa yliopistojen mestaruuskilpailut. Valtava haaste on se, miten kaiken tuon kilpailemisen jälkeen voi enää saada itsestään irti mitään Euroopassa.

Kanervon hyvä puoli on se, että hän on aina ollut peruskestävä tyyppi ja luonteeltaan kaveri on lähinnä harjoitusnarkomaani. Hän juoksi esimerkiksi 15-vuotiaana 800 metriäkin kylmiltään 2.03, mikä on osoitus luontaisesta kestävyydestä. Kanervo, jos kuka, saattaa hyvinkin tuon mielettömän jenkkirumban kestää. Silti asiassa piilee iso riski. Esimerkiksi käy hyvin Virolainen Marek Niit. Arkansasissa opiskellut Niit juoksi keväällä 2011 Yhdysvalloissa 100m 10,21, 200m 20,43 ja 400m 45,99. Hän palasi takaisin Viroon juostuaan kevään aikana liki 50 starttia. Viron liitto painosti häntä jatkamaan kilpailemista saman tien ja Daegun MM-kilpailuissa hän karahti umpiväsyneenä alkueriin vaatimattomin ajoin 10,53 ja 20,90. Saman kohtalon on kokenut moni jenkkiyliopistoon lähtenyt eurooppalaisjuoksija. Ihmisen keho ei määräänsä enempää kestä.

Juuri tästä syystä Kanervo ei ole valmentajansa Atte Pettisen kanssa tehnyt vielä isoja suunnitelmia eurooppalaisen kesäkauden osalta. Kantavana ajatuksena ainakin toistaiseksi on, että Suomeen paluun jälkeen kesäkuussa pidetään ainakin jonkinlainen ylimenokausi. On erittäin mielenkiintoista nähdä, miten Kanervon kunto kehittyy kevään aikana ja saako kaksikko taiottua aikaiseksi sellaisen reseptin, että myös menestyminen elokuun EM-kilpailuissa olisi mahdollista. Perfektionistista suunnittelua ja kylmää päätä se ainakin vaatii.

Toinen alkukauden mielenkiintoinen mediapiiloon jäänyt tulos oli 22-vuotiaan Aku Partasen 50 kilometrin kävelyn ennätysaika 3.54,54 Slovakian Dudincessa viime viikonloppuna. Valentin Konosen valmentama Partanen paransi ennätystään neljä minuuttia ja on nousemassa varteenotettavaksi Jarkko Kinnusen haastajaksi maamme ykköskävelijän tittelistä. Tuloksellaan hän varmisti jo sekä paikan että täydellisen harjoitusrauhan Zürichin EM-kilpailuihin.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 9 kommenttia

Kilpapyöräilyssä kovat piippuun

Vastaperustettu Kilpapyöräily ry on päättänyt lähteä tukemaan isolla kädellä suomalaisten nuorten pyöräilijöiden pyrkimyksiä maailman huipulle. Nykytila on karu: Jussi Veikkasen lisäksi maailman maanteillä ei polje käytännössä yhtäkään suomalaisajajaa.

Nyt perustettuun ryhmään on valittu pääosin 15-18-vuotiaita maantiepyöräilijöitä, joiden harjoittelua ja kilpailua ulkomailla tuetaan isosti. Tavoitteeksi on asetettu yksi nuorten MM- ja kaksi EM-mitalia vuoteen 2017 mennessä. Tarkoitus on ajattaa urheilijoita ympäri Eurooppaa ja antaa heille sekä heidän valmentajilleen taloudellisen tuen lisäksi myös henkistä ja valmennuksellistakin apua; sitä nimittäin tästä kokeneesta ja kaiken nähneestä taustaryhmästä löytyy valtavasti. Nimet Joona Laukka, Kjell Carlström, Jussi Veikkanen, Sixten ja Patrick Wackström kertovat tästä kaiken oleellisen.

Projekti on äärimmäisen mielenkiintoinen. Se sai alkunsa, kun 27 huippupyöräilyn ytimessä enemmän tai vähemmän aikoinaan ollutta lajiniiloa löi saunanlaiteilla päänsä yhteen ja päätti tehdä olemassa olevalle asiantilalle jotain konkreettista. Muodostettiin visio, tehtiin suunnitelma ja jalkauduttiin yritysten oville koputtelemaan yhteistyösopimukset salkussa. Rahaa kertyi hämmästyttävän paljon siihen nähden, että maantiepyöräily on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin arvostettu laji, mediaseksikkyydestä nyt puhumattakaan.

Onhan tämä faktisesti paradoksaalinen ja jopa tragikoominenkin tilanne; samaan aikaan, kun meillä on viilattu ja höylätty vuosikaudet isolla rahalla kaikenlaisia urheilijanpolkuja ja perustettu huippu-urheiluyksikköä, yksi lajifriikkien porukka lähtee toteuttamaan omaa visiotaan aivan eri askelmerkeistä. Mielenkiintoista on sekin, että yksikään tämän Kilpapyöräily ry:n jäsenistä ei ole ollut viime vuosina mukana lajiliiton eli Suomen Pyöräilyunionin toiminnassa. Eikö nimenomaan liiton tehtävä olisi huolehtia huippu-urheilijoistaan? Nykyisen organisaatiorakenteen mukaan olympiakomitean tuella. Vaikka tämä projekti ei haluakaan tehdä pesäeroa pyöräilyunioniin, on toimintatapa nykyoloissa vähintäänkin erilainen

Hiukan vastaavanlaisia yrityksiä on nähty eri lajeissa ennenkin. Maantiepyöräilyyn monessakin suhteessa vahvasti rinnasteinen kestävyysjuoksu on yksi esimerkki. On ollut juoksutallitoimintaan ideansa perustuvaa Kestävyys 2000 –projektia ja jos mitä. Mikä on ollut tulos? Ei ainakaan suuri kollektiivinen tasonnousu kohti kansainvälistä tasoa. Pikemminkin projektit ovat tulleet ja menneet, ja lopulta ne on ajan kanssa vaiettu kuoliaaksi ilman sen suurempia syväanalyyseja epäonnistumisten syistä ja seurauksista. Toivottavasti tässä tapauksessa ei käy samoin.

Maantiepyöräily on tällä hetkellä kovin vähän arvostettu laji Suomessa, eikä se kuulu edes mediaseksikkäimpien urheilumuotojen TOP20 listalle. Silti Kilpapyöräily ry on jo nyt saanut kerätyksi ison kasan rahaa toimintaansa varten. Ensimmäisen vuoden budjetista tosin puuttuu yhä osa, eikä tulevaisuudesta voi olla koskaan varmuutta. Ryhmän jäsenet ovat varautuneet siihen, että äärimmäisessä hädässä kaivetaan omaa kuvetta. Se on kuitenkin pitkällä tähtäimellä kestämätön tilanne. Varainhankinnan kannalta oleellista onkin, että ryhmän tavoite yhdestä nuorten MM- ja kahdesta EM-mitalista vuoteen 2017 toteutuu.

Vaikka kaikenlaisia uhkakuvia tällaisten yritysten ympärille on helppo maalata, pitää silti kysyä, onko tässä perinteisten lajien kehittämisen kaava tulevaisuudessa? Onko ylipäätään mahdollista, että lajiliitot ja OK pystyvät täsmätukemaan lahjakkaimpia nuoria (ja heidän valmentajiaan) riittävän laajalla rintamalla riittävän monessa lajissa? Tuskin.

Siksi tämä Kilpapyöräily ry:n projekti on erittäin kiinnostava ennakkotapaus toisenlaisesta toimintamallista. On pakko nostaa näille kavereille hattua korkealle; he ovat laittaneet ison pyörän pyörimään ja ovat valmiita paiskimaan hommia rukkasia säästämättä lajin tulevaisuuden eteen. Rakkaudesta kilpapyöräilyyn.

Tallennettu kategorioihin Pyöräily | 11 kommenttia

Hiihdossa nousun merkkejä – rinteessä vaikeaa

Maastohiihdon ja yhdistetyn maailmancupit naulattiin päätökseen Falunissa. Kausi oli suomalaisittain rohkaiseva, kirkkaasti kollektiivisesti paras pitkiin aikoihin.

Falunin finaaleissa on nähty väsyneitä miehiä. Iivo Niskanen oli lauantain yhdistelmähiihdossa täysin tiltissä ja keskeytti. Myös Matti Heikkinen valitteli olevansa aivan lopussa. Niskasen kausi on ollut fantastinen ja rytmiltään hektinen, joten nuoren miehen kropan piiputtaminen ei ole ihme. 30. tammikuuta hän voitti nuorten maailmanmestaruuden ja siitä lukien kaverille on tullut 45 päivään 11 kilpailustarttia, niistä kaksi 50 kilometrin kilpailua. Nyt loppukauden SM-karkelot rennolla asenteella, sitten riittävät ylimenokauden huilit ja uudelleen hurjan harjoittelun kimppuun.

Sami Jauhojärven kausi oli hiukan epätasainen, mutta hankala olympiavoittajaa on moittimaan lähteä; hän oli parhaassa kunnossaan juuri silloin, kun pitikin. Matti Heikkinen ei saanut koneestaan irti yhtään superhiihtoa, mutta ehkä ensi vuonna. Lari Lehtosen käyrä on hienoisesti ylöspäin, konkariosastolta Ville Nousiaisella voi terveyden kestäessä tulla vielä hyviäkin vuosia. Heidän takanaan on nousussa hyviä poikia, kuten Risto-Matti Hakola, Perttu Hyvärinen, Joni Mäki, lauri Vuorinen ja muutama muu. Sprinttipuolella Martti Jylhä väläytteli, samoin Matias Strandvall loppukaudesta. Anssi Pentsisen ja Toni Ketelän kaudesta jäi vaisu maku. Nuori Juho Mikkonen otti selkeän askeleen urallaan eteenpäin.

Naisten ykkönen oli Kerttu Niskanen, jonka loppumaton virta riitti hienosti vielä maailmancupin finaaliviikonloppuna. Niskanen oli kokonaiscupissa viides ja normaalimatkojen cupissa kolmas heti norjalaiskaksikon Therese Johaug-Marit Björgen takana. Niskanen jätti tällä kaudella selkeästi varjoonsa toisen suurlupauksen Krista Lähteenmäen, joka ei ole pystynyt tekemään sitä lopullista läpimurtoaan aivan terävimmälle huipulle. Kehitys on hiukan junnannut viime vuodet. Aino-Kaisa Saarisen paluu huipulle oli loistava, mutta vastaavasti Riitta-Liisa Roponen ja Riikka Sarasoja-Lilja alisuorittivat pahasti. Anne Kyllösen kausi alkoi hienosti, mutta olympialaiset menivät läskiksi sairastelujen takia, eikä loppukaudeksi löytynyt vauhtia lainkaan. Jos miesten puolella onkin lupaavia nuoria nousussa, naisissa on hiukan hiljaisempaa. Toivotaan että esimerkiksi Katri Lylynperä, Susanna Saapunki ja Marjaana Pitkänen pystyvät ottamaan lähivuosina isoja kehitysharppoja.

Yksi oleellinen asia hiihdossa on myös tulevat päävalmentajavalinnat. Lienee selvää, että hyvää työtä tehnyt Petter Kukkonen jatkaa yhdistetyn peräsimessä. Maastohiihdon tilanne on ihan toinen. Magnar Dalen ilmoitti olevansa halukas jatkamaan, mutta on hankala nähdä häntä enää mukana jatkossa – on uusien tuulien aika. Päävalmentajan merkitys ei ole lähellekään niin iso, mitä monet kuvittelevat. Suurin työ tehdään urheilijoiden ja henkilökohtaisten valmentajien välillä. Silti olisi mielenkiintoista nähdä, mitä Harri Kirvesniemen tai virolaisen Mati Alaverin kokemuspankista pystyttäisiin ammentamaan. Molempia varjostaa iso D, joten en jaksa uskoa, että osin kovinkin konservatiiviset hiihtopiirit venyvät moisiin valintoihin. Kotimaisen vaihtoehdon puolesta liputetaan isosti, joten Reijo Jylhä, Toni Roponen, Ismo Hämäläinen ja Jussi Piirainen lienevät vahvoilla – välittämättä siitä, ovatko he paikkaa hakeneet vai eivät.

Myös alppihiihdon cupit paketoitiin tänään. Suomalaisittain kausi oli odotuksiin nähden kookas pettymys. Vaivoista kärsineet Marcus Sandell ja Tanja Poutiainen eivät päässeet missään vaiheessa odotettuun vauhtiin ja jalkansa murtanut Andreas Romar joutui jättämään liki koko kauden väliin. Samu Torsti väläytti potentiaaliaan Sotshissa ja Santeri Paloniemi teki muutaman erinomaisen laskun maailmancupissa. Heistä kuulemme vielä.

Tanja Poutiaisen nyt lopettaessa naisten tilanne näyttää aika hankalalta. Voimme vain kuvitella, miten mielettömän suuri Poutiaisen merkitys on ollut tienraivaajana suomalaiselle alppihiihdolle. Siihen nähden on hiukan erikoista, että manttelinperijöitä ei juuri näköpiirissä ole. Merle Soppela on ainoa Eurooppa cupissa pisteille laskenut nainen, mutta maailmancupissa hän on ollut vielä pahuksen kaukana kärkivauhdeista. Töitä on edessä paljon, lähivuosina pitäisi saada kurottua eroa kärkeen selkeästi.

Nuoriso-osastolta on tulossa muutama mielenkiintoinen nimi. Juniorien MM-kilpailuissa Sloveniassa helmikuussa Jens Henttinen oli pujottelun kuudes ja Juho Dahl 17:s. Alppiyhdistetyssä Max Luukko oli 23:s ja suurpujottelussa 31:s. Naisten pujottelussa Saana Ahonen 27:s ja Camilla Anderson 29:s. Nuorten edellisillä olympiafestivaaleilla 2012 Olivia Schoultz oli pujottelun 13:s, miesten pujottelussa Juho Sattanen 12:s. Ihan superlahjakkuuksia ei siis ole kovin monta nousemassa, mutta toisaalta kyllä näistäkin askelmerkeistä maailmancupin tasolle on mahdollisuuksia nousta kovalla työllä ja rohkeilla panostuksilla. Miesten puolella tilanne on parempi, mutta naisissa ottanee jokusen vuoden, ennen kuin seuraava suomalainen on vakiokalustoa maailmancupien toisella kierroksella.

Kaisa Mäkäräisen kolmen voiton tripla Kontiolahdella oli huikaiseva esitys. Jostain syystä ammunta on alkanut Sotshin jälkeen kulkea aivan eri tarkkuudella ja rytmillä. Edessä on vielä kolme starttia Holmenkollenilla ensi viikolla. Siellä ollaan kokonaispisteissä 40 täplää Mäkäräisen perässä olevan Tora Bergerin kotikentällä, mutta juuri nyt Mäkäräisen maailmancupin voitto näyttää erittäin vahvalta. Sotshin pettymyksiä se ei toki Mäkäräisen mielestä poista, mutta helpottaa taatusti olotilaa ison kiviröykkiön verran.

Tallennettu kategorioihin Alppihiihto, Ampumahiihto, Hiihto | 44 kommenttia

Eurofutiksen elintasokuilu syvenee

Mestarien liigan ensimmäisen pudotuspelikierroksen tulokset osoittavat kiistatta, että eurooppalaisen seurajalkapalloilun tasoerot ovat yhä kasvamaan päin.

Trendi on ollut toki nähtävissä pitkään. Rikkaat rikastuvat ja ostavat yhä parempia pelaajia. Kakkoskastin seurat yrittävät sinnitellä vanavedessä pienemmillä resursseilla ja pitää kynsin hampain kiinni tähtipelaajistaan. Mitä jos tehtäisiin uudet jaot?

Toistaiseksi pelatuista UCL:n jatkopelien ottelupareista Barcelona rökitti Manchester Cityn yhteismaalein 4-1, Bayern München Arsenalin 3-1, Atletico Madrid AC Milanin 5-1 ja PSG Leverkusenin 6-1. Ei kovin mairittelevia tuloksia, kun häviävänä osapuolena olivat kuitenkin Englannin, Italian ja Saksan suurseurat. Toki esimerkiksi Milanin kausi on ollut surkea ja Leverkusen on isossa kriisissä, mutta silti. Käytännössä kaikki otteluparit ratkesivat jo avausosassa, eikä toisiin osaotteluihin jäänyt enää kunnollista kihelmöintiä. Onneksi silti esimerkiksi Barcelona-Manchester City oli kaikkinensa loistava ottelu.

