Kalevan kisoissa kovat panokset

Kuopion Kalevan kisat on viimeinen näyttöpaikka Zürichin EM-kilpailuihin. Monella urheilijalla on vielä paljon pelissä ja kun sääennuste on loistava, luvassa on fantastinen kisaviikonloppu.

Toistaiseksi EM-joukkueeseen on nimetty 22 urheilijaa, mutta määrä tulee kasvamaan reippaasti.

Miesten keihäs on toki valintojen näkökulmasta herkullisin. Tero Pitkämäki on jo valittu, loput kaksi valitaan suoraan tulosten perusteella kolmikosta Antti Ruuskanen, Ari Mannio, Lassi Etelätalo. Ratkaisu on tismalleen oikea, koska eri kisoissa heitettyjä tuloksia on hankala verrata. Yksi on heittänyt vastatuulessa, toinen myötäisessä, joku avoimella kentällä, toinen stadionilla. Nyt kaikilla on samat olosuhteet ja päivän kunto ratkaisee. Ja kun Etelätalo on pystynyt heittämään vasta yhden kilpailun, jossa Mannio ja Ruuskanen eivät olleet mukana, on nyt sorvattu ratkaisu tässä tilanteessa oikeudenmukaisin mahdollinen. Kaksi kovakuntoisinta ja parhaiten valintapainetta kestävää heittäjää saa lipun kouraansa.

Miesten pikamatkoilla Ville Myllymäki tarvitsee 100 metrillä 0,05 sekunnin petrauksen ennätykseensä noustakseen viestin lisäksi henkilökohtaisiin lajeihin mukaan. 200 metrillä Samuli Samuelssonin pitäisi parantaa 0,2 sekuntia ja Eetu Rantalan 0,25 alittaakseen rajan. Samuelssonilla on tosin allaan raskas reissu nuorten MM-kilpailuihin Oregoniin, joten tilanne ei ole aikaerorasituksineen paras mahdollinen. Rantala juoksi viime viikonloppuna 22-vuotiaiden PM-kisoissa -1,7 vastatuulessa 21,35, joten otollisessa tuulessa raja olisi tehtävissä. Tosin alla on sunnuntaina jo 100 metrin alkuerä ja finaali sekä 200 metrin alkuerä, joten tiukkaa tekee.

Miesten pika-aidoissa Elmo Lakalta odotetaan 0,13 sekunnin parannusta, jolloin Suomi saisi ainakin kaksi miestä mukaan. Pitkissä aidoissa Petteri Monnin pitäisi likistää kauden parhaastaan 31 sadasosaa kiilatakseen koneeseen Jussi Kanervon ja Oskari Mörön seuraksi. On todella mielenkiintoista nähdä, kuinka kovan jenkkirumban keväällä läpikäynyt Kanervo Kuopiossa juoksee. Hän on ilmoittautunut molemmille aitamatkoille ja taskussa on jo ajat 13,88 ja 50,67, jotka molemmat riittävät kisalippuun.

Miesten pituuden tilanne on melko erikoinen. Tähän lajiin odotettiin varmimmin kolmea EM-edustajaa, mutta yhtäkään rajan tehnyttä hyppääjää ei vielä ole näkynyt. Eero Haapala loukkaantui, Roni Ollikainen ei ole puolikuntoisena juuri hypännyt ja Tommi Evilän tekniikka on ollut pahasti hukassa koko alkukauden. Lähinnä kisarajaa (795) on tällä hetkellä yllättäen nuori Kristian Pulli, joka hyppäsi viikonloppuna Kööpenhaminassa 789. Arttu Halmela on hypännyt 787 ja Henri Väyrynen +2,3 tuulessa 805. Ollikainen hyppäsi keväällä Yhdysvalloissa 785. Tarjokkaita siis löytyy ja todennäköisesti myös erinomaiset olosuhteet, joten kaikki on mahdollista edelleen, jopa täysi joukkue. Korkeuden raja on 226, minkä Osku Torro teki viime kaudella. Tänä kesänä on mennyt 220, Jussi Viita on hypännyt 223. Onnistuessaan molemmilla on mahdollisuuksia rajan ylittämiseen.

Kuulassa Arttu Kangas on ylittänyt rajan 19,70 neljällä sentillä, mutta SUL:n mukaan liian pienissä kilpailussa. Jos raja ei Kuopiossa mene, on tilanne erikoinen. Itse en oikein ymmärrä, mitä väliä on, millaisissa kilpailuissa tulos tehdään. Kiekossa Jouni Waldenilta uupuu rajasta 62,30 vaivaiset 35 senttiä. Mukava vastatuuli avittaisi mahdollisesti Waldeninkin Zürichiin.

20 kilometrin kävelyssä nuorelta Aleksi Ojalalta puuttuu 9 sekuntia rajasta 1.26,30. Jarkko Kinnusen ja Aku Partasen vetoavulla saattaa hyvinkin onnistua.

Naisten pikamatkoilla Hanna-Maari Latvalan ja viestijoukkueen lisäksi on hankala saada muita mukaan. 100 metrin raja on 11,60, viime kesän nuorten EM-viitonen Milja Thureson on juossut 11,74 ja loukkaantumisestaan vasta kuntoutuva Maria Räsänen 11,80. Aivan nappiolot ja pienen pieniä saumoja on. Ella Räsäsen 400 metrin kisamatkan metsästys taisi loppua viime viikonlopun pahaan selkäkramppiin Kööpenhaminan PM-kilpailuissa. Jos hän ei pysty Zürichiin lähtemään, vedetään vessasta samalla alas jo kisapaikan lunastanut naisten pitkän viestin joukkue, joten tilanne on samalla sekä hankala että harmillinen.

400 metrin aidoissa nousukuntoinen Anniina Laitinen pääsi viime viikonloppuna jo 16 sadasosan päähän rajasta 57,90, joten mahdollisuuksia on. Esteissä Sandra Eriksson on jo valittu ja Johanna Lehtinen alitti rajan (9.55) kevyesti Joensuussa. Camilla Richardsson ja Minttu Hukka ovat tilastoissa vain reilun sekunnin päässä rajasta. Hukallakin on tosin takana reissu Oregonin MM-kisoihin ja siellä pahasti epäonnistunut finaalijuoksu, joten tasaisesti tällä kaudella juossut Richardsson lienee lähempänä rajaa Kuopiossa. Vetoapua on ainakin tarjolla.

Korkeuden raja on 190. Linda Sandblom hyppäsi vuosi sitten 189, mutta tällä kaudella paras on vain 185. Saman ovat hypänneet Heta Tuuri, Mari Sepänmaa ja Elina Kakko, Laura Rautanen on heistä sentin päässä. Hiukan on sellainen fiilis, että viiden sentin parantaminen on kaikille liikaa.

Keihäässä Heidi Nokelainen yllätti Joensuussa nakkaamalla 57,28, mikä jää rajasta vain 12 senttiä. Oona Sormunen on jo valittu ja Sanni Utriainen ei pysty edelleenkään heittämään. Kuopiossa nähdään, oliko Nokelaisen huippuheitto vain yksittäinen lipsahdus.

Jos joku tämän listauksen ulkopuolelta EM-kisoihin pääsee, on kyse melkoisesta jymypaukusta. Toki isotkin yllätykset ovat tervetulleita, mutta tässä vaiheessa kautta kovin epätodennäköisiä. 22 urheilijaa on siis jo valittu, yhteensä 29 on tänä kesänä rajan tehnyt. Lisäksi laskujeni mukaan noin 15 lähellä rajaa olevalla urheilijalla on mahdollisuus se Kuopiossa tehdä. Sääennuste on aurinkoinen ja lämmin, joten otollisempaa paikkaa ei juuri tule. Normaalin onnistumisprosentin mukaan näistä 15 urheilijasta 5-7 tulee rajan rikkomaan, mutta toivotaan lisäksi muutamaa muutakin. Näin Suomen joukkueessa olisi viestijuoksijat mukaan lukien yli 40 urheilijaa, mikä olisi erinomainen määrä.

Koska kaikenlainen arvailu ja ennustelu on aina paikallaan, heitän tässä oman arvioni siitä, ketkä tulevat tulevana viikonloppuna EM-rajan rikkomaan: Eetu Rantala 200m (raja 20,95), Petteri Monni 400m aidat (51,10), Jussi Viita korkeus (226), Arttu kangas kuula (19,70), Kristian Pulli ja Henri Väyrynen pituus (795), Jouni Walden kiekko (62,30), Camilla Richardsson 3000m esteet (9.55) ja Anniina Laitinen 400m aidat (57,90). Viikonloppuna nähdään, osuvatko ennusteet kohdilleen likimainkaan vai tekevätkö uusia rajoja aivan muut urheilijat. Ai niin, sitten vielä se Pitkämäen lisäksi Zürichiin lähtevä keihäskaksikko: Antti Ruuskanen ja Lassi Etelätalo.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 10 kommenttia

Keskimatkoilla karu meininki

Monacon Timanttiliiga oli hurjaa tykitystä alusta loppuun. Etenkin miesten 800 ja 1500 metrin kilpailut olivat uskomattoman kovia. Norjan Henrik Ingebrigtsen tinttasi 1500 metrillä maansa ennätyksen 3.31,46, mutta oli kilpailussa vasta kymmenes!

Ingebrigtsen on vasta 23-vuotias ja hänet nähtiin viime kesänä Tampereella alle 23-vuotiaiden EM-kilpailuissa. Hän on parantanut aikojaan tasaisesti kahdeksana kesänä peräkkäin lukuun ottamatta kautta 2011. Norjalainen on harjoitellut erittäin järjestelmällisesti ja määrätietoisesti jo 14-vuotiaasta asti ja pysynyt pääosin terveenä koko uransa ajan. Mikään kovin nopea hän ei ole, 800 metrin ennätys on päälle 1.48. Kestävyyspuolella sen sijaan varoja on, siitä todisteena 3000 metrin ennätys 7.42,19 viime syksyltä. Lahjakkuus, järkevä ja nousujohteinen harjoittelu ja terveys, siinä se setti on. Jos norjalaiset pystyvät tähän, miksi me suomalaiset emme pystyisi?

Toinen eilen Monacossa hurjastellut eurooppalaisjuoksija oli Ranskan Pierre-Ambroise Bosse. Kas kummaa, hänkin oli mukana Tampereella viime kesänä voittaen 800 metriä ajalla 1.45,79. Viikkoa myöhemmin syntyi Monacossa ennätys 1.43,76. Ja nyt jälleen Monacossa ennätys, lukemat jo eurooppalaisittain huikeat 1.42,53. Syntyperäisistä eurooppalaisista on kaikkina aikoina kovempaa pystyneet juoksemaan ainoastaan Sebastian Coe ja Juri Borzakovski. Bosse on siitä erikoinen tapaus, että hän ei käytännössä juokse lainkaan ali- eikä ylimatkoja, ainoastaan 800-metrisiä. Tilastoista ei löydy yhtäkään 400 metrin kilpailua uralta ja vain yksi 1500-metrinen vuodelta 2009. Moinen erikoistuminen yhdelle matkalle on erittäin harvinaista.

Monacon 1500 metriä oli kyllä mielipuolinen kilpailu. Silas Kiplagatin 3.27,64 on kaikkien aikojen tilastoissa neljäs, Ronald Kwemoin 3.28,81 seitsemäs. 29 ukkelia on juossut kaikkina aikoina alle 3.30, nyt yhdessä kilpailussa sen teki seitsemän miestä! Monacon radassa on selkeästi jotakin taikaa. Maailman kaikkien aikojen 100 parhaasta 1500 metrin tuloksesta peräti 23 on juostu Monacossa. Vuosi sitten Asbel Kiprop juoksi siellä 3.27,72, Mo Farah 3.28,81 ja Caleb Ndiku 3.29,50. Vuonna 2012 Kiprop paineli 3.28,88 ja Nixon Chepseba 3.29,77. 2010 Kiplagat kirmasi 3.29,27 ja Amine Laalou 3.29,53. Viime vuosista vain 2011 on ollut ”pettymys” Monacossa, sillä silloin Kiplagatin voittoaika oli ”vain” 3.30,47. Monacossa on alitettu mainittujen lisäksi 3.30 rajapyykki myös 1995 (Noureddine Morceli 3.27,52), 1997 (Daniel Komen 3.29,46), 1998 (Hicham El Guerrouj 3.28,37), 1999 (Noah Ngeny 3.29,79) ja 2002 (El Guerrouj 3.27,34).

Jos maailmalla lujaa mennäänkin, meillä Suomessa keskimatkat 800 ja 1500 metriä ovat niin miesten kuin naisten puolella melkoisia murheenkryynejä. Miesten 800 metrin kärkitulos on Ville Lampisen 1.49,58, mikä on Euroopan tilastossa sijalla 198. Naisten puolella Karin Storbackan 2.06,15 antaa sijan 150. 1500 metrillä Marco Bertolottin sijoitus ajalla 3.42,80 on 113:s ja naisissa Sandra Erikssonin 4.15,75 riittää eurolistalla sijalle 87.

Vielä surullisempaa on tason kapeus. Miesten 800 metrillä ainoastaan kahdeksan juoksijaa on alittanut 1.54, naisten puolella vain seitsemän juoksijaa on mennyt alle 2.11. 1500 metrillä miehissä kuusi juoksijaa on alittanut 3.50, naisissa alle 4.30 juoksijoita on viisi kappaletta.  Kokonaistilanne on murheellinen. Jos pikajuoksut ovatkin meillä nosteessa, kestopuoli on kovin synkkä. Estejuoksu on ainoa kestolaji, missä kestämme tällä hetkellä eurooppalaista vertailua. Miksi näin on? Moneen kertaan on jo tullut todetuksi, että nuoriso ja lapset eivät enää liiku, mutta se on vain osaselitys ja oikeastaan melko huono sellainen. Kyllä meillä edelleen kaikkensa yrittäviä juoksijoita riittää, lahjakkaitakin, mutta jostain syystä monen kehitys jämähtää paikoilleen tai jopa taantuu ennen aikojaan. 800 metrin osalta yksi selitys on se, että meillä ei kyseiselle matkalle ohjaudu riittävän perusnopeita tyyppejä. Kansainväliselle tasolle päästäkseen 400 metriä on kuljettava miehissä vähintään 47 ja naisissa vähintään 54 sekuntia, muuten on turha haaveilla 1.45 / 2.00 tuloksista. Meillä nopeuslahjakkaat juniorit juoksevat pienestä pitäen nopeuden menettämisen pelossa aivan liian vähän ja yksipuolisesti. Tämä on pieni kärjistys (vain hyvin pieni), mutta sillä pohjalla jo 200 metrin juokseminenkin on hankalaa. 400 ja 800 metristä nyt puhumattakaan. Rohkeampaa ja monipuolisempaa juoksemista pienestä pitäen sekä rohkeita valintoja oman parhaan lajin suhteen, siinä yksi lääke kollektiiviselle tasonnostolle ainakin 800 metrin osalta.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 6 kommenttia

Jamaikan pikajuoksukupla

Mitä on tapahtunut jamaikalaisille huippupikajuoksijoille? Usain Boltia ei näy missään ja muilla viime vuosien superjuoksijoilla menee homma täysin vihkoon. Äärimmäisen huonoa kollektiivista tuuria vai poksahtiko jamaikalainen pikajuoksukupla kertaheitolla omille reisille?

Bolt on kilpaillut viimeksi syksyllä 2013. Kuusinkertainen olympiavoittaja ilmoitti kesäkuun alussa joutuneensa jättämään maalis-huhtikuussa tärkeitä harjoituksia väliin jalkavaivan vuoksi ja siksi aloittavansa kautensa vasta myöhemmin. Heinäkuun alussa ilmoitettiin takareisivaivasta, missä ei toki ole mitään omituista, kun pikajuoksusta puhutaan.

Katsotaanpa, mitä kuuluu muille viime vuosina kovaa menneille jamaikalaispikajuoksijoille. Numerot ovat toki aina pelkkiä numeroita, emmekä me voi tietää, mitä kaikkea yksittäisen urheilijan taantuman takaa löytyy, mutta kovin monella jamaikalaisjuoksijalla on alkanut syystä tai toisesta tökkiä.

Asafa Powellin dopingkäryn lyhenemisestä uutisoitiin maanantaina ja heti tiistaina mies oli Luzernissa viivalla. Aika oli 10,30. Viime kesänä kulki 9,88 ja ennätys on 9,72.

Shelly-Ann Fraser-Pryce juoksi 2012 Lontoon olympialaisissa 100 metrillä kultaa ja 200 metrillä hopeaa. Samana vuonna syntyivät ennätykset 10,70 ja 22,09. Tämän kauden noteeraukset ovat 11,10 ja 22,53. Toki kovia aikoja, mutta silti neljä kymmenystä ennätystasosta satasella on valovuosi.

Kaksinkertainen 200 metrin olympiavoittaja Veronica Campbell-Brown juoksi vuonna 2008 Pekingin olympialaisissa 21,74. Eilen Luzernissa hän kömpi maaliin kammottavan juoksun jälkeen ajalla 23,13. Yhtä heikosti hän on juossut viimeksi 17-vuotiaana vuonna 1999.

Yohan Blakella on ollut omat vaikeutensa jalkojen kanssa, mutta ihmeellisen kaukana hän silti on normaalitasostaan. Mies nousi parrasvaloihin 2011 juostuaan 200 metrillä käsittämättömän ajan 19,26. Seuraavalla kaudella satanen napsahti 9,69. Tämän kauden noteeraukset ovat 10,02 ja 20,48.

Kun tultiin kauteen 2012, tuolloin 21-vuotias Jason Young oli juossut pikamatkojen ennätyksikseen 10,63 ja 20,53. Uudella kaudella oli ihan uudet kujeet, kun tilastoihin kirjoitettiin tulokset 10,06 ja 19,86. Tällä kaudella hän on noteerannut 10,31 ja 20,85.

Michael Frater on nakutellut viime vuosina pomminvarmasti alle 10 sekunnin satasia, ennätys 9,88 on kesältä 2011. Tämän kauden paras on 10,38, eilen Luzernissa hän juoksi 10,56, mikä riittäisi tällä kaudella Suomen tilastossa kuudenteen sijaan.

22-vuotias Carrie Russell juoksi viime kaudella ensi kertaa alle 11 sekunnin, 10,98. Tämä kausi on sujunut 11,20-11,40 maastossa.

24-vuotias Jacques Harvey nousi viime kaudella ensi kertaa kansainväliseen tietoisuuteen juoksemalla satasen 10,04. Tämän kesän paras on 10,47.

Voi toki olla, että kyse on suunnattoman suuresta sattumuksien ja epäonnen summasta. Faktapuolella on kuitenkin se, että jamaikalaishuipuista uskomattoman monella (Powell, Campbell-Brown, Blake, Sherone Simpson, Marvin Anderson etc) on jo allaan dopingkäry. Vuonna 2012 Jamaikan antidopingtoiminnasta löytyi valtavia aukkoja. Esimerkiksi ennen Lontoon olympialaisia urheilijoita ei testattu lainkaan moneen kuukauteen ja entinen maan antidopingkomission päällikkö Renee Anne Shirley väitti, että Jamaikalla ei hänen aikanaan ole tehty yhtäkään veritestiä. Yhteys tai ei, tuon jälkeen yllättävän monella jamaikalaisella alkoi kulkea perin kehnosti ja loukkaantumisiakin on sadellut. En väitä mitään, mutta aika ihmeellistä on, että näin moni saman maan huippupikajuoksija on yhtäkkiä taantunut rajusti.

Juuri kun antidopingtoiminta sai uutta uskottavuutta näytteiden pakastamisen ja uudelleen tutkimisen johdosta, ja rangaistusten pidentämisestäkin puhuttiin isoon ääneen, on kelkka yhtäkkiä kääntynyt. Ensin puolitettiin Tyson Gayn steroidipanna vuoteen ja heti perään Asafa Powellin ja Sherone Simpsonin 18 kuukauden kilpailukiellot lyhenivät naurettavaan 6 kuukauteen. Vika on linjattomuudessa ja sääntöpykälissä. Jos olet tarpeeksi kova naama, armo näyttää käyvän oikeudesta helpommin kuin riviurheilijalla. Ja jos/kun näitä rangaistuksia lyhennellään oikeustoimien pelossa, on koko systeemissä jotakin pahasti vialla. On selvää, että WADA:n on parannettava testauskäytäntöjään tulevaisuudessa paljon. Jos juridisia porsaanreikiä löytyy niin valtavasti kuin nyt, se on pelkkää veren kaivamista omasta nenästä.

Olen monesti miettinyt, miksi IAAF ei voisi vaatia arvokisoihin osallistuvilta urheilijoilta allekirjoitusta paperiin, jossa he sitoutuvat puhtaaseen peliin. Samaan sopimukseen kirjattaisiin pykälät palkintorahojen ja sponsoritulojen menettämisestä sekä takaisinmaksusta, jos käry käy. Jos et allekirjoita, et pääse arvokisoihin. Toki näihin talkoisiin tarvittaisiin siinä tapauksessa myös urheilijoiden sponsorit ja kilpailujen järjestäjät. Heille dopingkäryt eivät näytä isoja merkitsevän. Tuskin Tyson Gayn tai Justin Gatlinin tarvitsee edelleenkään ostaa omia piikkareitaan Wal-Martista, enkä oikein usko, että Asafa Powell olisi eilen asunut Luzernissa omalla kustannuksellaan kahden tähden motellissa ja syönyt kisan jälkeen makkaraperunat omaan piikkiinsä paikallisella nakkikioskilla. Jos doping halutaan kitkeä, kaikkien on oltava mukana talkoissa. Se on edelleen mahdollista, mutta urheilun ympärillä pyörivä valtava rahasirkus ja ihmisen loputon ahneus vetävät valitettavasti tasaisin väliajoin kelkkaa ihan väärään suuntaan.

 

Tallennettu kategorioihin Doping, Yleisurheilu | 41 kommenttia

FIFA:n suuruudenhulluuden rajat

Näidenkin MM-kisojen aikana on monesti miettinyt, missä mahtavat kulkea kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n suuruudenhulluuden ja ahneuden rajat. Vai mahtaako niitä olla lainkaan?

Itse kisat olivat urheilullisesti erinomaiset finaalia myöten. Pelit, pelaajat ja valmentajat olivat hienoja, niin myös brasilialaisyleisö. Silti siitä ei päästä mihinkään, että kyseessä on joka kerta yhä massiivisempi show – kuin terveen järjen rajoilta irti riistäytynyt alati laajeneva apinatarha, jossa on kultaiset wc-istuimet aivottomille luontokappaleille. MM-lopputurnausten ympärillä olevia fasiliteetteja ei voi enää kasvattaa – tai ei olisi pitänyt voida enää vuosikymmeniin.

Kisojen isännyyksistä kamppaillaan aina verisesti. Silti fakta on, että suurimmat sievoiset käärii kisoista taskuunsa kattojärjestö FIFA – järjestävälle maalle jaa lähinnä kasa velkaa ja tarpeetonta infrastruktuuria stadioneineen. Toki kisojen aikana välittömiäkin hyötyjiä löytyy, kun turistivirrat saapuvat kaupunkeihin, mutta kokonaiskakussa niiden merkitys on pieni. Kisojen rakentaminen kohentaa työllisyyttä hetkellisesti, mutta World Economics Journalin mukaan vaikutukset ovat lyhytaikaisia, eivätkä kanna kovin pitkälle. Tutkimusten mukaan järjestävien maiden sekä kisakaupunkien talous on mennyt pitkässä juoksussa pikemminkin alaspäin. Esimerkiksi Etelä-Afrikan kisat 2010 ajoivat maan taloudelliseen ahdinkoon ja samoin käy hyvin todennäköisesti Brasilia-reppanan, jolla on vielä niskassaan vastuu kahden vuoden päästä järjestettävistä Rion kesäolympialaisista, joita masinoi toinen vähintään yhtä suuruudenhullu järjestö KOK.

Jos tämä tätä rataa jatkuu, niin MM-lopputurnausta tai olympialaisia ei voida kohta enää järjestää missään muissa kuin korruption kyllästämissä näennäisdemokratioissa tai sikarikkaissa arabimaissa. Vaatimukset järjestäjille ovat menneet ajat sitten kohtuuttomuuksiin, mikä karsii jo suuren osan kisoja havittelevista laulukuoroon kauan ennen lopullisia valintoja. Miksi pitää rakentaa aina uudet stadionit ja suorituspaikat? Miksi kisoja ei anneta maihin, missä fasiliteetit ja infrastruktuuri ovat jo valmiina ilman miljardisijoituksia?

MM-lopputurnausten yltiökaupallistumisen alku olivat vuoden 1994 kisat kapitalismin emämaassa USA:ssa, olympialaisissa vuoden 1996 kisat Atlantassa. Edelliset jalkapallon MM-kisat oli pidetty 1990 Italiassa ja 1986 Meksikossa. Vielä Italian kisojen aikaan 24 vuotta sitten koko FIFA:n liikevaihto oli 10 miljoonaa Sveitsin frangia eli noin 12 miljoonaan euroa. Vuonna 1998 se oli jo yli 500 miljoonaa frangia ja viime vuosina on jo ylitetty miljardin raja.

FIFA:n kohdalla tilanne on tismalleen sama kuin maailman huippuseuroilla; kurssia olisi käännettävä kohti maalaisjärjen käyttöä. FIFA kuristaa hengiltä kisajärjestäjät ja käärii rahat taskuihinsa, huippuseurat hirttäytyvät itse holtittomaan velanottoon ja järjettömiin supertähtien pelaajapalkkioihin. Vaikka kurssia pitäisi kääntää, se ei ole helppoa. Kukaan ei tahdo tinkiä saavutetuista eduista, eikä megalomaanisen kokoinen laiva kevyesti käänny, vaikka kapteeniakin vaihdettaisiin. Sepp Blatterin jälkeen tulee joku muu, mutta pystyykö tai haluaako hän esikuntineen ottaa takapakkia tässä talouskierteessä? Kovin kuvaavaa oli Blatterin taannoinen sutkaus (?) siitä, että tulevaisuudessa MM-jalkapalloa voitaisiin pelata kenties myös jollakin toisella planeetalla. Lausunto on toki kovasti looginen sitä taustaa vasten, että Mr Blatter nuolijoineen on jo vuosikaudet majaillut vähintään ajatusten tasolla aivan jossakin toisessa todellisuudessa kuin me tavalliset tallaajat.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo, MM-futis 2014 | 12 kommenttia

Nerouden loppu

Kun Louis van Gaal vaihtoi maalivahtia rangaistuspotkukilpailuun Costa Ricaa vastaan, häntä pidettiin ylivertaisena nerona. Eilen nerous loppui.

On suorastaan hämmästyttävä tilastofakta, että Hollannin maalivahti Jasper Cillessen ei ole koskaan ammattilaisurallaan saanut torjutuksi yhtäkään rangaistuspotkua. Luulisi, että joskus tarttuisi edes vahingossa. Ei tarttunut eilenkään.  Costa Ricaa vastaan Tim Krul psyykkasi vastustajien pelaajia äärimmäisyyksiin mennen ja saikin costaricalaiset sekaisin. Nyt van Gaal ehti kuitenkin vaihtaa kaikki kolme pelaajaa ennen rangaistuspotkukilpailua; pesuveden mukana meni myös loistava rankkarien ampuja Robin van Persie, joka otti Costa Ricaa vastaan vastuun ensimmäisestä laukauksesta onnistuneesti. Eilen kukaan Hollannin pelaaja ei ollut valmis vetämään ensimmäistä laukausta. Van Gaal passitti Ron Vlaarin kalkille ja tämä epäonnistui. Tilastojen mukaan nimenomaan ensimmäisen vedon merkitys rangaistuspotkukilpailussa on valtava. Van Gaal perusteli van Persien vaihtoa tämän väsymyksellä ja sillä, että hänelle tuli tunne, että Klaas-Jan Huntelaar voisi ratkaista ottelun. Nyt intuitio meni metsään. Nerouden ja hulluuden raja on häilyvä.

En tiedä oliko Cillessen tietoinen siitä, että hänet tullaan vaihtamaan pois ennen pilkkuja Costa Ricaa vastaan. Oli tai ei, temppu tuskin kohosi suurena itseluottamusta pönkittävänä tekijänä maalivahdin ajatuksiin, kun hän eilen asettui torjumaan Argentiinan vetoja. Rangaistuspotkukilpailu on aina henkien taistelua, ja nyt Hollannin maalilla oli mies, jonka henkinen tila ei taatusti ollut betonista. Ei ollut kovin vaikea arvata, kuinka pilkkukisassa käy. Saa nähdä, joutuuko van Gaal hollantilaismediassa tilille valinnoistaan vai onko hän koskematon?

On mielenkiintoista, että kaikissa mahdollisissa liemissä keitetyt ammattipelaajat eivät uskalla ottaa vastuuta ensimmäisen rangaistuspotkun vetämisestä. Eihän se toki helppo paikka ole, mutta kun miettii Hollannin joukkueen pelaajien isoja egoja, luulisi sieltä löytyvät useitakin, jotka suorastaan haluavat vetää ensimmäisen ja räjäyttää pankin. Ottaa vastuun ja nousta kansakunnan sankariksi. Miksi niitä miehiä ei nyt löytynyt?

On tämä ollut jokseenkin käsittämätön MM-lopputurnaus. Huikea alkusarja, tukku hienoja pelejä ja tiukkaa alkukierroksien pudotuspelivääntöä. Sitten kauan odotetut ja toivotut supervälierät Brasilia-Saksa ja Hollanti-Argentiina. Ensimmäinen ohi 25 minuutissa ja toinen sanoinkuvaamattoman puuduttavaa übertaktista puolustustaistelua ja nyhjäämistä 120 minuutin ajan. Yhteensä kahdeksan yritystä maalia kohti 120 minuutissa eli yksi vartin välein. Ottelu oli alkuasetelmiin nähden valtava pettymys. Viimeistään nämä välierät romuttivat luutuneita ja täysin virheellisiä käsityksiä; Saksahan on se puuduttavaa ja konemaisen tylsää jalkapalloa pelaava joukkue, Brasilia, Hollanti ja Argentiinan iloisen ja hyökkäävän taitojalkapallon lipunliehuttajia. Juupa juu.

Jäljellä on kaksi ottelua. Vaikka Saksa on ollut huikaisevan hyvä, nimenomaan Argentiina saattaa pystyä sitä kaikesta huolimatta horjuttamaan. Joukkueen puolustuspaketti on niin äärimmäisen tiivis, että sitä ei ole helppo murtaa. Argentiina on pitänyt pilkkukisoja lukuun ottamatta maalinsa puhtaana nyt yhteensä 6 tuntia ja 15 minuuttia. Se on puolustukselta huikea suoritus ja osoitus siitä, että Saksakaan ei varmasti tule ilmaiseksi Argentiinan maalille kävelemään. Hatunnosto myös maalivahti Sergio Romerolle, jota pidettiin yleisesti joukkueen heikkona lenkkinä ennen turnausta. AS Monacossa kakkosvahdiksi pudonnut Romero sai eilisistä rankkaritorjunnoista takuulla järkyttävän lisäboostin pelaamiseensa. Vaikka Saksa finaalin suosikki onkin, ihan mahdoton visio ei ole, että Argentiinan puolustuspaketti pitää ja välierässä odotuksiin nähden kehnosti pelannut Lionel Messi iskee kerran. Ja sitten onkin Buenos Aires sekaisin.

Ennen finaalia pelataan pronssiottelu, jota kumpikaan välierässä hävinneistä joukkueista ei takuulla haluaisi pelata. Molemmilla on alla järisyttävä pettymys, etenkin brasilialaisten on ollut mahdotonta käsitellä murskatappiotaan; jokainen pelaaja haluaisi varmasti painua maan alle omaan kaninkoloonsa pureskelemaan pettymystään, eikä tulla esille miljoonien ihmisten silmien eteen. Miksi näitä pronssiotteluja ylipäätään pelataan, en ymmärrä. Kuten Louis van Gaal eilen oivasti tiivisti, tässä turnauksessa on kyse ainoastaan yhdestä pokaalista. Kaikesta huolimatta pronssiottelusta voi tulla hyvinkin värikäs ja maalirikas, kun paineet ovat poissa. Yksi mielenkiintoinen kysymys on, kuinka kotiyleisö ottaa vastaan Brasilian joukkueen? Onko annettu anteeksi vai jatkuuko vihellyskonsertti? Ja jos Brasilia voittaa, nähdäänkö yhtäkään iloista ilmettä kentällä ja katsomossa? Lievittyykö koko kansan pettymys edes hitusen?

Tallennettu kategorioihin MM-futis 2014 | 22 kommenttia

Kaikkien aikojen mielipuolisin ottelu

Brasilian ja Saksan MM-välierä oli jotakin, mitä kukaan ei olisi koskaan osannut ennustaa. 29 minuutin kohdalla Saksa oli jyrännyt taululle lukemat 5-0 ja lopputulos oli järjellä käsittämätön 7-1. Miten tämä voi olla mahdollista?

Neljä maalia seitsemään minuuttiin avausjaksolla, ei sen pitäisi olla mahdollista MM-välierässä. Kun tilanne oli 15 minuutin jälkeen Saksalle 1-0, kirjoitin Facebookiin, että ilmassa on täydellisen verilöylyn ainekset. Brasilian pelistä paistoi niin kauas, että tunne vei kokonaan vallan järjeltä. Pelaajat säntäilivät hurmoksessa ympäri kenttää ilman minkäänlaista kokonaisvaltaista ideaa. Koko konsepti oli sekaisin. Millaisilla taktisilla ideoilla Luis Felipe Scolari mahtoi otteluun lähteä?

Osa brasilialaisista poistui jo avausjaksolla stadionilta kyyneleet silmissä. Kentällä olleet 11 brasilialaispelaajaa ja valmentaja Scolari olisivat taatusti halunneet tehdä saman. Mutta heidän oli pakko jäädä kulkemaan kärsimyksensä tie loppuun saakka. Voi vain kuvitella, kuinka traumaattinen se olikaan. Kotiyleisön edessä, täydellisesti lytättynä ja nöyryytettynä. On mielenkiintoista pohtia, kuinka joukkue voi tällaisen megakatastrofin käsitellä. Brasilialla oli valtavat paineet niskassaan alusta saakka, tuloksena oli täydellinen pannukakku.

Olisin maksanut aika paljon, jos olisin päässyt tauolla kärpäsenä Brasilian pukukopin kattoon. Mitä siellä mahtoi tapahtua? Itkettiinkö, huudettiinko, tsempattiinko vielä? Vedottiinko ammattiylpeyteen? Mitä Scolari sanoi pelaajilleen? Ei sitä tunnelmaa voi millään käsittää.

Brasilia jaksoi tulla toiselle jaksolle hiukan terävämmin, joskin Saksan pelaajilla ei varmasti ollut enää mielessä muuta kuin pelata peli pois ja nauttia historiallisesta tilanteesta. Vaikka Brasilia näennäisesti hetken painoikin, Saksa teki maalit myös toisella jaksolla. Miten voi olla mahdollista, että MM-välierästä Brasilia-Saksa tulee täydellinen isät vastaan pojat jyräys, missä isät eivät anna piiruakaan armoa? Saksalaiset ansaitsevat hatunnoston erittäin ammattimaisesti hoidetusta ottelunjälkeisestä käytöksestään; ei ylimääräistä ilakointia, ei mitään megajuhlintaa.  He ymmärsivät, mistä oli kysymys. Brasilian pelaajat saivat myötätuntoista sympatiaa, joka tuli syvältä sydämestä. Juuri noin toimivat suuret mestarit.

On selvää, että tästä tulee Brasiliassa valtava kansallinen trauma. Kuvat katsomossa itkevistä ihmisistä, miehistä, naisista, lapsista, vanhuksista olivat karua katsottavaa. Täällä pohjolassa on hankala ymmärtää, kuinka suuri asia jalkapallo on brasilialaisille. Ja kuinka musertavaa tällaisen tuloksen sulatteleminen koko kansakunnalle on.

Vielä selvempää tulee olemaan, että tämä tulos voimistaa brassirahvaan joukoissa puheita kisojen järjettömästä hintalapusta. Vaikka tuloksella ei toki mitään tekemistä sen asian kanssa olekaan. Toinen hyvä kysymys on, mihin suuntaan Brasilian maajoukkuejalkapallo tästä kulkee. Ovatko suuruuden päivät ohi? Jos hyökkäyspäähän ei ole laittaa kuin Fredin kaltaisia nollia, se on suorastaan uskomatonta siihen nähden, mikä on lajin asema maassa ja kuinka valtava pelaajatuotanto siellä on. Ja varsinkin peilaten siihen, että joka ikinen brasilialainen pikkupoika haluaa olla nimenomaan hyökkääjä ja maalintekijä. Tilannetta voisi ehkä verrata siihen, että Suomesta ei löytyisi enää kuin 60 metrin keihäänheittäjiä.

Urheilu on joskus täysin käsittämätöntä. Tänään sellainen ilta koettiin. En pysty millään kuvittelemaan, mikä on tunnelma Brasilian kaduilla ja kujilla tänä iltana. Mitä miettii Scolari, mitä pelaajat? Psykologin apukin käytettiin jo ennen tätä ottelua, miten ihmeessä tästä enää noustaan?

 

 

 

 

Tallennettu kategorioihin MM-futis 2014 | 13 kommenttia

Yllättäjien meno hyytyi MM-nurmella

Jalkapallon MM-lopputurnauksessa on jäljellä neljä suurta, Saksa, Brasilia, Hollanti ja Argentiina. Kaikkien yllättäjämaiden kuti jäi piippuun ratkaisevalla hetkellä.

Neljännesvälierissä Chile, Meksiko, Algeria ja Sveitsi piinasivat nyt jäljellä olevia jalkapallon suurmaita aivan kalkkiviivoille. Puolivälierissä Kolumbia löi Brasilian ahtaalle ja Costa Rica sinnitteli Hollannin kanssa jopa rangaistuspotkukilpailuun. Niin vain huippumaat käänsivät pelit itselleen. Ja jos nyt mietitään vaikkapa Hollannin ja Costa Rican ottelua, niin olisihan se ollut kaamea paikka, jos Hollanti ei olisi jatkanut, niin paljon parempi joukkue se oli. Silti nämä ovat olleet juuri yllättäjien vuoksi mielenkiintoisimmat kisat aikoihin; yllättäjien hienot otteet ovat tehneet tästä turnauksesta todella värikkään. On ollut hienoa nähdä sellaisia loistavia pelaajia, joista ei ole koskaan ennen kuullutkaan.

Olen edelleen sitä mieltä, että nämä lukuisat yllätykset johtuivat ennen kaikkea suurmaiden pelaajien huikean isoista pelimääristä tälläkin kaudella. