Saarinen haastaa Harmaakorven SUL:ssä

Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja valitaan marraskuun alun seurakokouksessa. Istuva puheenjohtaja Vesa Harmaakorpi saa vastaansa liiton entisen toimitusjohtajan Kari Saarisen, jolla on kova kipinä palata yleisurheilun pariin.

Harmaakorpi tuli puheenjohtajaksi 2013 ideana sammuttaa vuoden 2012 EM-Helsingin aiheuttamat laajat taloustulipalot. Antti Pihlakosken väkisin läpi runnomat kisat tuottivat rajusti tappiota, mikä on näkynyt yleisurheilijoiden sekä koko liiton käytännön arjessa.

Saarinen toimi SUL:n toimitusjohtajana 2002-2011, mutta siirtyi THL:n leipiin. Nyt veri vetää takaisin urheilun pariin.

Yleisurheiluväki on jakaantunut asiassa koko lailla kahteen leiriin. Osa kokee Harmaakorven onnistuneen, osa epäonnistuneen täysin. Saarinen oli pestissään aiemmin niin kauan, että hänellä on yhä laaja tukiverkosto lajin parissa, toki myös arvostelijoita riittää. Vaalista tulee mielenkiintoinen. Ja kerrankin kentän ääni ratkaisee, sillä puheenjohtajan valitsevat seurat. Jokaisella seuralla on kokonsa mukaisesti tietty määrä ääniä. Painotettua demokratiaa siis. En halua tässä vaiheessa itse ottaa selkeää kantaa asiaan, joten antaa miesten puhua itse. Ensin Saarinen esittää omat teesinsä, sitten Harmaakorpi vastaa niihin.

1) Kari Saarinen, miksi päätit lähteä mukaan puheenjohtajakilpaan?
- Pyydettiin. Olen innostunut ja henkeen ja vereen yleisurheilumies. Uskon että osaamista löytyy. Toinen syy on se, että liittoa ei nyt johdeta riittävän jämäkästi ja määrätietoisesti. Yhteistyö liike-elämän ja muiden yhteistyökumppanien välillä ontuu. Resursseja on menetetty, esim. huippu-urheiluraha on pudonnut kolmessa vuodessa kolmanneksen.

2) Miksi aikoinaan lähdit SUL:stä?
- Sain hyvän ja arvomaailmalleni sopivan työn THL:sta. Yhdeksän vuoden tj-kauden jälkeen SUL:ssä oli hyvä katsoa muuta työtä.

3) Millä fiiliksellä olet katsonut liiton tekemisiä EM-Helsingin jälkeen?
- On hyviäkin merkkejä kentällä, tietysti Ruuskanen ym. ja joidenkin seurojen hyvä työ. SUL on menettänyt asemiaan yhtenä urheilun johtavista liitoista ja edunvalvonta on riittämätöntä. Resurssien väheneminen näkyy pian kentälläkin.

4) Onko mielestäsi tehty jotain selkeitä virheliikkeitä? Ja jos on, mistä ne johtuvat?
- Osaamista ei ole tarpeeksi. Ja sen sijaan, että sitä haettaisiin erilaisella yhteistyöllä, käännytään enemmän sisäänpäin. Olisi tehtävä rehellinen analyysi osaamisvajeista, ja sitten toimenpiteet niiden korjaamiseksi.

5) Mitä ja miten itse tekisit toisin?
- Johtamisfilosofiani lähtee hyvästä tiimityöstä. Täytyy uskaltaa rekrytoida parempia ja fiksumpia tyyppejä lähelleen ja verkottua voimakkaasti. Esimerkkeinä myynti-, markkinointi- ja viestintäosaaminen. Huipputulosta ei tehdä sattumalta!

6) Mikä on se perusresepti, jolla suomalainen yleisurheilu saadaan parempaan kuosiin kautta linjan junioreista aikuishuippuihin asti?
- Rehellinen analyysi nykymenosta. Mitkä ovat vahvuudet, niiden avulla ilme ja tuotteet uusiksi. Yleisurheilun arvoista lähtevä toiminta: monipuolisuus, kansainvälisyys, suomalaisuus, kasvatuksellisuus. Tässä riittää pohdittavaa yu-väen kanssa.

7) On turha puhua, että raha ei ratkaise, koska aika paljon sillä on merkitystä. Mistä rahaa tehdään lisää tulevaisuudessa?
- Aktiivisuudella, luovuudella ja käyttämällä myynnin, markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisia. En väitä, että on helppoa tietä, mutta koska yu-väki on kuullut, miltä toiminta näyttää ulkoapäin? Nykyaikaiselta, nuorekkaalta, luovalta? Tuskin. Seuratoiminnassa hyviä esimerkkejä liikevaihdon nopeasta kasvusta ovat esimerkiksi Kuopion Reipas ja JKU.

8) Tärkeimmät teesisi, jos sinut valitaan puheenjohtajaksi?
- Rehellinen analyysi yleisurheilusta ja vaatimustason nosto kaikille toimijoille, mukaan lukien puheenjohtaja. Liiton talous, varainhankinta ja edunvalvonta on saatava kuntoon. Yksi iso alue on seuratoiminnan ohjaus ja rohkaisu erilaisiin toimintamalleihin ja rooleihin kasvukeskuksissa ja maaseudulla.

Nykyinen puheenjohtaja Vesa Harmaakorpi on jäänyt kenttäväelle hieman hajuttomaksi ja huomaamattomaksi. Johtamisen ja verkostoitumisen ammattilainen hän kiistatta on, mutta ei ehkä ihan värikkäin henkilö, jonka voisi kuvitella lietsovan innostuksen paloa yleisurheiluväkeen. Nyt Harmaakorpi vastaa Kari Saarisen edellä esittämiin väitteisiin ja kritiikkiin, sekä kertoo omista tulevaisuuden visioistaan:

Saarinen: ”Liittoa ei nyt johdeta riittävän jämäkästi ja määrätietoisesti. Yhteistyö liike-elämän ja muiden yhteistyökumppanien välillä ontuu. Resursseja on menetetty, esim. huippu-urheiluraha on pudonnut kolmessa vuodessa kolmanneksen.”

Harmaakorpi: ”Olen johtamisen teorian ja käytännön ammattilainen. Yhteistyö on sujunut aikaisemmasta poiketen hyvässä yhteistyössä luottamusjohdon ja operatiivisen johdon kesken. EM-kisojen tappiot, aiempien vuosien budjettien rakenteellinen vaje ja yleinen taloudellinen tilanne huomioiden olemme selvinneet resurssien turvaamisessa hyvin. Parantaa voi aina ja uusia avauksia liike-elämän suuntaan tehdään hyvässä hengessä koko ajan.”

Saarinen: ”SUL on menettänyt asemiaan yhtenä urheilun johtavista liitoista ja edunvalvonta on riittämätöntä. Resurssien väheneminen näkyy pian kentälläkin.”

Harmaakorpi: ”SUL ei ole menettänyt viimeisen parin vuoden aikana asemiaan. Päinvastoin. Aktiivinen roolimme esimerkiksi Valo ry:ssä on saanut arvostusta. Myös kaikki tutkimukset osoittavat yleisurheilun kiinnostuksen ja arvostuksen säilyneen aivan kärjessä. Olemme siirtämässä kentälle jatkuvasti uusia resursseja.”

Saarinen: ”Osaamista ei ole tarpeeksi. Ja sen sijaan, että sitä haettaisiin erilaisella yhteistyöllä, käännytään enemmän sisäänpäin.”

Harmaakorpi: ”Osaamista kasvatamme jatkuvasti erityisesti yhteistyön kautta. Olen jo siviilitaustani kautta verkostoitumisen ja avoimuuden lähettiläs. Yksin ja sisäänpäin kääntyneenä ei menesty. Avointa innovointia tarvitaan ja siihen suuntaan olen liittoa vienyt.”

Saarinen: ” Täytyy uskaltaa rekrytoida parempia ja fiksumpia tyyppejä lähelleen ja verkottua voimakkaasti. Esimerkkeinä myynti-, markkinointi- ja viestintäosaaminen.”

Harmaakorpi: ”Kuten jo olen todennut, EM-kisojen tappiot ja yleinen taloudellinen tilanne huomioiden olemme selviytyneet varsin kohtuullisesti. Parantamisen varaa toki on ja liitossa on jo tehty linjauksia myynti-, markkinointi- ja viestintäosaamisen lisäämiseksi, jotta pystymme vastaamaan tulevaisuuden koveneviin haasteisiin.”

Saarisen väitteiden lisäksi Harmaakorpi vastasi myös muutamaan lisäkysymykseen.

1) Miten olet mielestäsi onnistunut SUL:n puheenjohtajana? Millaista palautetta olet saanut kentältä?
- Olen onnistunut mielestäni hyvin. Kun otin tehtävän vastaan, sain lähinnä osanottoja. EM-kisoista uhkasivat jättitappiot, urheilullista menestystä lähinnä pilkattiin ja liiton riitaisasta henkisestä tilasta kirjoitettiin paljon. Viime kesänä hyvä tekemisen meininki näkyi, ja hirmuisen monilta suunnilta on tullut kiitosta ja onnitteluja yleisurheilun hyvästä noususta. Tätä palautetta on tullut sekä yleisurheiluväeltä että lajin ulkopuolelta.

2) Missä asioissa koet onnistuneesi, missä epäonnistuneesi?
- Erityinen onnistuminen on tuo yleisurheilun hyvän kehittämisen kulttuurin aikaansaaminen, mikä on kääntänyt yleisurheilun suunnan. En koe varsinaisia epäonnistumisia, mutta ainahan parempaan pitäisi pyrkiä. Muutosta ei kuitenkaan voi tehdä nopeammin kuin mihin kehitettävä verkosto on valmis; muutoin se repeää.

3) Mikä on se perusresepti, jolla suomalainen yu saadaan parempaan kuosiin kautta linjan junioreista aikuishuippuihin asti?
- Olemme lähentäneet liiton ja seurojen valmennustoimintaa ja tällä tiellä on syytä jatkaa. Jos seurat eivät kukoista, niin ei kukoista yleisurheilukaan. Tässä työssä on oltava tiiviissä yhteistyössä Valon ja Olympiakomitean kanssa esimerkiksi alueellisia palvelukeskuksia rakentamalla. Nuorten lahjakkuuksien kokonaisedellytyksiin panostaminen on uuden yhteisen valmennusjärjestelmän ydinasia.

4) On turha puhua, että raha ei ratkaise, koska aika paljon sillä on merkitystä. Mistä rahaa tehdään lisää tulevaisuudessa?
- Rahalla on paljon merkitystä. Meillä on jo paljon uusia asioita menossa: erityisiä näkymiä on työhyvinvointirintamalla ja fanikulttuurin luomisessa. Liiton ja seurojen tulee toimia entistä enemmän yhteistyössä varainhankinnassa. Tätä silmällä pitäen käynnistämme parhaillaan seuramanagerihanketta. Yksi asia on varmaa: vanhoilla lääkkeillä ei varojen hankinnassa pitkälle pötkitä.

5) Tärkeimmät teesisi, jos sinut valitaan jatkamaan puheenjohtajana?
- Yleisurheilussa tulee jatkaa voimakkaan muutoksen tiellä, jolle on nyt tehty selvä viitoitus. Yhteistyöllä ja positiivisella energialla yleisurheilu on taas parin vuoden päästä paljon korkeammalla kuin nyt. Eripura on ainoa todellinen vihollisemme.

Tallennettu kategorioihin Urheilupolitiikka, Yleisurheilu | 1 kommentti

Yön Huuhkajat

Ikään kuin suomalainen maajoukkuejalkapallo olisi jotenkin kirottu. Taas kerran kaikkien aikojen karsinnat, mutta alku on ollut itkettävän surkea.

Kahdesta ensimmäisestä ottelusta poiketen Suomi heilutti Romaniaa vastaan tahtipuikkoa avausjaksolla. Todella vaarallisia ja selkeitä maalipaikkoja ei kuitenkaan saatu. Joka tapauksessa homma oli hansikkaassa, Romania ahdingossa ja kaikki uskoivat, että vielä se yksi osuma toisella jaksolla tulee. Eikä toki ollut mitään syytä uskoa, etteikö sitä tulisi. Samanlaista kontrolloitua peliä, muutamat tuoreet jalat kentälle ja homma kotiin.

Kaikki muuttui kuitenkin muutamassa minuutissa. 52. minuutilla Alexander Ring sai erittäin kyseenalaisen varoituksen: näytti kuin pallo olisi osunut olkapäähän käden sijaan. Reilu minuutti, Kasper Hämäläisen alokasmainen pallonmenetys, ja kulma vastustajalle. Jarkko Hurme ei saanut Bogdan Stancua kuriin, eikä Roman Eremenkokaan tilanteeseen venynyt,  ja peli on shokeeraavasti 0-1. Taas reilu minuutti ja Ring katkaisi syvällä omalla alueella rikkeellä  Romanian nousun. Toinen keltainen ja ulosajo. Käsittämätöntä toimintaa ammattipelaajalta tällaisessa tilanteessa. Maali tappiolla kotiareenalla elintärkeässä pelissä ja täysin turha ulosajo. Se oli se ratkaisevin tekijä, joka söi Suomen mahdollisuudet. Jo avausjaksolla Ring teki paljon vääriä ratkaisuja, kaveri ei näytä kypsyvän huippupelaajaksi sitten millään.

En nyt haluaisi mollata Jarkko Hurmetta, joka pelasi muuten ihan kelpo pelin, mutta Ringin punainen lähti hänen laitanousustaan ja harhasyötöstään keskelle. Ihan yhtä lailla kuin Hurmetta, voi kyseenalaistaa Mixu Paatelaista; onko laitapakkien rajuihin nousuihin perustuva joulukuusi ollenkaan potentiaalinen menestystaktiikka missään muualla kuin Skotlannin alasarjoissa? Olisiko aika alkaa pelata niin kuin muutkin menestyvät maat? Joulukuusi on Paatelaisen oma innovaatio. Sillä on ollut kriitikkonsa alusta saakka. Olisiko nyt aika myöntää, että pyörää ei saatu uudelleen keksityksi? Ottaa lusikka kauniiseen käteen.

Romania teki vielä toisen, eikä Suomi päässyt maalipaikkoihin kertaakaan. Pääsikö koko ottelussa? Roman Eremenko jakeli vajaalla muutaman hyvän läpisyötön, mutta vaihdosta sisään tullut Eero Markkanen oli vielä tällä kertaa kuin norsu posliinikaupassa. Uhka kyllä, mutta ei vielä riittävän sisällä Suomen systeemissä.

Vaikka peli oli Suomen hallussa avausjaksolla, taas kerran se viimeinen ratkaiseva syöttö jäi liian usein piippuun. Siksi riittävän hyviä maalipaikkoja ei syntynyt. Hyvää hallintaa, hyviä rakenteluja, mutta syöttöpeli ontui viimeisellä hyökkäyskolmanneksella.

Kasper Hämäläinen oli lauantaina loistava tultuaan vaihdosta Kreikkaa vastaan, mutta tänään hän oli todella huono. Tuntuu siltä, että Mixu Paatelainen ei tahdo löytää sitä oikeaa permanenttia millään. Se mikä tässä tappiossa oli erityisen karmaisevaa, oli se, että Romania oli kehno. Joukkue oli täysin niistettävistä, mutta Suomi hölmöili itsensä ulos pelistä. Mistä se johtuu? Liian huonoista pelaajista? Vääristä taktisista valinnoista? Vai sekä että? Kertokaapa se.

Ottelun jälkeen Paatelainen syytti yksittäisiä virheitä tappiosta. Hyvä kysymys kuitenkin on, mikä ne virheet saa aikaan? Usko joulukuuseen -- ja samalla myös joulupukkiin – alkaa olla mennyttä.

Kolme peliä, neljä pistettä, ei hyvä. Lohko on toki erittäin kiharainen, kun Pohjois-Irlanti johtaa sensaatiomaisesti yhdeksällä pisteellä ja esimerkiksi Kreikalla on kahden kotitappion ja Suomi-tasapelin jälkeen vain yksi piste. Vaikka mahdollisuuksia yhä on, paljon pitää muuttua. Ei tällaisilla esityksillä haeta pisteitä mistään muualta kuin Färsaarilta ja sekin meni jo. Suomen on saatava peruspermanentti kentälle ja toimimaan, sekä pelattava taktiikalla, joka minimoi virheet. Tällä menolla kaikkien aikojen karsinnasta tulee kaikkien aikojen katastrofi.

 

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 28 kommenttia

Romania on nujerrettava

Tiistaina Suomen jalkapallomaajoukkue kohtaa tärkeässä EM-karsintaottelussa Romanian. Jos ajatellaan, että suoran lopputurnauspaikan ratkaisevat Kreikka, Romania ja Suomi, olisi tämä kotiottelu ehdottomasti voitettava.

Karsinnoissa kotipelejä on yksinkertaisesti pystyttävä kääntämään voitoksi. Toki lohko on kihara, kun Pohjois-Irlanti on aloittanut erinomaisesti, eikä Unkariakaan voi vielä pois laskea, hakihan se juuri viikonloppuna pisteen Romaniasta. Silti pidän suoran lopputurnauspaikan kannalta nimenomaan Kreikkaa ja Romaniaa päävastustajina.

Hiukan huolestuttaa se, että niin päävalmentaja Mixu Paatelainen kuin muutama pelaajakin on jo kommentoinut, että tiistaina tärkeintä on, ettei hävitä. Toki sekin on tärkeää, mutta kylmä fakta on, että tasapeleillä ei tässä lohkossa kahden joukkoon eli suoraan lopputurnaukseen mennä. Toinen itseäni hippasen hämäävä juttu en se, kuinka Paatelainen on jo useampaankin kertaan sanonut, että muut kärkijoukkueet tulevat varmasti menettämään pisteitä Färsaarilla. Ehkä senkään varaan ei kannattaisi ihan kauheasti laskea…

Kahdessa pelatussa ottelussa on tullut ihan mukavasti neljä pistettä. Silti Huuhkajia on vaivannut epätasaisuus. Sekä Färsaaria että Kreikkaa vastaan ensimmäinen 45-minuuttinen oli heikko. Kritiikin siemenen keskellä on tietysti hyvä muistaa, että näissä karsinnoissa Suomi on molemmissa otteluissa ollut puolimatkan krouvissa tappiolla. Färsaarilla noustiin selkeään voittoon, Kreikkaa vastaan tasapeliin. Ihan arkipäivää tuo ei ole ollut suomalaisessa maajoukkuejalkapallossa – etenkään karsintaotteluissa; on tyritty Chisinaussa, kyykätty Bakussa. Montako kertaa ja koska viimeksi karsintaotteluissa on noustu tappioasemasta voittoon? Edellisestä on viisi vuotta. Silloin noustiin Azerbaidzania vastaan tappioasemasta lopussa 2-1-voittoon Hannu Tihisen ja Jonatan Johanssonin maaleilla.

Tänään ei riitä, että pelataan ajoittain hyvin. Suomi on mennyt eteenpäin, mutta se näkyy ainoastaan jaksoittain kentällä. Koskaan peli ei ole vain shakkinappuloiden siirtelyä valmentajan luoman taktiikan mukaan, vaan liikkuvia osia ja erilaisia tapahtumiin ratkaisevasti vaikuttavia muuttujia on valtava määrä, joka hetki. Jos pelin rakenne ei ole kunnossa, se johtaa nyt nähtyyn epätasaisuuteen. Kun rakenne ei ole kunnossa, ei peli virtaa suunnitellusti. Syöttämisen merkitys on valtava. Avausjaksolla Kreikkaa vastaan Suomen peli ei ollut kuosissa. Kun rakenne ei toimi, tulee liian kiire. Pelaajat eivät ole paikoissa, missä heidän pitäisi, mikä johtaa yhdessä kiireen kanssa heikkolaatuiseen syöttämiseen. Kun rakenne saatiin pienellä peliliikkeellä toimivaksi, väheni harhasyöttöjen määrä oleellisesti.

Eipä ollut kyllä Romanian pelissäkään hurraamista Unkaria vastaan. Etenkin toisella jaksolla kontrolloitu hyökkääminen oli heille yhtä hankalaa kuin Suomelle avausjaksolla Kreikkaa vastaan. Lopussa Unkari oli jopa kuitata voiton itselleen. Silti Suomen pelin on parannuttava lauantaista, jos voitto halutaan ottaa.

Paatelainen on luottanut monta kertaa edellisessä maaotteluissa onnistuneisiin pelaajiin ja niin hän tehnee nytkin. Hän kehui estoitta maalin tehnyttä Jarkko Hurmetta, mutta faktisesti Hurme oli etenkin avausjaksolla puolustamisessaan pahoissa ongelmissa. Nuori Jere Uronen odottaa vaihtopenkillä, mutta muutosta tuskin nähdään. Uronen on ollut tällä kaudella 20 kertaa Allsvenskanissa Helsingborgin avauskokoonpanossa, joten kyllä hän kunnossa on. Entäpä sitten Tim Sparv keskikentän pohjalla? Hän vai Teemu Tainio? Tainiolla on enemmän kykyjä pelata myös ylöspäin, eikä hän puolustusvelvoitteiden osalta Sparville häviä. Sparv on tarkempi syöttäjä, mutta tällä tasolla kovin yksipuolinen. Vai jäävätkö molemmat penkille ja keskialueen pohjalla operoivat Eremenko ja Hetemaj?

Suomen keskuspuolustuksessa Joona Toivio esiintyi oikein hyvin Niklas Moisanderin vierellä. Hyvä niin, sillä Markus Halstin nivunen ei ole vieläkään parantunut, eikä hän ole pelikunnossa. Toivottavasti Toivio jatkaa samaan malliin, esitys Kreikkaa vastaan oli hyvä merkki siitä, että tällekin pelipaikalle on hyviä vaihtoehtoja.

Suurin ja eniten spekuloitu kysymys on Roman Eremenkon pelipaikka. Liki jokainen Suomen pelaaja näytti Kreikkaa vastaan paremmalta, kun Eremenko siirrettiin alemmas ja hän pystyi organisoimaan sekä rakentamaan Suomen peliä siten, mitä Mixu Paatelainen haluaakin. Monesti jaksetaan muistuttaa, kuinka Eremenko on pelannut seurajoukkueessaan ryhmityksessä ylempänä loistavasti. Niin onkin, mutta herää kysymys, onko seurajoukkueessa yksinkertaisesti laadukkaampia pelaajia ympärillä antamassa hänelle enemmän mahdollisuuksia näyttää hyvältä myös hyökkäävämmässä roolissa. Perparim Hetemajlla ja Tim Sparvilla ei sellaisia kykyjä valitettavasti tällä tasolla ole.

Romaniaa vastaan Eremenko on jälleen avainroolissa. Jostain käsittämättömästä syystä Kreikka ei prässännyt toisella jaksolla alemmaksi siirtynyttä Eremenkoa lainkaan. Mutta jos ja kun romanialaiset ovat scoutanneet tarkalla silmällä tuon ottelun, he varmasti tekevät omat suunnitelmansa nimenomaan Eremenkon varalle. Silloin apuja tarvitaan pelinrakenteluun ja ratkaisusyöttöjen antamiseen muiltakin. Keneltä ne tässä tapauksissa voisivat tulla? Voittoon on tänä iltana mahdollisuus, mutta se vaati kollektiivista onnistumista 90 minuutin ajan.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 15 kommenttia

Huuhkajille sekasortoinen piste

Kyllä jäi omituinen ja sekainen fiilis Suomen ja Kreikan välisestä EM-karsintaottelusta. Ensimmäinen jakso oli karmaiseva, mutta toisella Suomi pelasi pääosin hyvin ja nousi 1-1-tasapeliin.

On tämä jalkapallo ihmeellinen peli. Suomi oli Kreikkaa vastaan täysin sekaisin ensimmäiset 45 minuuttia, mutta kun Roman Eremenko siirrettiin ryhmityksessä alemmas, kaikki muuttui. Syy, seuraus, puhdasta tuuria vai mitä?

Kun Eremenko siirtyi alemmas, heti alkoi tapahtua. Tosin samalla Kreikka passivoitui täysin. Eremenko oli toisen jakson ensimmäiset 30 minuuttia joka ikisen Suomen hyökkäyksen käynnistäjä. Samalla kävi niin, että kun Eremenko laskeutui alemmas, kreikkalaiset antoivat hänelle huomattavasti enemmän tilaa tehdä peliä. Ja se toi palkinnon. Eremenko loi paikan tasoitukseen; harhautus laidalla ja pallo keskelle, mistä Kasper Hämäläinen nosti laidasta nousevalle Jarkko Hurmeelle, joka osui puhtaasti volleystä.

Voi olla, että enää ei kannattaisi ihan kauheasti miettiä, kummalla oksalla se Eremenkon pelipaikka on.

Ensimmäinen 45-minuuttinen oli sellainen, mistä oli todella hankala sanoa, mitä Suomi ja Mixu Paatelainen oikein halusivat toteuttaa. Maalintekijä Hurme oli kreikkalaisten prässissä täysin purjeissa ja puolustuksessa tuli aivan liikaa näitä Unkari-97 –flipperipalloja, joiden jälkeen lottokonekin näyttää oikeudenmukaiselta ja ennustettavalta. Rakenteellisesta hyökkäyspelistä ei ollut mitään tietoa. Peli näytti hävityltä, kun juuri tällaisen flipperikatastrofin jälkeen syntyi Kreikan avausmaali. Vaikka Hurme teki maalin ja paransi toisella jaksolla, pidän hänen valintaansa avaukseen huonona ratkaisuna.

Jostain syystä Claudio Ranieri muutti joukkueensa ryhmitystä ja asennoitumista tauon jälkeen. Kreikka passivoitui totaalisesti ja Suomi pääsi Eremenkon mestaroinnin kautta peliin kiinni. Hienon tasoitusmaalin jälkeen Suomella oli paikkansa voittaa ottelu. Paras tilanne syntyi, kun vaihdosta kentälle tulleella Joel Pohjanpalolla oli pallo laidalla ja Suomella 4-1-ylvioimahyökkäys. Pohjanpalo jäätyi ja syötti nahkakuulan siihen ainoaan kreikkalaisjalkaan. Siinä meni Suomen voittomomentum.  Viimeisen vartin Kreikka hallitsi, mutta ei pystynyt kunnolla uhkaamaan Niki Mäenpään maalia.  Kokonaisuuteen nähden tasapeli oli oikeudenmukainen tulos.

Kun Unkari venyi tänään Romaniassa tasapeliin, olisi voitto ollut todella tärkeä. Toki tasapelipistekin oli ihan ok lohkossa, jossa on jo nyt pelattu, ja pelataan takuulla jatkossakin ristiin. Tiistaina Romania olisi nyt pikku pakko voittaa. Tasapeli ei riitä. Suomen on pystyttävä pelaamaan selkeämmin alusta asti. Vaikka nyt tuli hyvä nousu toisella jaksolla ja tasapeli, se huuhtoi alleen sen, että avauspuolikas oli täydellinen sekamelska ja katastrofi. Ihan samalla tavalla kuin Hurmeen maali jätti varjoon sen, kuinka purjeissa hän oli ottelun alussa.

Kreikka osaa puolustaa ja iskeä vastaan, heitä vastaan on lähes mahdotonta pelata tappioasemassa. Nämä ovat samanlaisia ikiaikaisia mielikuvakliseitä kuin hämäläisten hitaus ja Tapparan kahvaaminen. Tämä on täysin eri joukkue kuin mielikuvan synnyttäneet ryhmät ja valmentajakin on eri. Pikemminkin nyt kävi niin, että Kreikan johtomaalin jälkeen Suomi oli kentän kingi. Kreikan uusi valmentaja Claudio Ranieri jätti penkille maan suurimmat starat Georgios Samarasin ja Konstantinos Mitrogloun sekä kokeneen Dimitros Salpingidisin. Voi olla, että helleenilehdistö ei silitä Ranierin päätä ratkaisun johdoista. Kreikalla on kahden ottelun jälkeen yksi ainoa piste ja tiistaina sillä on valtavat paineet lohkoa kahdella voitolla johtavan Pohjois-Irlannin isäntänä.

Suomen joukkueen onnistujia olivat toisella jaksolla elementtinsä löytänyt Eremenko sekä vaihdosta sisään tullut energinen Kasper Hämäläinen, jonka paikka on tiistaina Romaniaa vastaan ehdottomasti avauksessa.

Suurimmat kysymysmerkit olivat Hurme, valtavan määrän vääriä valintoja ja harhasyöttöjä esitellyt Alexander Ring sekä Tim Sparv, jonka pelaaminen ylöspäin on totaalisen aneemista. Toki se ei hänen roolinsa ole, mutta jotenkin on sellainen fiilis, että monipuolisempi Teemu Tainio olisi parempi valinta keskikentän pohjalle. Paatelaisen on myös päätettävä, onko kärjessä Teemu Pukki vai Joel Pohjanpalo?

Suomen lohko on osoittanut kiharaisuutensa jo nyt. Pohjois-Irlannilla on kuusi pistettä, Suomella ja Romanialla neljä, Unkarilla ja Kreikalla vasta yksi. Ai ai, kun tekisi gutaa voitto Romaniasta tiistaina. Mutta se vaatii selkeämpää pelisuunnitelmaa, tasaisempaa esitystä ja parempia valintoja avauskokoonpanoon. Helppo toki huudella täältä puun takaa, mutta en usko olevani kovin väärässä. On erittäin mielenkiintoista nähdä, millä ryhmityksellä ja ideologialla Paatelainen Romaniaa vastaan lähtee.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 18 kommenttia

KOK:n pöhöttyminen lähti käsistä

Kansainvälisen olympiakomitean pöhöttyminen on jatkunut koko 2000-luvun ja vauhti vain kiihtyy. Jos tämä tahti jatkuu, kohta olympialaisia ei enää järjestetä lainkaan. Ei ainakaan länsimaisissa demokratioissa.

Viimeksi talvikisat pidettiin Venäjällä, 2018 ollaan Korean Peyongchangissa ja 2022 siis joko Kiinan Pekingissä tai Kazakstanin Almatyssa. Kesäkisat 2016 pidetään Brasilian Riossa, 2020 kisaillaan Japanin Tokiossa. Alkaa olla siinä ja siinä, pystyvätkö tai haluavatko esimerkiksi eurooppalaiset maat enää koskaan järjestämään olympialaisia. Paitsi kisoja jakamalla kahden maan välille, mitä en pidä hyvänä ratkaisuna. Nytkin talvikisojen 2022 hakuprosessissa olivat mukana Oslo, Tukholma, Krakova ja Lviv, mutta ne vetäytyivät hausta hyvissä ajoin.

Tuorein hiihtohanskat ja toppatakit lumeen heittänyt hakija on Oslo. Norjalaisilla meni herne nenään, kun he näkivät KOK:n mielipuolisen pompöösin raiderin. Kautta historian maineikkaat rockbändit ovat vaatineet keikoilleen takahuoneeseen monenlaista pikkukivaa, mutta vaikka näistäkin löytyy ylilyöntejä, KOK:n lista on tyystin omaa luokkaansa. Kaiken kaikkiaan kisat pitää järjestää pikkutarkasti 7000-sivuisen protokollaraamatun mukaisesti. Kaikilla KOK:n jäsenillä pitää olla oma sisäänkäynti lentoasemalla, pröystäilevät autot, omat ajokaistat, heidän aikatauluihinsa synkronoidut liikennevalot, Samsungin puhelimet kaikille, minibaarissa ainoastaan Coca Colan tuotteita, hotellihuoneessa vain virallisia ”Olympia-kalusteita”, kokoushuoneiden lämpötilan pitäisi olla tismalleen 20 astetta, KOK:n jäseniä pitäisi kohdella ainoastaan hymyillen ja Norjalta vaadittiin vielä, että kuningas Harald järjestää juhlavat kokkarit KOK:n pönöttäjille linnassaan. Ja tässä vain muutama nerokas poiminta loputtoman pitkältä listalta.

KOK:n suomalaisjäsen Peter Tallberg lienee jo paatunut saavutettuihin etuihin, sillä hän piti norjalaisten vetäytymispäätöstä pelkästään poliittisena, eikä pitänyt KOK:n vaatimuksia ihmeellisinä. Norjalaisten pikkusieluisuutta paheksunut Tallberg totesi, että ”norjalaiset luulevat osaavansa kaikki asiat paremmin kuin muut, heiltä on mennyt vähän yli.” Huomauttaisin tässä vaiheessa miettimään, keneltä tämä touhu on mennyt vähän yli. Jos ja kun norjalaiset eivät halua olla mukana pönkittämässä KOK:n mielipuolista vallankäyttöä ja itsevaltaista toimintakulttuuria, se on pelkästään tervettä.

Jäljelle jääneistä kahdesta ehdokkaasta herra Tallberg ilmoitti, että Almaty voisi olla kiva paikka. Todellakin. Maata johtaa itsevaltainen despootti Nursultan Nazarbajev, joka on 23-vuotisen valtakautensa aikana haalinut lähipiirilleen ja itselleen mittaamattomat omaisuudet. Oppositiolehtiä on lakkautettu ja toisinajattelijoita sekä oppositiojohtajia passitettu vankiloihin. Kolme vuotta sitten öljyntuottajien lakko katkaistiin kylmästi väkivallalla, jonka seurauksena arviolta 100 siviiliä kuoli. Tämän jälkeen ihmisiä vangittiin ja kidutettiin valheellisten todistusten puristamiseksi tapahtuneesta. Yksi todistaja murhattiin ja asia lakaistiin maton alle. Median työskentelyä kontrolloidaan jokaista lausetta ja valokuvaa myöten. Öljyrahaa on niin, että maa on jo maailman kolmanneksi eniten kasvava talousmahti, mutta tuloerot ovat valtavat. Finpron vuoden 2010 maaraportin mukaan keskipalkka Kazakstanissa oli tuolloin 329 euroa kuukaudessa. Todella kiva paikka.

Kaikki tämä kuvastaa ainoastaan sitä valtavaa todellisuudesta vieraantumista, mihin KOK tulee vielä ennen pitkää kuristamaan itsensä. Takapakkia on pakko ottaa jossakin vaiheessa, muuten KOK:sta tulee näiden putineiden ja nazarbajevien kanssa kaveeraava yhä enemmän korruptoituva pienen piirin herraseura, jossa järjen ääntä ei ole.

Vuoden 2022 talvikisaisännyydestä päätetään ensi vuonna Kuala Lumpurissa Malesiassa. Miksiköhän nämä KOK:n suuret kokoukset pidetään poikkeuksetta näissä kualalumpureissa? Ei nyt ihan heti tule mieleen, että esimerkiksi talvikisoista olisi päätetty vaikkapa Oslossa, Helsingissä tai edes Innsbruckissa. 2000-luvulla KOK on kokoustanut mm Sydneyssä, Guatemala Cityssä, Pekingissä, Durbanissa, Buenos Airesissa ja Monte Carlossa. 2016 palaveerataan Riossa ja 2017 oletettavasti Perun Limassa. Tälle on varmasti hyvät perusteet ja kustannustehokkuus on omaa luokkaansa. Toisaalta, kun rahaa on rajattomasti, voidaan kohta puoliin palaveerata, syödä ja juoda ihan hyvin vaikkapa kuussa.

KOK:n pöhöttymisen mittakaavaan kykenee ainoastaan kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA. Sen puheenjohtaja Sepp Blatterhan heitti taannoin puolitosissaan, että joskus MM-lopputurnaus voitaisiin pelata vaikkapa ulkoavaruudessa. Ihan siellä ei vielä olla, mutta 2022 oli tarkoitus pelata Qatarin hillittömässä kuumuudessa ilmastoiduilla stadioneilla. Tosin korruptiopaljastusten jälkeen voi olla, että kisat jäävät siellä pelaamatta. Miljardeja on jo laitettu hankkeen eteen palamaan ja yli tuhat rupupalkalla struktuureja rakentavaa siirtotyöläistä on jo menehtynyt, vaikka mahdollisiin kisoihin on vielä kahdeksan vuotta aikaa. Ihan kiva paikka tuokin.

Englantilainen ex-huippupelaaja ja jalkapallokommentaattori Gary Lineker sanoi Guardian-lehden haastattelussa kesällä, että ”Fifa saa minut voimaan pahoin ja Blatter johtaa sitä kuin diktaattori”. Kovin erilaisin termein ei voi kuvata KOK:n ja sen nykyisen puheenjohtajan Thomas Bachin ajat sitten hallinnasta riistäytynyttä toimintaa. Valitettavasti vain molemmilta järjestöiltä taitaa olla karannut mopedi käsistä jo niin kauas, että sitä tuskin enää ainakaan meidän elinaikanamme koskaan kiinni saadaan. Citius, altius, fortius.

Tallennettu kategorioihin Olympialaiset, Urheilu ja yhteiskunta, Urheilupolitiikka | 7 kommenttia

Suomalaisfutaajat hurjassa maalivireessä

Myrsky ja mylväys, suomalaiset maajoukkuehyökkääjät Joel Pohjanpalo, Teemu Pukki ja Kasper Hämäläinen paukuttivat seurajoukkueissaan sunnuntaina yhteensä seitsemän maalia. Mixu Paatelaisella on positiivinen ongelma, kun Suomi kohtaa lauantaina olympiastadionilla EM-karsinnassa Kreikan.

Pohjanpalo on paukuttanut nyt 2. Bundesliigassa kuusi maalia neljään viime otteluun. Sunnuntain maalit olivat vielä huikean hienoja. Toisen osumansa Pohjanpalo teki läpiajosta laitettuaan vastustajan maalivahdilta ensin länget, kolmas syntyi fantastisen upealla syöksypuskulla. Kovin paljon perässä ei tule Teemu Pukki, sillä hän on osunut kahdessa viime pelissä kolme kertaa. Kumman Paatelainen valitsee joulukuusen tähdeksi lauantaina? Valitsi kumman tahansa, on hieno tilanne, että tarjolla on kaksikin näin hienoa ja kuumaa vaihtoehtoa. Ai niin, penkkiä toki lämmittää myös Eero Markkanen, jota kukaan ei tämän viikonlopun jälkeen enää edes tahdo muistaa. Markkasen alku Real Madridin kakkosjoukkueessa on ollut nihkeä; yksi osuma viidessä ottelussa Espanjan kolmannella sarjatasolla ei näytä hyvältä, mutta ei Markkasen potentiaali mihinkään kadonnut ole. Hän on erinomainen hämmentävä target-pelaaja, jos sellaista ottelun loppuhetkillä tarvitaan.

Thunin Berat Sadik johtaa lisäksi Sveitsin liigan maalipörssiä 8 osumallaan 11 ottelussa, mutta häntä Paatelainen ei joukkueeseen nyt valinnut. Kasper Hämäläisen saldo Puolan liigassa on neljä maalia kymmeneen peliin ja Roman Eremenko on äitynyt uudessa seurassaan CSKA Moskovassa hienoon iskuun, hänellä on neljässä ottelussa kasassa kolme maalia. Tulivoimaa näyttäisi tällä hetkellä löytyvän paitsi kärjestä, sen takaa.

Kaiken hurmostelun ohessa on muistettava, että mainituista pelaajista ainoastaan Roman Eremenko pelaa kovan tason eurooppalaisessa pääsarjassa. On eri asia maalata Tanskassa, Puolassa tai kakkosbundesliigassa kuin maaottelutasolla. Vaikka näin onkin, tilanne on suomalaisittain hyökkäyspään suhteen parempi kuin aikoihin.

Markus Halsti juhli jo Ruotsin mestaruutta ja pelasi loistavan kauden Malmössä. Hänestä on kasvanut luotettava pari Niklas Moisanderille Suomen keskuspuolustukseen. Moisander oli Färsaarilla ajoittain jopa heikko, mutta ei tuo peli hänen perustasoaan kuvannut – huonoja pelejä osuu jokaiselle matkan varrella. Halsti puolestaan kärsi tuolloin pelikieltoaan, joten vasta nyt nähdään, kuinka kaksikon yhteispeli toimii tosi paikassa.

Kaiken kaikkiaan Suomen permanentin pitäisi olla juuri siinä iskussa kuin pitääkin ennen lauantain ja tiistain kahta kotiottelua lohkon päävastustajia Kreikkaa ja Romaniaa vastaan. Loukkaantumisia ei ole ja avainpelaajat ovat erinomaisessa iskussa. Uuden päävalmentajansa Claudio Ranierin johdolla Kreikka hävisi karsinta-avauksensa kotonaan juuri Romanialle. Jos Suomi pystyy lauantaina kukistamaan helleenit, on se Ranierille pahin mahdollinen alku. Kreikka on juuri sellaisessa muutosprosessissa, että nyt se on kerta kaikkiaan pakko nujertaa. Samaan aikaan olisi hienoa, jos avauspelissä kotonaan Pohjois-Irlannille yllätystappion kokenut Unkari kykenisi niistämään Romaniasta ainakin pisteen. Romanian ykköshyökkääjä Ciprian Marica otti punaisen karsinta-avauksessa, joten hän huilaa Unkari-pelin, mutta on jälleen rivissä tiistaina olympiastadionilla.

Olisipa makeaa, jos Suomi pystyisi kukistamaan sekä Kreikan että Romanian. Mahdotonta se ei ole, mutta realistisesti neljäkin pistettä näistä otteluista antaisi erittäin hyvät lähtökohdat jatkoon. Näiden kotiotteluiden jälkeen Suomi kohtaa tämän vuoden puolella vielä Unkarin marraskuussa vieraskentällä.

