Kreikka vs Suomi – kaksi vanhaa pieruparkaa

Suomen A-maajoukkue pelaa tänään EM-karsintaottelun Kreikkaa vastaan. En muista, koska viimeksi karsintaottelu olisi kiinnostanut näin vähän sekä ihmisiä että mediaa. Vastakkain on kaksi kärsivää ja maanrakoon lyötyä joukkuetta. Kuin Juice Leskisen laulussa: ”kaksi vanhaa pieruparkaa, iltamukillansa…”

Peli on menetetty näiden karsintojen osalta, siinä suurin syy laimeaan mielenkiintoon. Millainen mahtaa olla kiinnostus Kreikassa, jonka karsinnat ovat hämmästyttävää kyllä sujuneet vielä surkeammin?

Kreikka on voittanut viimeksi lähes 15 kuukautta sitten, kun se kyni Brasilian lopputurnauksessa Norsunluurannikon 2-1. Suomi on sentään samassa aikahaarukassa pessyt Färsaaret ja Ruotsin harjoitusottelussa. Tuon komean MM-lopputurnausvoiton jälkeen Kreikan romahdus on ollut totaalinen, kolme tasapeliä, kuusi tappiota. Näissä yhdeksässä ottelussa joukkue on tehnyt yhteensä kolme maalia. Färsaarilta on otettu kiukaaseen niin kotona kuin vieraissakin. Villi arvaukseni on, että Stadio Georgios Karaiskaki ei ole Pireuksessa tänään aivan ääriään myöten täynnä helleeniä futisfania.

Kreikkalaisilla seurajoukkueillakaan ei kukkeasti kulje. Panathinaikos putosi Mestarien liigan karsinnan 3. kierroksella Club Brüggelle ja Eurooppa liigastakin se pullahti hävittyään play offeissa azerbaidzhanilaisella Qäbälälle. PAOK Saloniki sentään selvisi Eurooppa liigan lohkovaiheeseen kylvetettyään Bröndbyn yhteismaalein 6-1.

Fernando Santos luotsasi Kreikan Brasilian MM-lopputurnaukseen, missä pelit päättyivät neljännesvälieriin. Silti hän sai lähteä. Montakohan drakmaa kreikkalaiset olisivat valmiita maksamaan, jos he pääsisivät aikakoneella takaisin noihin päiviin? Tilalle tuli kokenut ja menestynyt italialainen Claudio Ranieri. Hänen ensimmäinen ottelunsa oli meneillään olevien karsintojen avauspeli, missä tuli nokkaan kotona Romanialta 0-1. Tasapeli Suomea vastaan, tappio Pohjois-Irlannille, tappio kotona Färsaarille, ja Ranieri pistettiin lankulle. Tilalle tuli 70-vuotias uruguaylainen Sergio Markarian. Hänen johdollaan tuli jälleen tappio Färsaarille sekä harjoitusottelussa Serbialle, karsintapelistä Unkarista tuotiin sentään piste kotiin. Markarian yritti heinäkuussa erota, mutta Kreikan jalkapalloliitto ei hyväksynyt eroa. Elokuussa hänen tilalleen nimitettiin kuitenkin karsinnat loppuun hoitavana väliaikaisluotsina maan 21-vuotiaiden valmentaja Kostas Tsanas.

Kun katsoo vaikkapa jälkimmäisen Färsaaret-nöyryytyksen Kreikan avauskokoonpanoa, ei voi kuin ihmetellä. kaksi miestä AS Romasta, kaksi Udinesesta, kaksi Benficasta, yksi Dortmundista, Sapmdoriasta ja Augsburgista. Rosteri pesee Suomen vastaavan paperilla tullen mennen, Färsaarista nyt puhumattakaan.

Sekaisin on paletti Suomessakin. Hans Backe nimitettiin päävalmentajaksi suuren kohun saattelemana, mutta joukkuetta johtaa Markku Kanerva nämä karsinnat loppuun. Samaan aikaan Backe istuu ruotsalaisen TV-kanavan studion pyllynpehmeällä plyysisohvalla kommentaattorina. Ei tämän nyt näin pitäisi mennä. Mitä hyötyä kenellekään on siitä, että Backe missaa loppuvuoden neljä karsintaottelua ja astuu pestiinsä 1.1.2016? Eikö juuri nyt olisi erinomainen aika olla joukkueen iholla ja tutustua pelaajiin? En ymmärrä yhtälöä.

Millaista jalkapalloa Huuhkajat mahtaa pelata Kanervan johdolla nämä neljä jäljellä olevaa ottelua. Mixu Paatelaisen perintöä kunnioittaen, Hans Backen ohjeiden mukaan vai Markku Kanervan fiiliksen mukaan? Niin tai näin, nyt hukataan kallisarvoista aikaa kuukausikaupalla. Toki vuoden 2018 MM-karsintojen avauspeli on Islannissa vasta ensi vuoden lokakuussa, mutta silti. Muutenkin päävalmentajan ja maajoukkuepelaajien yhteiset hetket ovat vähissä, nyt olisi ollut loistava tilaisuus aloittaa bondaus.

Molemmille joukkueille on aika yhdentekevää, kuinka tämän illan ottelussa käy. Kumpikin yrittää pestä edes hiukan rajusti rapautuneita kasvojaan. Kreikalle voitto olisi kuitenkin tärkeämpi, niin kauan aikaa edellisestä jo on. Suomella on edessä iso haaste, kun sekä Roman Eremenko että kapteeni Niklas Moisander puuttuvat joukkueesta. Itse asiassa on hyvin mielenkiintoista nähdä, ketä Kanerva marssittaa kentälle ja millä systeemillä Suomi peliin lähtee. Saako esimerkiksi Hollannin liigan Zwollessa pelaava Thomas Lam tilaisuutensa puolustuksessa, entä Berat Sadik kärjessä? Kuka ottaa Eremenkon roolin?

No siihen on sentään vastaus valmiina. Kukaan yksittäinen pelaaja ei voi korvata elintärkeää Eremenkoa, hänet on paikattava kollektiivisella pelaamisella ja järkevällä ryhmityksellä.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | Jätä kommentti

Venäjän yleisurheilu täydellisessä kaaoksessa – miksi muut porskuttavat?

Venäjä on juhlinut yleisurheilun arvokisoissa kautta aikojen. Pekingissä Venäjä romahti täydellisesti, mikä kertoo osaltaan sekä koko maan yleisurheilun doping-kulttuurista, myös siitä, että nyt Venäjällä on oikeasti otettu tiukka linja antidopingtyössä.

Moskovan MM-kisoissa 2013 Venäjä vei seitsemän mestaruutta ja otti yhteensä 17 mitalia. He olivat mitalitilaston ykkösmaa. Pistetilastoon kertyi tuolloin 183 täplää, millä tuli kakkossija USA:n jälkeen. Daegussa 2011 mitaleja tuli 19 ja pisteitä 197.

Nyt mitaleja tuli neljä, 2-1-1, ja pisteitä 60. Pistetilastossa Venäjä romahti kymmenenneksi.