Viikon päästä pelattavissa ottelupareissa Real Madrid ja Dortmund ovat jo käytännössä jatkossa. Real murjoi vieraissa Schalken 6-1 ja Dortmund myös vieraissa Zenitin 4-2. Paljon pelattavaa ei enää jää. Chelsea lähtee ensi viikolla 1-1-tasatilanteessa kotonaan kaatamaan Galatasarayta ja sen myös tulee tekemään. Ainoa oikeasti ja monessakin mielessä panoksekas ottelu on Manchester United-Olympiakos. Kreikkalaiset veivät avausosan kotonaan 2-0, joten ilman vierasmaalia jäänyt United on selkä seinää vasten. Jos joukkueen peliesityksiä peilaa, ei jatkopaikkaa ole tulossa. Potentiaalia ja kovan luokan pelimiehiä joukkueessa edelleen on, mutta manageri David Moyesin paletti on ollut koko kauden enemmän kuin sekaisin. Käytännössä UCL on Unitedin ainoa sauma saavuttaa tällä kaudella jotakin. FA cup ja Liigacup menivät jo, ja Valioliigassakin joukkue on jäämässä sensaatiomaisesti ulos neljän parhaan joukosta eli ensi kauden UCL-paikasta. Kaikki tiesivät, että siirtymä Sir Alex Fergusonin kauden jälkeen ei tule olemaan helppo, mutta silti kausi on ollut joukkueelle sensaatiomaisen surkea. Vaikka United pystyisikin Olympiakosin pudottamaan, tulee seuraavalla kierroksella väistämättä noutaja, oli vastassa käytännössä kuka tahansa jäljellä olevista joukkueista.

Siinä missä espanjalaisilla tuntuu rullaavan kollektiivisesti lujaa, ovat italialaiset kyykänneet tällä kaudella rajusti: Juventus ja Napoli kuukahtivat jo alkulohkoon ja Milanin tie päättyi tällä viikolla. Barcelonan ja Real Madridin menestys ei yllätä ketään, mutta Atletico Madridin nousu ehdottomaan maanosan eliittiin on ollut melkoinen pommi. Radamel Falcaon lähdön uskottiin näivettävän joukkueen, mutta mitä vielä. Argentiinalaiskoutsi Diego Simeone on kääntänyt jokaisen kiven ja onnistunut roolittamaan joukkueensa täydellisesti. Kun vielä Diego Costa on pystynyt ylläpitämään mielipuolista virettä läpi koko kauden, voi joukkue olla kauden todellinen sensaatio. Espanjan liigassa ja UCL:ssä joukkue on pelannut tällä kaudella 35 ottelua saldolla 27-5-3; maalierokin on korskeasti 83-25. Oilisiko Atleticolla mahdollisuus tehdä jopa tuplajymypaukku (Espanjan liiga ja UCL) tällä kaudella?

Valioliigan kärkikamppailu on mielenkiintoisempi kuin vuosiin. Chelsea ja Manchester City käyvät kiivasta kamppailua terävimmässä kärjessä, mutta Arsenal ja Liverpool ovat edelleen ihan tuntumassa. Chelsean yllätystappio lauantaina Aston Villalle veti tilanteen entistä kireämmälle. Sekä Liverpool että Arsenal ovat sunnuntaina tilanteessa, jossa ne nousevat todellisiksi mestaruuden tavoittelijoiksi, jos voittavat ottelunsa. Liverpool matkustaa verivihollisensa Manchester Unitedin luolaan. Pool on yhdeksän viime vuoden aikana onnistunut hankkimaan pisteitä Old Traffordilta vain kerran, keväällä 2004. Arsenal sen sijaan matkaa naapurinsa Tottenhamin vieraaksi. White Hart Lanella tykkimiesten historia ei häävi ole, joten molemmat ovat kovassa paikassa. Ja kun käytännössä tilanne on se, että Tottenhamin ja etenkin ManU:n olisi voitettava haaveillakseen nimenomaan Arsenalin ja Liverpoolin tavoittamisesta sekä suorasta paikasta ensi kauden Mestarien liigaan, ovat panokset sunnuntaina puolin ja toisin huikaisevan kovat.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | Jätä kommentti

Ilo on ase urheilussa

Urheilija voi urheilla ilon tai pelon kautta. Ensin mainitun positiivisista vaikutuksista ei voi kiistellä. Miksi silti yhä löytyy urheilijoita, jotka ottavat liikaa paineita, murjottavat ja pelkäävät ennen suoritustaan? Miten kukaan voi sellaisessa henkisessä tilassa menestyä?

Viime vuosien aikana on jaksettu hehkuttaa estoitta ns lökäpöksylajien eli freestylen, lumilautailun etc urheilijoiden iloista asennetta. He kuulemma tulevat arvokilpailuihin vain pitämään hauskaa. Näiden kommenttien rivienvälistä voi lukea, että perinteisten lajien urheilijat ovat enemmän sitä mököttävää mörköosastoa. Ehkä keskimäärin näin edelleen on, mutta ainakin tänä talvena on nähty myös vastakkaisia esimerkkejä. Ja ellen nyt ihan väärin Sotshia tulkinnut, niin aika monella lautailijallakin pipo oli jo astetta kireämmällä olympialaisissa kuin aikaisemmin.

Syystä tai toisesta ilo paistoi Sotshissa etenkin maastohiihtäjien kasvoilta. Kilpailut sujuivat hyvin ja se toki jos mikä ruokkii positiivista henkeä. Silti etenkin naishiihtäjien porukassa tuntui olevan positiivisempi, avoimempi ja iloisempi ilmapiiri kuin aikoihin. Eivätkä miehet juuri jälkeen jääneet. Ja kas kummaa, menestyskin oli parempi kuin aikoihin. Tietysti voi kysyä sitäkin, oliko muna ennen kanaa vai toisin päin.

Vielä olympialaisissa suomalaisilla mäkimiehillä ei suuren suurta virnettä naamalla näkynyt. Sotshin jälkeisissä maailmancupeissa on sen sijaan pitänyt tarkistaa omien silmätippojen koostumusta parikin kertaa. Puomilla ja haastatteluissa on nähty iloisesti virnisteleviä mäkimiehiä, mikä on kyllä lähes ennenkuulumatonta. Positiivisuus on paistanut niin Anssi Koivurannan, Ville Larinnon kuin ajoittain Lauri Asikaisenkin tekemisistä. Eikä Janne Ahonenkaan mikään maansa myynyt mörökölli Lahdessa ja Kuopiossa ollut, vaikka hyppy ei ihan jengassaan terveysongelmien keskellä ollutkaan.

Hyvä kysymys on, mistä mökötykseen taipuvainen ja negatiivinen ilmapiiri on suomalaiseen urheiluun pesiytynyt? Jostain syystä on pelätty enemmän epäonnistumisia kuin nautittu mahdollisuudesta menestyä. Pelko luon väistämättä epävarmuutta, mikä voi heijastua kilpailutilanteessa esimerkiksi väärinä ratkaisuina. Eniten se vaikuttaa kuitenkin korvien väliin; jos henkinen tila on pelokas ja epävarma, ei fyysisellä puolella saada maksimaalista suoritusta esiin.

Toinen asia, mitä olen ihmetellyt, on olosuhteista valittaminen. Tiedän hyvin, että monessa maassa urheilijoiden asiat ovat paremmin ja asenneilmapiiri kenties suotuisampi urheilemiselle kuin Suomessa. Mutta jos urheilija tekee tästä itselleen ongelman, hän on jo puoliksi luovuttanut; ja vaikka ei olisi luovuttanut, fokus vuotaa väärään suuntaan. Moni haikailee tukirahan perään. Sponsoreita huudellaan talkoisiin miettimättä, mitä itsellä olisi tarjota vastapainoksi. Niin homma ei toimi. Urheilijan on järjestettävä oma elämänsä niin, että täysipainoinen urheileminen on mahdollista. Paras vaihtoehto siihen on opiskelun ja urheilemisen yhdistäminen. Tukirahat ja sponsorit tulevat sitten, kun tulokset ovat riittävän hyviä. Siihen asti urheileminen on riskibisnestä omalla vastuulla.

Oleellinen kysymys on monessakin mielessä, nautitaanko urheilemisesta ja omien rajojen tavoittelemisesta vai tehdäänkö siitä valitusvirsien täyttämä orjantappurainen Via Dolorosa. Ainakin tänä talvena olemme saaneet hyviä esimerkkejä siitä, että ilon kautta ja hyvällä sykkeellä homma toimii.

Tallennettu kategorioihin Urheilu ja yhteiskunta | 19 kommenttia