Brittimediat ovat nostaneet Mixu Paatelaisen potentiaaliseksi Boltonin uudeksi manageriksi. Todennäköisesti uutinen on mallia ankka, sillä eiköhän Paatelainen ole sitoutunut tähän EM-karsintaprojektiin täysin palkein. Olisi suorastaan käsittämätöntä, jos Paatelainen lähtisi nyt, kun hän on saanut ajettua haluamansa pelisysteemin sisään ja tämän karsinnan päässä häämöttää mahdollisesti se ensimmäinen lopputurnauspaikka. Tosin kaikki on pienestä kiinni. Jos Suomi häviää molemmat tulevat kotipelinsä, mikä ei ole suinkaan mahdotonta, saattaa Paatelaisen pää kääntyä. Kaksi tappiota asettaisi joukkueen tilanteeseen, mistä olisi jo hankala nousta takaisin lohkon kärkikahinoihin. Puhumattakaan siitä, että niiden lisäksi kylvettäisiin vielä marraskuussa Budapestissä. Jos näin käy, Paatelainen joko lähtee tai saa potkut, mutta ei nyt mennä asioiden edelle. Vain se on varmaa, että sekä lauantaina että tiistaina on todella paljon pelissä ajatellen EM-lopputurnausta 2016.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 6 kommenttia

Korisliiga buumin perässä

Korisliiga alkaa keskiviikkona. Susijengin luomaa huimaa buumia yritetään kynsin hampain siirtää myös kotimaan kentille. Helppoa se ei ole, mutta ei missään nimessä mahdotonta.

Jos ajatellaan sitä faktaa, että Bilbaoon matkusti 8000 suomalaisfania seuraamaan maajoukkueen MM-otteluita, ovat Korisliigan yleisömäärät murheellisia, pois lukien play offsit. Tässä on liigan suurin haaste. Miten tuo kertaalleen hullaantunut porukka saataisiin hullaantumaan tai edes innostumaan myös kotimaisesta liigakoripallosta?

Jos mietitään faktoja, Korisliiga on yksi kovimmista suomalaisista palloilusarjoista. MM-joukkueen pelaajista puolet on pelannut viimeisen parin vuoden aikana Korisliigassa. Olisiko tämä mahdollista jalkapallossa tai jääkiekossa? Ei millään. On kliseistä sanoa, että meillä ei ymmärretä, kuinka hyvästä liigasta on kyse, mutta näin asia on. Toki sarja voisi olla vieläkin kovatasoisempi hiukan pienemmillä ottelumäärillä ja ilman kärkijoukkueiden raskasta europelirumbaa. Toisaalta pelaaminen kehittää, etenkin pelaaminen itseään kovempia vastaan.

Koripallomaajoukkueen buumi saattaa näyttää syntyneen nopeasti, mutta ihan niin ei ole. Kaikki alkoi jo 10 vuotta sitten, kun Henrik Dettmann otti maajoukkueen ohjat ja alkoi järjestelmällisesti rakentaa tietä, jonka uskoi johtavan menestykseen. Kasvukivut kärsittiin, mutta viitisen vuotta sitten alkoi tulla jo ihan aidosti menestystä. Ja kun sitä tuli, liitto on alkanut tietoisesti pönkittää yhteistyötahojensa kanssa Susijengin imagoa. Pala palalta, metri metriltä, pelto kerrallaan. Ajatuksella ja laskelmoiden. Bilbaossa nähtiin konkreettinen todiste siitä, millainen positiivinen möhkäle noista pienistä paloista on syntynyt. Prosessit vievät aina aikansa. Siksi Korisliigan seurojen ei pidä olettaa, että maajoukkueen noste siirtyy automaattisesti heille. Ei siirry. Jokaisen seuran on luotava omat tarinansa, omat legendansa, omat tapansa luoda yhteisö, jolla on merkitystä. Jos  tätä ei ymmärretä riittävän monessa seurassa, ei buumi monistu kotimaan liigaan. Ei vaikka maajoukkue voittaisi maailmanmestaruuden. Tämä ei sinänsä tähän liity, mutta pelottavan moni jalkapalloihminen odottaa vesi kielellä Huuhkajien selviytymistä arvokisojen lopputurnaukseen. He luulevat, että se monistaa katsojamäärät, luo valtava hulabaloon ja hybriksen. Valitettavasti niin ei käy, elleivät seurat hoida omaa leiviskäänsä.

Yhtenä Korisliigan ongelmana on pidetty sitä, että sarjassa on selkeä kastijako. On huippujoukkueet (Pyrintö, Kataja, KTP ja Bisons), sitten on kovin kaukana tuleva keskikasti ja pahnan pohja. Toisaalta ”ongelmaa” voi peilata vaikkapa Jalkapallon Veikkausliigaan. On HJK, sitten ei ole valovuoden säteellä mitään muuta.  Itse asiassa mitään ongelmaa ei tämän suhteen Korisliigalla ole; neljänkin kovan ja tasaisen seuran liiga on kova juttu missä tahansa maassa ja palloilulajissa.

Tulevalla kaudella samat joukkueet ovat erittäin todennäköisesti kärkikahinoissa mukana. Kouvot ja Kauhajoen Karhu tulevat piirun perässä. Omaa mielenkiintoaan luo myös helsinkiläinen  Seagulls, joka palauttaa pääkaupungin jälleen pääsarjatasolle. Ei isolla rahalla, ei valtavalla hypetyksellä, vaan pikemminkin märkien villasukkien tuoksuisella kotikutoisuudella. Seagullsista yritetään luoda seura, johon kaikki pääkaupunkiseudun eri seurojen juniorit haluaisivat päästä aikuisina. Kaunis ajatus, mutta aika nopeasti tulee mieleen esimerkiksi jalkapallon Tampere United. Vaikka menestystä tuli, suuri osa tamperelaisista jalkapallofaneista ei koskaan tuntenut joukkuetta omakseen; perinteillä on valtava merkitys fanikulttuurin syntymisessä. Toivottavasti Helsingissä ei käy samoin, toivotan silti ihan vilpittömästi onnea yritykselle.

Seurat ovat ottaneet tulevalle kaudelle pientä riskiäkin Korisliiga TV:n muodossa. 24.10 alkaen nettisivustolla on tarkoitus nähdä jokainen liigaottelu. Kustannuksista vastaavat pääosin seurat. TV-toteutus tehdään pelaajia seuraavien robottikameroiden avulla. Mielenkiintoista nähdä, kuinka homma toimii. Joka tapauksessa tämä on nykyaikaa; jos fani haluaa katsoa suosikkiseuransa jokaisen ottelun livenä kotisohvalla, se onnistuu. Syntyy tunneside, juuri se, jonka avulla buumi jonakin päivänä on mahdollinen.

Muutakin buumille ominaista Korisliigasta löytyy jo nyt: on monta maajoukkuepelaajaa, löytyy huikeita paluumuuttajia Teemu Rannikon johdolla, on seuraikoneja, on fantastisia faniryhmiä. Ja sitten on mies nimeltä Hanno Möttölä. Olen ennenkin ylistänyt häntä maasta taivaaseen, siinä on esikuva jokaiselle suomalaiselle urheilevalle nuorelle parhaasta päästä. Jos Korisliiga saa Möttölän jollakin tavalla kiinteästi mukaan nostettaan valjastamaan, voitto on valtava. Riski piilee siinä, että Möttölän haluavat monet muutkin. Mielestäni Möttölä pitäisi valjastaa jonkinlaiseksi suomalaisen urheilun suurvisiiriksi ja matkasaarnaajaksi. Luomaan uskoa ja henkeä, kertomaan sadoille ja tuhansille junioreille ja heidän vanhemmilleen, että kaikki on urheilussa mahdollista – hän on sen tempun tehnyt. Toivoa sopii, että Korisliigakin saa miehestä edes pienen palasen.

Tallennettu kategorioihin Koripallo | 5 kommenttia

Kotkalainen sulaminen

KTP:n sulaminen jalkapallon Ykkösessä on ollut liki sensaatiomainen.  Viis tappiota kahdeksasta viime pelistä on johtanut valtavaan painetilanteeseen, sillä ennen viimeistä kierrosta liiganousu on vielä täysin auki.

Vielä elokuun alussa KTP:n nousu näytti täysin varmalta. Sami Ristilän suojattien peli toimi kuin ajatus ja alla oli kolme peräkkäistä tärkeää voittoa. Sitten tuli 1-4-vierastappio HIFK:lle ja heti perään 1-3-kotitappio PK-35:lle. Kahdeksan viime pelin saldo joukkueella on 2-1-5. Yksikin voitto lisää näistä ja joukkue olisi jo noususaunassa. Tänään oli taas kerran mahdollisuus varmistaa nousu, mutta kun ei niin ei; Jazz vei pisteet kotonaan 2-0. Nyt kotkalaisten paineet kasvavat hirvittävästi, vaikka viimeisessä ottelussa vastassa onkin kotikentällä sarjan toiseksi viimeisenä makaava Jippo. Tässä henkisessä paineessa helppoja vastustajia ei ole.

Sunnuntainen viimeistä edellinen pelikierros oli dramaattinen. PK-35 oli nousemassa jo pisteen päähän kotkalaisista, mutta päästi viime hetkillä JJK:n tasoihin kotiottelussaan. HIFK sen sijaan junttasi Viikingeistä 3-0-voiton ja nousi nyt KTP:n pahimmaksi uhkaajaksi kahden pisteen päähän. Ensi lauantain viimeisestä ottelukierroksesta tulee todella mielenkiintoinen. HIFK saa kotiinsa Jazzin, joka juuri tänään kyykytti KTP:n.

Pelaajamateriaaliinsa nähden pahimmin on tällä kaudella housunsa kastellut Ilves. Se oli ennen kautta ykkössuosikki liiganousijaksi, mutta on hävinnyt peräti kahdeksan ottelua. Kun Mika Malinen valittiin joukkueen päävalmentajaksi, moni ilvesläinen pudisteli epäuskoisena päätään. Kun joukkueeseen satsattiin, miksi ei valmennukseen? Joukkueen pelaajistolla koko kausi  on ollut rehellisesti sanottuna kammottava rimanalitus; voittoja on vain puolet otteluista ja melkein joka kolmas peli on hävitty. Ilveksen toimistossa on syytä pohtia seuraavaa päävalmentajavalintaa erittäin tarkkaan. Kovin kauan Ykkösessä ei voi enää lojua, muuten etsikkoaika ja hyvä buumin alku menevät ohi.

Veikkausliigassahan HJK on ollut käytännössä varma mestari jo jonkin aikaa. Tänään kuudes peräkkäinen mestaruus varmistui, kun HJK löylytti TPS:n ja SJK jäi Hongan kanssa tasapeliin. Mika Lehkosuon tultua Klubin peräsimeen, on joukkueen peli muuttunut rajusti – toki paljon on tullut uusia pelaajiakin. Lehkosuo on nyt valmentanut Klubia 24 liigapelissä ja niistä on tilillä vain yksi tappio. Lisäksi joukkue on Eurooppa liigassa, joten kaudesta tulee myös taloudellisesti menestys.

Putoamistaistelussa Honka repi siis pisteen lisää eroa TPS:ään, jonka tilanne on tukala. Nuo pisteet pitäisi kiriä kolmessa ottelussa kiinni, joten tehtävä on hankala. TPS:llä on jäljellä vielä KuPS ja IFK Mariehamn vieraissa sekä Lahti kotona, Hongalla HJK ja Lahti vieraissa sekä KuPS kotona. Turkulaisten tilanne on tukala, mutta tiukan matokuurin jäljiltä seuran talous kestää ihan hyvin hetken Ykkösessä. Hongalle putoaminen olisi lähes varma kuolinisku.

Toinen putoamistaistelu käydäänkin kabinettiosastolla. MyPa:n ja Hongan rahat ovat lopussa, eikä liigalisenssin saamisesta ole mitään takeita. Siksi Ykkösen kakkossijallakin on valtava merkitys. Ilves muni tänään saumansa kakkossijaankin, joten Ykkösen toisen sijan tulee ottamaan joko PK-35, HIFK tai KTP. Jos joku / jotkut seurat eivät lisenssiä saa, nousee Ykkösen toiseksi sijoittunut pääsarjaan.

Parhaillaan työn alla on sarjauudistus, joka palauttaisi liigakarsinnat. Se on hieno asia, sillä liigan pohjan ja Ykkösen kärjen taso sekä pelillisesti että taloudellisesti on hyvin lähellä toisiaan. Mielenkiintoista nähdä, millaisiin karsintoihin päädytään: play offeihin vai karsintasarjaan? Itse kannatan neljän joukkueen pudotuskarsintaa. Liigan viimeinen putoaisi suoraan ja Ykkösen voittaja nousisi, liigan kaksi seuraavaksi heikointa ja Ykkösen kakkonen ja kolmannen kaksiosaisiin nousukarsintoihin. Ja myös karsintafinaali kaksiosaisena. Siinä olisi huipennusta kaudelle riittämiin ja yhä useamman liigajoukkueenkin olisi laitettava kaikkensa likoon hamaan loppuun saakka.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 11 kommenttia

Antti Ruuskasen riski vai mahdollisuus?

Keihäänheiton Euroopan mestari Antti Ruuskanen ajautui yllättäen valmentajanvaihdokseen, kun Aki Parviainen ei siviilityökiireiltään kyennyt enää panostamaan riittävästi valmentamiseen. Tilanne kuvaa konkreettisesti monen suomalaisvalmentajan arkirealismia.

On kohtuullisen karua, että edes arvokisavoittajan valmentaja ei voi saada elantoaan kokonaan valmentamisesta. Toki Parviaisen kohdalla oli muitakin syitä, eikä pelkkä raha ratkaissut; yritystoiminnan pyörittäminen vaatii panostuksia, joten päätös oli ymmärrettävä. Silti tyly totuus on, että suomalaiset yksilölajien ammatti- tai edes puoliammattivalmentajat on laskettavissa perin nopeasti. On lajeja kuten taitoluistelu ja telinevoimistelu, joihin ammattivalmentamisen kulttuuri on pesiytynyt vuosikymmenien aikana jäädäkseen, mutta se toki näkyy lajien valmennusmaksuissa. Sitten on perinteisiä lajeja kuten paini, hiihto, yleisurheilu ja niin edelleen. Lajeja, joiden valmennustoimintaa on pyöritetty jo kivikaudelta talkoovoimin, korkeintaan nimellisillä kulukorvauksilla. Ja kun niin on tehty aina, on muutos hankala toteuttaa. Fundamentalistisimman ja puritaanisimman konservatiivikoulukunnan mukaan valmentamisesta rahan pyytäminen on synti; teit sitten sitä kymmenen, 20 tai 30 tuntia viikossa. Valitettavasti talkoopuuhastelulla saa aikaan talkoojälkeä. Voi omakotitalon putkiremonttia tai sähkötöitäkin yrittää itse, mutta tulos on todennäköisesti murheellinen. Siihen nähden, millainen valmentajien tilanne esimerkiksi mainitsemissani lajeissa on, pidän ihmeenä, että kansainvälisen tason urheilijoita – huippujakin – näistä lajeista tasaisin väliajoin pulpahtaa pinnalle.

Toki tilanne on hieman paranemaan päin. Seurat ovat tehostaneet varainhankintaansa ja pystyneet palkkaamaan yhä enemmän vähintään osa-aikaisia valmentajia. Silti liian moni puskee valmennustyötä karmaisevassa taloudellisessa ja henkisessä ruuvipenkissä; tänäkin syksynä olen keskustellut monen valmentajakollegan kanssa, jotka ovat taas kerran kauden päätyttyä horjuneet totaalisen uupumuksen ja burn outin rajamailla, osa sen väärällä puolellakin. Itse olen toistaiseksi kyennyt niukin naukin pysyttelemään rajan terveemmällä puolella.

Valtiovalta ei tosin ole ollut talkoissa mukana kuten pitäisi; kun opetusministeriön seuratuet syksyllä jaettiin, valui raha mieluummin harrasteliikuntaseuroille kuin huippu-urheiluseuroille. Jälkimmäisellä tarkoitan seuroja, jotka toteuttavat parhaimmillaan sekä lasten että aikuisten liikuntaa, mutta yrittävät samalla tekohengittää reikäisen sateenvarjonsa alla myös huippu-urheilua. En pysty ymmärtämään, kuinka harraste- ja terveysliikunta edes pystytään eriyttämään itse urheilusta? Jos iso seura liikuttaa vuosittain huippu-urheilutoiminnan ohessa tuhansia lapsia ja nuoria, eikö juuri se ole terveysliikuntaa parhaimmillaan ja arvokkaimmillaan? Toimintaa, jonka ansiosta tähän maahan kasvaa liikunnallisuuteen ja terveisiin elämäntapoihin jo pienestä pitäen kasvavia ihmisiä. Heitä, jotka tekevät aikanaan työuransa terveinä ja jaksavat veivata työtahkoa vielä jatkuvasti pidentyvän eläkeiän kynnykselle, ylikin. Eli rasittavat kansantaloutta mahdollisimman vähän ja maksavat veronsa kuuliaisesti melkein sinne viimeiseen tappiin asti. Siksi monen huippu-urheiluseuran jääminen tuoreimmassa rahanjaossa käytännössä nollille oli ministeriöltä hämmästyttävä rimanalitus.

Mutta takaisin Antti Ruuskaseen. Onko valmentajan vaihtuminen Parviaisesta Jarmo Hirvoseen riski vai mahdollisuus? Uskon jälkimmäiseen. Juuri Hirvonen oli mies, joka vei Parviaisen huipulle, 63 metrin miehestä 93 metrin mieheksi. Ja on aivan varmaa, että suuren osan omista valmennusopeistaan ja näkemyksistään Parviainen on imenyt nimenomaan Hirvoselta. Lisäksi miehet ovat keskenään erinomaisissa väleissä ja Parviainen on lupautunut tarvittaessa konsulttiavuksi kaksikolle jatkossakin. Hirvonen on tehnyt matalamman profiilin valmennustyötä koko ajan taustalla, mutta varsinaisten huippuheittäjien kanssa  hän ei ole viime vuosina päivittäin työskennellyt. En kuitenkaan millään jaksa uskoa, etteikö hän olisi koko ajan päivittänyt osaamistaan ja näkemyksiään kuluneen kymmenen vuoden aikana. Hirvonen on kuitenkin huikeasti Parviaista kokeneempi valmentaja, joten vaihdoksesta saattaa olla pelkkää hyötyä. Tämä ei toki tarkoita sitä, että väheksyisin Parviaisen merkitystä Ruuskasen taustalla millään tavalla. Hän teki neljän vuoden aikana fantastisen hienoa työtä, joka palkittiin olympiapronssilla ja EM-kultamitalilla, mutta myös valtavalla henkisellä kasvulla – Pielaveden viäräleuka kypsyi juuri noiden vuosien aikana voittajaksi.

Edessä on Antti Ruuskasen uran tärkeimmät vuodet: 2015 MM-Peking, 2016 Rion olympialaiset. Riossa Ruuskanen on 32-vuotias eli keppimies parhaassa iässä. Uskon vahvasti, että voimme olla levollisin mielin kaksikon Ruuskanen-Hirvonen suhteen. Etenkin, kun Hirvonen pystyy OK:n Huippu-urheiluyksikön tuella valmentamaan Tanhuvaaran urheiluopistolla täysipäiväisesti.

Tallennettu kategorioihin Urheilu ja yhteiskunta, Valmennus, Yleisurheilu | 34 kommenttia

Urheilu – hullujen hommaa

Urheilu ja sen seuraaminen ovat tunteita herättävää hommaa. Välillä malja läikkyy yli niin kentillä, kenttien reunoilla kuin kotikatsomoissakin. Mikä tässä touhussa oikein koukuttaa ja kuohuttaa?

Viime viikoilta riittää hyviä esimerkkejä aiheen pontimeksi. Kenties räikein niistä oli tapaus, jossa vastustajan fanit ujuttivat Sveitsissä jalkapallojoukkueen maalivahdin juomapulloon virtsaa ja autuaan tietämätön kassari nappasi huikat ureasta. Ehkä hauska pila jonkun mielestä, mutta käsittämättömän mautonta hölmöilyä minun mielestäni.

Vaasan Sportin ”kannattajat” puolestaan olivat huudelleet liigaottelussa ruokottomuuksia TPS:n katsojille. Erästä lastensa kanssa otteluun saapunutta miestä oli solvattu mm pedofiiliksi. Katsomoissa nahistellaan tuon tuosta, sylki lentää, solvauksista nyt puhumattakaan. En oikein ymmärrä. Miksi vastapuolen joukkuetta kannattava ihminen on monille punainen vaate? Mitä pahaa hän tai kannattamansa joukkue on tehnyt? Aivan liian usein kannatuskulttuuri muuttuu vihakulttuuriksi. Oman joukkueen menestyskään ei ole eräille yhtä tärkeää kuin vastustajien ja heidän kannattajiensa maksimaalinen mollaaminen.

Laajamittainen vihakulttuuri kumpuaa esimerkin voimasta. Kun yksi kahjo lähtee koohottamaan, muut seuraavat perässä. Ja pian löytyy vastapuoleltakin samanlainen sakilaisten sakki. Varsinainen huliganismihan sai alkunsa englantilaisesta jalkapallosta. Pahimmillaan tilanne oli 1970- ja 80-luvuilla, mutta nykyisin meno on rauhoittunut. Valitettavasti meillä Suomessakin ylilyöntejä aika ajoin tapahtuu, oli kyse sitten jalkapallo- tai jääkiekkokatsomoista. Miksi juuri niissä lajeissa? Oletteko koskaan nähneet kenenkään nahistelevat salibandy-, koripallo- tai lentopallo-ottelussa? Tai että pesäpallojoukkueiden fanit organisoisivat joukkotappelun ottelun jälkeen? Ei edes pohjanmaalla…

Monesti kilahtaa kentälläkin. Olemme saaneet lukea ja nähdä monenlaisia otteluidenaikaisia raivonpuuskia, joille ei järjellistä selitystä löydy. Tuoreimmin muistissa ovat Shefki Kuqin toimitsijakieltoon johtaneet tuohtumiset kesken otteluiden. Kuqi on kuulemma hieno mies, mutta kun pilli viheltää, hän muuttuu täysin eri persoonaksi. Tätä kai kutsutaan raimosummassyndroomaksi

Olen monesti miettinyt, voisiko olla kyse siitä, että jo pienten lasten jääkiekko- ja jalkapallo-otteluissa yli-innokkaiden isien ja äitien tunteet kuohuvat uskomattomalla tavalla. Kateellisia ja pahantahtoisia ei olla pelkästään vastustajille, vaan myös oman joukkueen muille pelaajille, jotka saavat enemmän peli aikaa kuin meidän Jani-Petteri. Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö samankaltaista tapahtuisi muissakin lajeissa, jopa yksilölajeissa. Siellä sen ilmenemismuoto on vain erilainen. Puhutaan selän takana pahaa, levitellään juoruja ja kertoillaan mielellään kenttien reunoilla, kuinka tuosta ja tuostakaan lapsesta / nuoresta ei koskaan tule yhtään mitään ja kuinka tuokin valmentaja hajottaa tai pilaa jokaisen urheilijansa. Ja lähes poikkeuksetta nämä pahimmat sitä itseään jauhavat juorukellot ovat juuri niitä, jotka itse urheilusta kaikkein vähiten ymmärtävät.

Muut urheilun hulluuden muodot ovat itse urheileminen ja penkkiurheilu. Jokainen urheilija, joka lähtee tosissaan tavoittelemaan lajinsa huippua, ottaa valtavan henkilökohtaisen riskin. Joskus mietin itsekin, onko huippu-urheilu uravalintana lainkaan järkevä tai terve? Siitä huolimatta, että siihen valintaan nuoria valmentajana jatkuvasti yllytänkin. Mitä jos meneekin pieleen, eikä b-suunnitelmaa ole, turvaverkosta puhumattakaan? Olet yksin realisoituneiden riskiesi kanssa. Se vasta hulluutta onkin, mutta onneksi näitä umpikahjoja yrittäjiä löytyy niin urheilijoissa kuin valmentajissakin.

Sitten olemme me penkkiurheilijat. Kaikkein pahin yhtälö lienee juuri kaltaiseni, jonka vapaa-aika ja työ täyttyy urheilusta, sen seuraamisesta ja valmentamisesta. Ja kun en katso ja kommentoi urheilua työkseni, teen sitä vapaa-ajalla, kiitos sosiaalisen median koukun. Monella urheiluun höyrähtäneellä menee vapaa-aika, osa työaikaakin. Tyttöystävät ja vaimot lähtevät, jos eivät ymmärrä. Joku lyö kiimassaan vetoakin, äärimmillään pelaa talot ja autot. Niistä rahoista sentään osa palautuu urheilun hyväksi.

Miksi urheilu on niin kiinnostavaa ja hienoa? Miksi jo pari päivää ilman sitä tuntuu tylsyyden maksimoinnilta? Olisiko jossakin olemassa jotakin tuki- tai terapiaryhmää? Urheilu on sekä urheilijalle että penkkiurheilijalle enemmän tai vähemmän addiktio. Mutta toisaalta, kai sitä huonompiakin riippuvuuksia voisi ihmisellä olla. Kaikista edellämainituista lieveilmiöistä huolimatta.

Tallennettu kategorioihin Urheilu ja yhteiskunta | 7 kommenttia