Hyvin mielenkiintoinen kysymys on se, miksi venäläiset ovat romahtaneet näin totaalisesti? Onko heidän yleisurheilunsa perustunut aina pelkästään dopingiin? Ja toinen hyvä kysymys on, miksi moni muu yleisurheilun suurmaa porskuttaa edelleen vanhaan malliin? Venäjällä on kuitenkin valtavat urheilijamassat ja suunnaton urheilukoneisto. Valmennusosaaminen on todella korkeaa luokkaa. Mutta kun Venäjä romahti ja muut eivät, tarkoittaako se sitä, että kaikissa muissa maissa osataan valmentaa paremmin ja niissä on lahjakkaampia urheilijoita kuin Venäjällä? Onko se edes teoriassa mahdollista? En nyt halua syyttää muita maita, mutta onhan tämä melko mielenkiintoista. Ovatko muut kärkimaat todellakin puhtaana samalla tasolla kuin Venäjä umpidoupattuna?

Venäjällä oli näissä kilpailuissa mukana 71 urheilijaa. Sergei Shubenkov voitti 110 metrin aidat, naisten korkeudessa Maria Kuchina otti kultaa ja Anna Chicherova pronssia. Denis Kudriavtsev vei hopean 400 metrin aidoista. Heidän puhtauteensa lienee kaikesta huolimatta syytä uskoa, vaikka luuta on kovalla kädellä lakaissut. Venäjällä tehtiin ennen kisoja periaatepäätös, että ketään edes epäilyksen alla olevaa ei kisoihin lähetetä.

IAAF:n uudella puheenjohtajalla Seb Coella on kova työ lajin imagon puhdistamisessa. Toivottavasti hän ottaa käyttöön kovimmat mahdolliset keinot. Nyt rangaistukset vilpistelijöille ovat lähinnä vitsi. En haluaisi edes miettiä, montako näiden kisojen mitalia jaetaan uudestaan seuraavan kahdeksan vuoden aikana, mutta pahaa pelkään, että aika monta.

Hienot ja kovatasoiset kilpailut nämä olivat, mutta antidopingnäkökulmasta hiukan liiankin kovat. Pelkästään yksittäisen urheilijan kehityskäyrästä ei voi vetää lopullisia johtopäätöksiä, mutta itse 13 vuotta juoksijoita valmentaneena en ymmärrä, miten naisten 200 metrin jamaikalaisen hopeanaisen Elaine Thompsonin kehitystahti on mahdollista: 2013 pikamatkat 11,41 ja 23,73, viime vuonna 11,17 ja 23,23, nyt 200 metriä kaikkien aikojen viidenneksi nopeimpaan aikaan 21,66. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei ole normaalia. Jos hänellä olisi junioriajoiltaan yksikin supervuosi, tilanne olisi toinen. Mutta ei ole. Eikä hän ole ainoa esimerkki.

Toisesta päästä löytyy moukarimies Ivan Tikhon. Doupattuna vuosikaudet 83-84-metrisiä, Pekingissä oletettavasti ja todennäköisesti luomuna 71,88. Juuri tässä piilee se kaksiteräinen miekka Seb Coen ja muiden yleisurheiluvaikuttajien kohdalla; jos laji saadaan puhdistettua lähes kokonaan, putoaako tulostaso niin, ettei ketään enää kiinnosta? Riittääkö kamppailu voitoista vai onko suuri yleisö tottunut liikaa supertuloksiin ja siihen, että ennätyksiä syntyy tasaisin väliajoin? Isoja kysymyksiä, joihin on vaikea vastata tyhjentävästi.

Vaikka Suomi sai vain yhden mitalin (Tero Pitkämäki) ja kaksi pistesijaa (Antti Ruuskanen ja David Söderberg), oli joukkueen suoritus hyvä. Söderberg, Tuomas Seppänen, Aku Partanen ja Minna Nikkanen urheilivat omaa tasoaan paremmin. Omalla tasollaan menivät Pitkämäki, Ruuskanen, Kristiina Mäkelä, Camilla Richardsson ja Anne-Mari Hyryläinen. Hyvin lähellä tasoaan urheilivat Nooralotta Neziri, Ari Mannio ja Sandra Eriksson. Sanna Kämäräinen ja Sanni Utriainen epäonnistuivat hieman, samoin Jarkko Kinnunen ja Aleksi Ojala, joiden molempien terveys toki petti. Ei tämä huono suoritus ollut missään tapauksessa. Taso maailmalla on niin kova, että pienen luomumaan ei ole helppo MM- tai olympiatasolla menestyä kovin paljon paremmin.

Ensi kesänä pidetään Amsterdamissa EM-kilpailut ja se on suomalaisille yleisurheilijoille erinomainen tason mittari. Euroopan taso on niin sanottu normaali. Joku voi pitää ajatusta luovuttamisena, mutta kuinka monessa muussa yhtä maailmalla harrastetussa ja kilpaillussa lajissa Suomi pystyy menestymään MM- tai olympiakisoissa? On turha itkeä, että pärjättiin sitä maailmalla ennenkin, Paavo Nurmi, Lasse Viren ja niin edelleen. Yleisurheilun maailma oli tuolloin täysin erilainen kuin nyt. Olkaamme siis hemmetin tyytyväisiä siihenkin, jos useampi urheilijamme on ensi vuoden Amsterdamin kisoissa 16 parhaan eurooppalaisen joukossa. Kuinka moni on sitä vaikkapa omassa työssään?

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 4 kommenttia

Kenialaiset laiskistumassa

Pekingin MM-kilpailuissa on pistänyt silmään kenialaisten urheilijoiden ilmestyminen myös muihin lajeihin kuin kestävyysmatkoille. Parhaat esimerkit ovat keihäänheittäjä Julius Yego ja 400 metrin aitojen kultaa sensaatiomaisesti ajalla 47,78 voittanut Nicholas Bett.

Hätäisempi jamppa voisi päätellä, että kenialaiset ovat laiskistuneet. Pitkät matkat eivät enää maistu, hakeudutaan yhä lyhyemmille. Olisiko meillä eurooppalaisilla sittenkin vielä toivoa? Valitettavasti tästä ei ole kyse. Vaikka maratonilla kyykättiin urakalla, esteissä kenialaiset kaahasivat neloisvoiton, 10 000 metrillä irtosi Mo Farahin vanavedessä sijat 2, 3 ja 4, naisten 10 000 metrillä tuli maailmanmestaruus. Muu maailma ei voi huokaista.

Olihan se uskomaton juttu, että Nicholas Bett ja Boniface Tumuti olivat ratakierroksen aidoissa ykkönen ja vitonen huikeilla ajoilla 47,79 ja 48,33. Mestari Bett kilpaili ahkerasti Suomen kylmyydessä kesällä. Hän oli mukana Lappeenrannan, Lahden, Lapinlahden ja Turun kilpailuissa. Lahden Eliittikisoissa kulki 49,98, mutta kuukautta myöhemmin Lapinlahdella jo 49,39. Siitä lähti Pekingin alkuerissä sekunti ja siitäkin vielä finaalissa puoli sekuntia.

Myös Tumuti kilpaili Lappeenrannassa, Turussa ja Lapinlahdella, missä hän alitti niukin naukin 50 sekuntia ajallaan 49,97. Ja nyt kaveri paineli välierissä 48,29. Eipä olisi näistä miehistä uskonut, kun he kesäkuun alun koleudessa ja sateessa värjöttelivät Lappeenrannan Kimpisen kentällä juostuaan saman matkan aikoihin 50,90 ja 51,28.

Parin vuoden sisällä miesten Kenian ennätystä on petrattu 100 metrillä (10,23), 200 metrillä (20,14), 400 metrin aidoissa (47,79), korkeudessa (225) ja keihäässä (91,39). Naisten puolella 200 metrillä (22,4h), 400 metrillä (50,71) ja molemmilla aitamatkoilla (14,08 ja 55,82). Kyllä tämä kertoo siitä, että kenialaiset ovat tulossa yleisurheiluun mukaan yhä laajemmalla rintamalla. Eivät he suinkaan laiskistumassa ole, pikemminkin aktivoitumassa yhä enemmän niissäkin lajeissa, joissa ei kenialaista perinnettä ole.

Yhdysvaltalaisilla oli tänään Pekingissä aivan umpikarmaiseva päivä. Pitkissä aidoissa yksi suurimmista suosikeista, Michael Tinsley, sotkeutui aitaan loppusuoran alussa ja kisa meni totaalisesti plörinäksi. Kerron Clement kruunasi ihanuuden jäämällä mitalista sadasosan. Pituudessa Mike Hartfield ei saanut lainkaan tulosta ja ylivoimainen ennakkosuosikki Jeff Henderson räpelsi itsensä uskomattomasti ulos kolmelta viimeiseltä kierrokselta. Naisten 1500 metrin finaalissa tuli sijat 7 ja 11, kiekossa 9 ja 11. 200 metrin alkuerissä Wallace Spearmon ei syystä tai toisesta startannut ollenkaan ja tällä kaudella 19,93 juossut Isiah Young kuukahti jo ensimmäiselle kierrokselle jäykisteltyään ajan 20,51. Kisatilaston kolmonen löytyi lopputuloksista sijalta 31. Ei ole aina helppoa yleisurheilun supervallallakaan.

Toivottavasti yhdellä yleisurheilun kärpäsenläjällä eli Suomella on huomenna helpompaa. Keihäsmiehet Tero Pitkämäki ja Antti Ruuskanen tappelevat mitaleista ja seipäässä Minna Nikkanen vähintään pistesijasta. Huominen päivä määrittää paljon sitä, millaisen kokonaissaldon Suomi näistä kisoista kumartaa.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 6 kommenttia

Tilasto ja emävale – suomalaisilla hieno onnistumisprosentti Pekingissä

Moni penkkiurheilija pettyi, kun Kristiina Mäkelä ja Sandra Eriksson eivät selvinneet Pekingissä loppukilpailuun. Kivahan se olisi ollut, mutta olivatko finaaliodotukset edes realistisia?

Tilastoilla ei arvokisojen paineessa ole etenkään heitto- ja hyppylajeissa juuri mitään merkitystä. Esimerkki moukarista: David Söderberg oli tilastojen 25:s ja sijoittui kuudenneksi, Tuomas Seppänen oli 30:s ja venyi 10:nneksi.

Kristiina Mäkelän lopullinen sijoitus oli 13:s, tilastojen mukaan hän oli kilpailussa mukana olleista 20:s hallituloksellaan 14,20. Oliko pettymys? Ei todellakaan, vaikka toki finaalipaikan karkaaminen kahdella sentillä kirpaisee.

Sandra Eriksson oli estekilpailussa 23:s, Camilla Richardsson 32:s. Kumpikaan ei tehnyt kauden parastaan, mutta tilastoissa Eriksson oli 28:s ja Richardsson 40:s. Ei huono. Finaaliin olisi vaadittu 9.30,23. Kalevan kisojen 9.36,90 perusteella se olisi voinut olla Erikssonille realismia, mutta hankala kevät maksoi nyt veronsa. Kolmessa alkuerässä poikkeuksellista oli se, että jokaisessa juostiin kovaa. Hyvä on muistaa sekin, että loppukilpailuun selvisi tasan kaksi eurooppalaisjuoksijaa.

Minna Nikkanen oli seiväskarsinnan kuudes, kisatilastossa hän oli 17:s. Jopa maratoonari Henri Manninen oli ajastaan 2.30.22 kirkkaasti tilastosijaansa parempi. Hän lähti leikkiin 61:ntena, mutta tuli perille sijalla 35. Okei, peräti 25 miestä keskeytti, mutta se kuuluu lajin luonteeseen; Manninen oli kilpailun 35;nneksi sitkein mies ja sillekin on syytä nostaa hattua.

Sanna Kämäräisen kiekkokarsinnan kaari 56,68 oli monille pettymys, sillä irtosi 27. sija. Tilastoissa hän oli kuitenkin 28:s, joten jälleen kerran, ei se nyt aivan metsään mennyt. Ainoa suomalainen, joka on toistaiseksi urheillut kisatilaston sijoitustaan huonommin, on Ari Mannio. Hän oli tilastoysi, mutta karsinnassa vasta 14:s. 12 suomalaisurheilijasta 11 on siis esiintynyt MM-areenalla tilasto-odotuksia paremmin.

Suomalaisilta penkkiurheilijoilta – ja todennäköisesti kaikilta muiltakin maasta riippumatta –urheilijoilta unohtuu usein se, että oman maan urheilijat eivät ole suinkaan ainoita, joille sattuu arvokisoissa niin, että kauden parasta tulosta ei tule. Epäonnistumisia -- raskaitakin -- nähdään joka ikisessä lajissa ja jokaisen maan urheilijoilta.

Vai mitä sanotte näistä. Yli 90 metriä heittänyt olympiavoittaja Keshorn Walcott pullahti ulos keihään finaalista, samoin viisi muuta yli 85 metrin miestä. Naisten seipäässä finaalista rannalle jäivät tällä kaudella 477 hypännyt Kreikan Ekaterini Stefanidi ja 482 hypännyt Saksan Silke Spiegelburg. Maratonilla paras kenialainen oli 22:s, kaksi muuta keskeyttivät, toinen oli ME-mies Dennis Kimetto, toinen Lontoon olympialaisten mitalisti ja kaikkien aikojen listan viides Wilson Kipsang. Pituudessa MM-tilaston kuuden parhaan joukosta neljä – Zarck Visser, Marquis Dendy, Rushwal Samaai ja Michel Torneus – jäivät kaikki ulos finaalista. Ja seipään ylivoimainen supermies Ranskan Renaud Lavillenie jäi seipäässä jaetulle kolmossijalle. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Päivän keihäskarsinta meni melkoiseksi nitrodiskoksi. Tero Pitkämäki oli ainoa 83 metrin karsintarajan ylittänyt suomalainen. Antti Ruuskanen ja Ari Mannio saivat jännittää aivan loppuun saakka. Mannio putosi, mutta Ruuskanen sentään säilyi finalistien joukossa. Vaikka nihkeää olikin, finaali on täysin erilainen kilpailu – etenkin henkisesti. Uskon vahvasti, että suomalaismiehet ovat siinä kiveäkin kovempia.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 15 kommenttia

Suomalaiset Pekingiin nousukunnossa

Suomen joukkueella pyyhkii kohtalaisen hyvin, kun Pekingin MM-kilpailujen alkuun on aikaa reilut kaksi vuorokautta. Odotukset ovat korkealla ja monella urheilijalla onkin erinomainen mahdollisuus venyä kauden parhaaseensa juuri oikealla hetkellä.

Kristiina Mäkelän hyppykunto on tosin vielä arvoitus punttisalihaaverin takia. Tanko putosi varpaille. Koskaan ei voi olla liian varovainen, ja vaikka olisikin, inhimillisiä virheitä sattuu.

Paljon puhutaan siitä, kuinka kisarajojen metsästykset vetävät urheilijat sippiin ennen varsinaista päätapahtumaa. Jos tarkastellaan Suomen joukkueen jäseniä, niin itse asiassa hämmästyttävän moni on tällä hetkellä selkeästi nousukunnossa tilastojen valossa. Kävelijöiden ja maratoonarien tilaa ei tosin voi tuloksilla arvioida, sen verran harvoin he kilpailevat.

Kun Pekingissä viimeksi oli isot arvokisat eli olympialaiset 2008, heitti Tero Järvenpää keihäässä neljänneksi. Isokin pommi oli lähellä, sillä Järvenpään kisan viimeinen heitto kaarsi 90 metriin, mutta hän kaatui sen niukasti yliastutuksi. Juttelin Järvenpään kanssa tänään tamperelaisella harjoituskentällä ja hän korosti nimenomaan sitä tosiseikkaa, että ennen MM-Pekingiä todella moni suomalainen on nousukunnossa. Se on aina erinomainen lähtökohta ja antaa vahvaa itseluottamusta itse kilpailuun.

Antti Ruuskanen on heittänyt kahdessa viime kilpailussa kauden kaksi pisintä heittoaan. Tero Pitkämäen viiden viime kilpailun keskiarvotulos on huikea 87,83. Minna Nikkanen on tehnyt Suomen ennätyksen kahdessa viime kilpailussaan. Sanni Utriainen heitti edellisissä kilpailussa ennätyksensä parantaen vanhaa kolme metriä. Kristiina Mäkelä oli hyvässä nousussa keskikesän treenijakson jälkeen ja selkeästi matkalla ennätyshyppyihin. David Söderberg tuli vammalomalta uskomattoman valmiina: kaksi ensimmäistä kisaa 75,03 ja 76,03. Sandra Eriksson on parantanut esteaikaansa kuukaudessa 43 sekuntia, Nooralotta Neziri on noussut hätyyttämään SE-tasoa toivuttuaan kevään reisivammasta. Eli käytännössä kaikki avainurheilijamme ovat nousukunnossa.

Vain Camilla Richardsson, Ari Mannio ja Sanna Kämäräinen ovat tilastojen valossa menossa hitusen väärään suuntaan. Mutta eivät tilastot toki kerro kaikkea. Jokaisen MM-valmistautuminen on mennyt suunnitellusti, joten tiedä vaikka Pekingissä rävähtäisi. Toisaalta väistämättä käynee niinkin, että kaikki huippukuntoisetkaan urheilijat eivät onnistu kauden pääkilpailussa. Niin käy jokaisen maan urheilijoille, ei vain meille suomalaisille. Maailman huipulla urheileminen on kiinni useista pienistä nyansseista ja jos yksikin pikkuinen nuppi on hiukan vinossa, estyy huipputuloksen tekeminen. Tätä ei moni kotisohvaltaan näe tai ymmärrä.

Mediassa jauhetaan jälleen kerran mitaliodotuksista. On totta, että realistisia sellaisia ei ole kuin Pitkämäellä tai Ruuskasella. Finaalipaikkoihin on sen sijaan monella muullakin erinomainen mahdollisuus, eikä se ole mikään olankohautuksella ohitettava juttu. Jos olet missä tahansa maailmanlaajuisesti harrastetussa lajissa maailman 15 parhaan joukossa, olet järisyttävän kova urheilija. En ole koskaan pystynyt ymmärtämään ihmisiä, jotka dumppaavat tällaisia urheilijoita maanrakoon. Turisti-huuteluilta tuskin näidenkään kisojen aikana vältytään. Se on suuri sääli ja kertoo urheilukulttuurin puuttumisesta.

Koska olen yleisurheilun suhteen yltiöpositiivinen puusilmä, käydäänpä läpi mukana olevien suomalaisten tämän hetken potentiaalinen realistinen suoritustaso sekä sijoittumismahdollisuudet. Lähdetään liikkeelle kärkipäästä.

Tero Pitkämäki ja Antti Ruuskanen ovat molemmat mestarisuosikkeja. Tuulettomissa stadionoloissa 87-88 metriä riittää mitaliin. Molemmat pystyvät siihen ja ylikin, joten Ruuskanen voittaa kultaa 89,15 ja Pitkämäki on kolmas 87,95. Ari Mannio heittää itselleen tyypillisesti 83,50 ja on sijoilla 8-10.

David Söderberg on täynnä kilpailunälkää ja kunto nousee joka päivä. Helsingin 76,03 oli finaalitason tulos. Siihen pari metriä lisää ja taistellaan jopa mitalista. Pawel Fajdekin takana yksikään mies ei ole tällä kaudella vakuuttanut tasaisuudellaan. Söderberg heittää 78,02 ja on sijoilla 3-6. Tuomas Seppäsen kroppa pitää lämmöstä ja tasapaksun kauden kohokohtana lentää 74,90. Sillä ollaan juuri ja juuri ulkona finaalista.

Minna Nikkanen jatkaa nousuaan ja tekee jälleen SE:n. Nyt ylittyy 465-470. Finaalissa se riittää sijoille 4-7.

Sanni Utriainen jatkaa nousujohteista kauttaan ja nakkaa itsensä finaaliin. Siellä keppi lentää 64,50 ja paikka kolmelle viimeiselle kierrokselle eli kahdeksan parhaan joukkoon on siinä.

Kristiina Mäkelän varvas on kunnossa. Pieni ylimääräinen huili tekee hyvää ja hän hyppää ennätyksensä 14,21. Silläkin selviää kahdeksan parhaan joukkoon.

Sandra Eriksson menee kirivoimaisena estefinaaliin ja juoksee siellä SE:n tuntumaan 9.25-9.28. Sillä sijoitutaan haarukkaan 6-10. Camilla Richardssonin parhaat paukut taisivat olla ladattuna Tallinnan 22-vuotiaiden EM-kisoihin. 9.46-9.50 on silti mahdollisuuksien rajoissa, mutta finaalipaikkaa ei sillä tule.

Nooralotta Neziri on huilannut sopivasti kovan kisarumban jälkeen ja SE painuu haarukkaan 12,92-12,95. Se riittää välieriin ja sijoitukseen haarukassa 12-15, muttei finaaliin asti.

Kiekossa Sanna Kämäräinen saa tärkeimmällä hetkellä rypistettyä esiin kropastaan sinne ladatut panokset. 62,50 riittää finaalissa sijoille 9-12.

Pekingin helteet ja ilmansaasteet tekevät maratonin ja kävelyjen aika-arviot mahdottomiksi. Sijoituksilla voi sentään spekuloida. Onnistuessaan Jarkko Kinnunen ja Aku Partanen taivaltavat 50 kilometrin kävelyssä sijoille10-15, keltanokka Aleksi Ojala on opintomatkalla, onnistunut suoritus tarkoittaa sijoitusta 30 nurkilla.

Maratoonarit Henri Manninen ja Anne-Mari Hyryläinen ovat kokenutta kaartia ja pitkän tien puurtajia. Hatunnosto kisoihin pääsemisestä, mutta nappisuorituksellakin Hyryläinen on sijoitushaarukassa 25-30, Manninen kymmenisen pykälää alempana.

Näillä suomalaiseväillä kohti Pekingin TV-maratonia. Kaikki edellä esitetyt skenaariot eivät tule toteutumaan, mutta kuten arvioista huomataan, huonomminkin voisi mennä.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 4 kommenttia

Varhainen erikoistuminen – tie tähtiin vai uhka urheilu-uralle?

Jokunen viikko sitten median välityksellä käytiin mielenkiintoista ajatustenvaihtoa urheilevien lasten ja nuorten monipuolisuudesta. Esimerkiksi Mikael Forssell ja Jani Sievinen liputtivat vahvasti sen puolesta, että oma päälaji olisi löydettävä mahdollisimman aikaisin, jos haluaa etenkin globaaleissa lajeissa absoluuttiselle huipulle.

Sievinen kommentoi MTV:n haastattelussa näin:

-- Poikkeustapauksia voi joskus ani harvoin tulla, mutta kaiken lähtökohtana on se, että juuri globaaleissa ja erittäin vaativissa lajeissa, kuten esimerkiksi jalkapallossa ja uinnissa, on yksinkertaisesti erikoistuttava mahdollisimman varhain, jos haluaa tähdätä ihan sinne kirkkaimmalle huipulle. Höntsäily vapaa-ajalla on tietysti asia erikseen, mutta näitä asioita ei pitäisi koskaan sekoittaa keskenään. En voi ymmärtää, miksi niin monella ihmisellä Suomessa menee tässä asiassa puurot ja vellit täysin sekaisin.

Onko Sievinen oikeassa vai väärässä? Asiasta on myös täysin vastakkaisia näkemyksiä. Nuorisotutkimusverkoston tutkijat Mikko Salasuo, Mikko Piispa ja Helena Huhta perehtyivät neljän vuoden ajan suomalaisten huippu-urheilijoiden elämänkulkuun ja tekivät siitä oman raporttinsa.

Johtopäätöksenä oli, että varhainen erikoistuminen ei johda huippu-urheilumenestykseen. Tutkijat kertoivat, että kun erikoistuu lajiinsa myöhään, noin 12-16-vuotiaana, on lopputulos optimaalisin. Itse uskon, että liiallinen yleistäminen on tässä kohtaa pahasta. Kysykää vaikka Sieviseltä.

On hyvä muistaa, että monipuolisuudesta puhuttaessa ei voi koskaan yleistää. On erilaisia lajeja, joiden lainalaisuudet ja vaatimukset ovat täysin erilaisia. Voimistelu ja taitoluistelu ovat varmasti lajeja, joissa on erikoistuttava äärimmäisen nuorena. Periaatteessa näin on kaikissa taitolajeissa. Toisaalta, lieneekö yhtäkään urheilumuotoa, joka ei olisi taito- ja tekniikkalaji?

Otan yhden konkreettisen esimerkin omasta lajistani yleisurheilusta. Eräs 10-vuotias lapsi on kilpaillut tänä kesänä 10 viikon aikana 130 eri kilpailua kaikissa yleisurheilulajeissa. Onko se sitä monipuolisuutta, mikä johtaa huipulle? Vai asia, josta olisi syytä tehdä lastensuojeluilmoitus. Epäilen vahvasti, ettei voi olla lapsen oma tahto kilpailla noin paljon. Ja jos kilpaillaan jossain lähes joka päivä, koska harjoitellaan? Liialla kilpailuttamisella lapsi väsyy varmasti ja kyllästyy urheilemiseen ennemmin tai myöhemmin. Lajitaitojen opettaminen ja oppiminen sekä perusominaisuuksien kehittäminen olisivat tuossa iässä kaiken a ja o. Jos niille ei jää aikaa, mennään metsään, että ryskyy.

Moniin lajeihin on pesiytynyt täysin väärä käsitys monipuolisuuden käsitteestä; se on sitä, että tehdään mahdollisimman paljon kaikkea, muttei riittävästi mitään. Monipuolisen harjoittelun voi loistavasti rakentaa yhden lajin ympärille, jos valmentaja on ammattilainen. Jos on tarkoitus joskus menestyä omassa päälajissaan, pitäisi olla päivän selvää, että monipuolinen harjoittelu rakennetaan palvelemaan oman lajin vaatimuksia ja lajianalyysiä, mielestäni tämän pitäisi tapahtua esimerkiksi yleisurheilussa noin 15 ikävuoden tienoilla. Mikäli näin ei tehdä, kuukahtaa kehitys väistämättä ennemmin tai myöhemmin, kun lajikohtaiset perusvaatimukset ovat väärin ymmärretyn monipuolisuuden sutinassa kadonneet täysin. Ja siitä kuopasta harvoin enää noustaan.

Kokonaan toinen juttu on, jos tarkoituksena on kasvattaa liikunnallinen ihminen ilman mitään tulosodotuksia. Silloin monipuolisuus on epäilemättä hyvä asia, sisälsi se sitten ihan mitä lajeja ja millaista harjoittelua tahansa. Mutta silloin ei puhuta enää huippu-urheilusta.

En siis purematta niele väitteitä, että varhainen erikoistuminen pilaisi nuoren urheilijan uran. Kyse on paljon enemmän harjoittelun sisällöistä kuin lajikirjosta. Vastapainoksi Jani Sievisen omat kokemukset kuulostavat nekin hurjilta: hän harjoitteli omien sanojensa mukaan ikävuodet 6-16 nimenomaan omaa lajiaan uintia ilman yhtäkään vapaapäivää. Kivikovaa touhua, mutta toisaalta, kivikovat saavutuksetkin saatiin aikaan.

Huippu-urheilun muutostyöryhmä on julkaissut sport.fi –sivuillaan eri lajien urheilijapolkujen optimaalista etenemistä. Siellä sana lajivalinta tai erikoistuminen mainitaan yleisurheilussa ikävuosina16-17, uinnissa tytöillä 15-17, pojilla 16-18, suunnistuksessa 15-16, hiihdossa 16-19 ja painissa 15-18. Uskallan väittää, että kansainvälisen menestyksen näkökulmasta olemme noilla suosituksilla ainakin ikähaarukoiden yläpäässä kuin nurmoolaaset Talvisota-elokuvassa: raakasti myöhässä.

Tallennettu kategorioihin Urheilu ja yhteiskunta, Valmennus | 4 kommenttia

Valioliigan vetovoima ylivoimainen

Valioliigan vetovoima kasvaa koko ajan. Syynä tähän ovat valtavat TV-tulot, joista riittää jaettavaa joka seuralle. Siksi niin sanotut pikkuseuratkin ovat pystyneet tekemään kovan luokan pelaajahankintoja.

Vuonna 2012 Valioliigan TV-oikeudet maksoivat Sky Sportsille 3,1 miljardia euroa, mikä sekin kuulostaa tyystin mielipuoliselta. Tänä vuonna tehty sopimus vuosista 2016-2019 oli kuitenkin yli tuplasti kalliimpi, peräti 6,9 miljardia. Summat ovat sellaisia, että niitä on hankala järjellä käsittää.

Missään muussa maassa jalkapallon TV-oikeuksista ei makseta lähellekään yhtä huikeita summia. Brittiseuroilla on rahaa kuin roskaa. Toisaalta tämä on johtanut myös siihen, että siirtosummat ja pelaajien palkat alkavat karata käsistä.

Yohan Cabaye tulee PSG:stä Crystal Palaceen, Max Gradel St Etiennestä Bournemouthiin, Salomon Rondon Pietarin Zenitista West Bromwichiin, Dimitri Payet Marseille’sta ja Angelo Ogbonna Juventuksesta West Hamiin, Xherdan Shaqiri Inter Milanista sekä Ibrahim Afellay Barcelonasta Stokeen.

Kaikki edellä mainitut siirrot ovat omalla tavallaan järjen vastaisia. Pelaaja on siirtynyt toisen maan huippuseurasta Englannin keskitason tai jopa alemman kastin joukkueeseen. Raha ratkaisee. Hyvä puoli asiassa on se, että todennäköisesti liiga hiukan tasoittuu. Tosin se tasoittuminen tapahtuu terävimmän kärjen takana. On kovin hankala kuvitella, että mikään seura pystyisi edelleenkään murtautumaan TOP4:ään porukan Chelsea, Arsenal, Manchester United, Manchester City, Tottenham, Liverpool ulkopuolelta.

Eniten pelaajia Valioliigaan on siirtynyt toistaiseksi Ranskan liigasta, peräti 11 kappaletta. Italiasta on tullut kymmenen pelaajaa ja Hollannista yhdeksän. Valioliiga kansainvälistyy edelleen kovaa vauhtia, liekö brittilahjakkuuksille enää elintilaa muutaman vuoden päästä, jos sama meno jatkuu?

Siirtoikkuna on edelleen auki ja esimerkiksi Manchester United, Manchester City, Tottenham ja Arsenal ovat yhä hankkimassa uusia pelaajia. Sen sijaan Chelsea ilmoitti jo viime viikolla, että joukkue on valmis. Jose Mourinhon kesähankinnat jäivät yllättävän vähiin, mutta toisaalta seurasta ei myöskään lähtenyt yhtään avainpelaajaa ellei maalivahti Peter Cechiä halua sellaiseksi laskea.

Valioliigan avauskierros pelattiin viikonloppuna, eikä isoja yllätyksiä nähty. Juuri Chelsea tosin kompasteli kotonaan 2-2-tasapelin Swansean kanssa. Eden Hazardin loukkaantuminen aiheutti mielenkiintoisen tapahtumaketjun. Chelsean lääkintähenkilökunta vei Hazardin kentän sivuun hoitoa varten ja Chelsea joutui pelaamaan vajaalla. Arroganssistaan tunnettu manageri Jose Mourinho veti asiasta herneet nenään ja erotti lääkintätiiminsä. Edes Chelsean fanit eivät hyväksyneet moista käytöstä vaan Mourinholle sateli kiukkuisia viestejä sosiaalisessa mediassa. Vaikka Mourinholla on aina ollut omat joskus erikoisetkin toimintatapansa, tämä oli kyllä melkoinen ylimielisyyden huippu.

Perinteisten pelipäivien lisäksi Valioliiga on ottanut täksi kaudeksi ennen koskemattoman perjantain ohjelmaan. Huomenna kohtaavat Aston Villa ja Manchester United. Villa haki avauksessaan vieraspisteet Bournemouthista 1-0-voitolla, ManU löi kotonaan Tottenhamin samoin lukemin.

Villa menetti kesällä pelinsä sielut, kun Fabian Delph ja Christian Benteke lähtivät. Kärkeen hankittiin tilalle ghanalainen Jordan Ayew Ranskan liigan Lorientista, keskikentälle Nantesista Jordan Veretout. Ei ihan saman profiilin pelaajia, joten voi olla, että lisäostoja on tulossa. Tilaa budjetissa vielä lienee, sillä Delphistä ja Bentekestä kilahti tilille yhteensä 58 miljoonaa puntaa. Ainakin Lazion senegalilainen keskikenttäpelaaja Keita Balde Diao ja Barcelonan kakkosjoukkueessa viime kaudella pelannut 19-vuotias Adama Traore on linkitetty voimakkaasti seuraan.

Manchester Unitedin avaus kertoi ainakin kolme asiaa. Hollantilainen Memphis Depay oli seuralta loistava hankinta. Nuorukainen oli koko Tottenham-ottelun erittäin energinen ja vaarallinen. Toinen merkittävä asia oli se, että viime(kin) kaudella pahasti horjahdellut puolustus oli todella tiivis. Puolustusnelikko Luke Shaw, Daley Blind, Chris Smalling, Matteo Darmian löysi heti yhteisen sävelen. Kolmanneksi, Louis van Gaalin on aivan pakko löytää yksi kovan luokan hyökkääjä. Wayne Rooney pelasi yksinäisenä kärkenä ja United laukoi tasan kerran kohti vastustajan maalia. Voittomaalikin syntyi Tottenham-pelaajan jalasta.

Kun Tottenham torppasi van Gaalin utelut Harry Kanesta, on hollantilaisluotsi oletettavasti antamassa vielä yhden mahdollisuuden meksikolaiselle Javier Hernandezille.

Aston Villa-Manchester United perjantaina suorana lähetyksellä MTVMAX-kanavalla alkaen klo 21.30.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 4 kommenttia

Kaljaa katsomoihin

Viime päivinä on käyty melkoista keskustelua oluen roolista urheilutapahtumissa. Jopa jääkiekkoliiton patriarkka Kalervo Kummola ilmoitti, että olutta voitaisiin oikein hyvin myydä jääkiekko-otteluissa myös katsomoihin.

Tämä tarkoittaisi sitä, että koko jäähalli olisi yhtä anniskelualuetta. En itsekään kuulu sääntelyn ja holhouksen kannattajiin, mutta kysyn silti, miksi urheilutapahtumissa pitäisi voida myydä ja ostaa alkoholia vapaasti?

Helsingin IFK lähetti tiedotteen, jossa kerrottiin mm Sinebrychoffin ja HIFK:n yhteistyöstä jo 30 vuoden ajalta sekä myyntiin tulevasta IFK-oluesta. Tiedotteessa Sinebrychoffin markkinointijohtaja Kirsi Räikkönen runoili näin:

”Urheilutapahtumaan ei mennä, tai sitä ei katsota televisiosta ainoastaan tuloksen vuoksi, kyseessä on kokonaisvaltainen elämys, joka alkaa jo siitä kun otteluun lähtöä suunnitellaan tai laitetaan fanipaita päälle. Hyvä olut yhdessä kaverien kanssa on osa pelielämystä ja ottelua käydään läpi oluen ääressä sen jälkeenkin. Jääkiekko on suomalaisten lempilaji, joka tuo meidät yhteen kokemaan hienoja hetkiä ja vahvoja tunteita yhdessä. Näissä hetkissä haluamme olla mukana.”

Lisäksi tiedotteessa painotettiin panimoteollisuuden ja jääkiekon työllistävää vaikutusta.

Samaan aikaan toisaalla HIFK:n puheenjohtaja Timo Everi sekä Kummola pitivät omat olutpuheenvuoronsa.

-- Jos on halua alkoholin suurkuluttamiseen, niin paljon helpompaa se on monessa muussa paikassa kuin jäähallissa, Everi kommentoi Uudelle Suomelle.

-- En mä näe mitään haittoja. Mä sanoisin, että Suomessa voitaisiin ihan hyvin mennä pohjoisamerikkalaiseen malliin, että voitaisiin myydä katsomossakin olutta. Siis mietoja alkoholijuomia, Kummola puolestaan kommentoi samassa lehdessä.

Lehden juttu jatkuu:

Erätauoilla katsojien aika menee olutjonossa. Olut on nautittava kymmenen minuutin jonotuksen jälkeen noin viidessä minuutissa, jos haluaa ehtiä katsomaan seuraavaa erää alusta saakka.

-- Totta kai se on elämää hankaloittava asia. Ja mun on vaikea ymmärtää, että mikä tää syy on. Minkälaisia asioita me pelätään? Mihin asioihin me ei suomalaisissa luoteta? Everi kysyy.

Pidän itsekin oluesta sekä urheilusta, mutta en oikein jaksa ymmärtää, miksi ne on pakko yhdistää? Eikö urheilutapahtumaa pidetä riittävän hyvänä ja viihdyttävänä ellei sitä ryyditetä alkoholilla? Miten tuoppi tai kaksi tekee urheilutapahtumasta nautittavamman ja kokemuksesta väkevämmän?

Sanokaa kukkahattusedäksi, jos haluatte, mutta itse kieltäisin oluenmyynnin urheilutapahtumista kokonaan. Alkoholi ei kuulu urheilun arvoihin, eikä sen nauttiminen kilpailuissa tai otteluissa ole mielestäni oikeanlaisen mielikuvan luomista lapsille ja nuorille, jotka tapahtumiin tulevat. Kyllä aikuiset jaksavat seurata ottelun tai kilpailun ilman oluttakin. Kotisohvalla TV:n ääressä tai pubissa voi nauttia olutta ihan niin paljon kuin sielu sietää.

Enkä oikein ymmärrä sitäkään, miksi ihmiset lopulta kokisivat oluen katoamisen urheiluareenoilta negatiiviseksi? Oliko meillä vähemmän katsojia ennen kuin oluenmyynti sallittiin? Muutama henkilö ehkä purnaisi hetken, mutta palaisi sitten nöyrästi katsomoon, jos urheilu oikeasti kiinnostaa. Pian koko asiaa ei muistaisi kukaan. Enkä oikein jaksa uskoa siihenkään, että urheilutapahtumien oluenmyynnin volyymi olisi merkittävää panimoteollisuudellekaan. Miksi siis koko älämölö?

Mielestäni on hienoa, että meillä on lajeja ja urheiluseuroja, jotka ovat tehneet aivan toisenlaisen periaatepäätöksen. Heidän tapahtumissaan ei olutta myydä, mutta se ei ole ainakaan empiirisen kokemuksen mukaan vähentänyt yleisömääriä tai heikentänyt tunnelmaa katsomoissa. Pikemminkin päinvastoin.

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko, Urheilu ja yhteiskunta | 6 kommenttia

Kärjen takana raikasta pöhinää

Kalevan kisojen suurin mediahuomio meni ansaitusti keihäsmiehille, Minna Nikkaselle ja Sandra Erikssonille. Kansainvälisen tähtikaartin takana nähtiin kuitenkin myös lupaavaa nuorten esiinmarssia.

Nuorista nimistä nousi ykkösenä esiin kepeästi ja teknisesti uljaasti askeltava 17-vuotias Alisa Vainio. Hän juoksi 10 000 metrillä huikean kilpailun. Aika 32.58,17 on Suomen naisten kaikkien aikojen tilastossa viides, tämän vuoden 19-vuotiaiden Euroopan kärkitulos sekä juniorien maailmanlistallakin sijalla viisi. Vain 43-kiloisen lappeenrantalaisen alkukausi oli nihkeä. Eskilstunan 19-vuotiaiden EM-kilpailuissa hän juoksi kuitenkin esteissä pronssille ja 5000 metrillä neljänneksi. Kalevan kisoissa viitonen kulki 16 sekuntia kovempaa, mikä olisi tuonut Eskilstunasta pronssia.

Viime vuonna Vainio juoksi esteissä 17-vuotiaiden SE:n 10.15,72, tänä vuonna hän ei ole tuota aikaa hätyytellyt. Ykkösmatka taisi löytyä Kalevan kisoissa. Sympaattinen nuori nainen sanaili kilpailun jälkeen, että olisi hyvin vielä voinut jatkaa samaa vauhtia pidempäänkin. Hänen askeleellaan ja ruumiinrakenteellaan maraton ei taatusti ole tulevaisuudessa poissuljettu vaihtoehto. Mutta ennen sitä kannattaa viilata ratamatkoilta pois niin paljon kuin mahdollista.

Toinen lupaava kestävyysjuoksulahjakkuus oli 800 metrillä pronssille kirinyt 17-vuotias naantalilainen Markus Teijula. Hän on noussut nopeasti rytinällä maan eliittiin, ennätys on parantunut kahdessa vuodessa 12 sekuntia. Toki 800 metrin tila on sikäli murheellinen, että ainoastaan Ville Lampinen (1.48,44) on alittanut tänä kesänä edes 1.51 rajan. Toivottavasti siihen saadaan muutos lauantaina Kuortaneella, missä on mukana Kalevan kisojen kuudesta parhaasta juoksijasta viisi. Teijula on sikäli mielenkiintoinen, että hän on juossut 100 metriä 11,44, 200 metriä 23,15 ja 400 metriä 49,21. Maksiminopeus on jo nyt samaa luokkaa kuin Ville Lampisella. Kun vielä nopeuskestävyys ja kestävyys saadaan reivattua riittävälle tasolle, on kaverissa ainesta mihin tahansa. Nopeuden puolesta hän on jo valmis 1.49-alkuisiin tuloksiin. Ja se on 17-vuotiaalle pahuksen kovaa kyytiä. Ikäluokan SE on Joonas Rinteen 1.51,02, mutta veikkaan ettei ole enää lauantain jälkeen.

Hyvä oli myös 16-vuotiaan Tomi Lehdon seitsemäs sija ja aika 9.26,18 esteissä. Kaveri vei allekirjoittaneelta viime vuonna P15-sarjan 800 metrin SE:n, lisäksi hän on juossut puolimaratoninkin 1.19.29. Laajaa skaalaa riittää, mistä ponnistaa kohti tulevaisuutta.

400 metrin aidoissa 21-vuotias Joni Vainio-Kaila ahdisteli jopa Oskari Möröä ja juoksi hienon ennätyksensä 51,16. Aitabuumi on selkeästi päällä. Suhteessa vielä rajumpi ratakierroksen aitatulos nähtiin viime viikolla ihan muualla kuin Porissa. 16-vuotias superlahjakkuus Viivi Lehikoinen paineli Georgiassa nuorten olympiafestivaaleilla suvereeniin voittoon huikealla ajalla 57,74. Sillä olisi voitettu myös Porissa. Euroopasta ei löydy yhtäkään edes 17- tai 18-vuotiasta, joka olisi juossut tällä kaudella kovempaa. 1999-syntyneiden maailmantilastossa edellä on kaksi juoksijaa. Nooralotta Nezirin valmentajan Jussi Ihamäen tulo valmennustiimiin yhdessä Mervi Laurenin kanssa on jalostamassa Lehikoista kovaa vauhtia eteenpäin.

Kovan tason lahjakkuus on myös 20-vuotias kymmenottelija Elmo Savola. Hän teki 22-vuotiaiden EM-kisoissa ennätyspisteensä 7743, mutta kehityspotentiaalia on vielä paljon. Porissa Savola otti uransa ensimmäisen mestaruuden.

Naisten moukarissa 20-vuotias Inga Linna pisti Merja Korpelan kahdeksan vuoden voittoputken poikki heitettyään 67,29. 70-metrinen on vain ajan kysymys. Moukarissa on sekä miesten että naisten puolella kasa nuoria lupauksia, joten lajin tulevaisuus näyttää hyvältä.

Lisäksi miesten kolmiloikan ja seipään finaalissa nähtiin tukku nuoria kavereita, joilla on hyvä kehitystahti päällä.

Kun nyt nuorista lahjakkuuksista puhutaan, on nostettava esille hallikaudella huikeasti hypänneet 17-vuotiaat seiväsnaiset Wilma Murto ja Elina Lampela. Murto hyppäsi hallissa 440 ja Lampela 432, kesän aikana Murto on päässyt 420 ja Lampela 416. Kaksikosta kohuttiin talvella mediassa valtavasti. Joku voisi ajatella, että se on ollut liikaa. On kuitenkin muistettava, että seiväs on äärimmäisen herkkä olosuhdelaji ulkona, hallissa olot ovat aina vakiot. Ei kummankaan lahjakkuus ole mihinkään kadonnut, kyse on enemmänkin olosuhteista sekä totuttelemisesta järeämpiin välineisiin. Toki kummankin itseluottamuksen kannalta olisi toivottavaa, että loppukaudesta lisäsenttejä löytyy.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 3 kommenttia

Genzebe Dibaba – ymmärryksen rajamailla

Kun kiinalaiset kestävyysjuoksijat tinttasivat kahdessa mysteerikilpailussa Pekingissä 1993 ja Shanghaissa 1997 käsittämättömiä aikoja kestävyysjuoksuissa, kuviteltiin, että noita ennätyksiä ei koskaan rikota.

22 vuotta siihen meni, mutta viikko sitten Monacossa Etiopian Genzebe Dibaba juoksi 1500 metrin ME:n 3.50,07. Aika on naisen juoksemana käsittämättömän kova.

Tämä on totta kai pelkkää spekulointia, mutta kun katsotaan kaikkien aikojen 1500 metrin listaa, aika kaukaa Dibaban takaa löytyy ensimmäinen juoksija, jonka yllä ei ole jonkin sortin dopingvarjoa. Kiinalaiset voidaan raakata saman tien syrjään, Man armeijan naisten juoksuissa oli jotakin mielipuolista. Lähes kaikki heistä eivät koskaan enää urallaan saavuttaneet lähellekään samanlaisia aikoja kuin näissä kahdessa kilpailussa. Ja näitä kiinalaisia löytyy 12 parhaan joukosta kahdeksan. Sijalta kahdeksan löytyy Neuvostoliiton Tatjana Kazankinan vuonna 1980 juoksema 3.52,47. Kahdeksantena on Romanian Paula Ivanin 1988 juoksema 3.53,96. Kymmenes on Neuvostoliiton Olga Dvirna, joka juoksi 1982 ajan 3.54,23. Sijalla 13 on Algerian Hassiba Boulmerkan EPO:n kukkeimmalla aikakaudella 1992 juoksema 3.55,30. Sijalla 14 on dopingista kärynnyt Turkin Surreya Ayhan ajalla 3.55,33. Seuraavana listalla on Venäjän Julia Fomenkon 2006 juoksema 3.55,68. Hän sai kilpailukiellon manipuloituaan dopingnäytettään. Ja siitä seuraavana listan numerolla 16 onkin Monacossa Dibaban jälkeen kakkoseksi juossut Hollannin Sifan Hassan ajalla 3.56,05. Ja hänen jälkeensä tulee jälleen liuta enemmän tai vähemmän epäilyttäviä nimiä.

Selvää on, että puhtailla konsteilla kovin harva nainen on alittanut 1500 metrillä 3.57. Laskujeni ja valistuneen arvaukseni mukaan heitä on viisi tai kuusi. Kaikkina aikoina tuon rajapyykin on alittanut 34 juoksijaa. Tätäkin taustaa vasten Dibaban tulos on mielipuolisen kova. Tänä vuonna hän on parantanut ulkorataennätystään seitsemän ja puoli sekuntia. Se on järisyttävän paljon, vaikka en haluaisi hänen ylleen dopingvarjoa heittääkään. Dibaban ME tarkoittaa tasaisella vauhdilla 800 metrin aikaa 2.02,66 ja tuhannella metrillä aikaa 2.33,33. Harvemmin juostun 1000 metrin ME on Svetlana Masterkovan vuonna 1996 juoksema 2.28,98. Esimerkiksi 800 metrin huippujuoksija Maria Mutola on juossut 2.29,34, ja hän on sentään kilpaillut tällä matkalla useasti.

Tästä voimme päätellä, että Dibaba juoksisi halutessaan myös 1000 metrin ME:n. 800 metriä Dibaba ei ole juossut koskaan. Lajin ME on edelleen Jarmila Kratochvilovan 1.53,28. On aika hämmentävää, että 2010-luvun kovin kasin aika on dopingkohussa rypeneen Maria Savinovan 1.55,87. Kaikkien aikojen 100 parhaan listalta löytyy ainoastaan seitsemän 2010-luvulla tehtyä tulosta. Mihinkähän Dibaba kasilla pystyisi?

On selvää, että Dibaba tulee juoksemaan ME:n myös 5000 metrillä. Se on hänen siskonsa Tiruneshin juoksema 14.11,15. Jos 1500 metrin ajasta voi jotain päätellä, ei 14 minuutin alitus ole mahdoton. Ongelmaksi tässä tosin muodostuu se, että mistä jänikset? Jokainen tonni pitäisi painaa 2.48 ja 3000 metriä siis 8.24. Tuon ajan on 3000 metrillä alittanut kaikkina aikoina 14 naisjuoksijaa. Heistä kahdeksan kiinalaisia tai Itä-Euroopan maiden dopingtuotteita. Omalla vedolla alle 14 minuutin voi olla haastavaa.

Ja jos on vitosella 14 minuutin kunnossa, pitäisi kaiken järjen mukaan pystyä juoksemaan kymppikin 29.30. ME on – kas kummaa – kiinalaisen Junxia Wangin 29,31,78. Seuraavaksi parhaat ajat ovatkin liki puolen minuutin päässä.

Ainoa kestävyysmatkojen ME, johon Dibabakaan ei voi pystyä on 3000 metrin 8.06,11. Sekin on Junxia Wangin nimissä. Paras ei-kiinalaisen juoksema aika on Kenian Helen Obirin viime vuonna Dohassa juoksema 8.20,68. Hän voisi siis kenties pystyä Dibaballe 5000 metrin jänikseksi ainakin puolimatkaan saakka…

Jos käännetään Dibaban 3.50,07 miehen juoksemaksi ajaksi, se vastaisi pitkäaikaisen tilastovertailun perusteella tulosta 3.20. ME on kuusi sekuntia huonompi…

En tässä nyt väitä, että Genzebe Dibaba olisi doupattu, mutta käsittämättömistä vauhdeista on kyse. Toki on muistettava sekin, että hän on asunut koko elämänsä korkeassa ilmanalassa ja geneettinen perimäkin on ”aika” kohdillaan. Kolmesta sisaruksesta vanhin Ejegayehu on 10 000 metrin olympiahopeamitalisti ja MM-pronssimitalisti 5000 ja 10 000 metriltä, keskimmäinen sisko Tirunesh on 5000 metrin ME-nainen, ja vitosen sekä kympin kolminkertainen olympiavoittaja ja viisinkertainen maailmanmestari.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 5 kommenttia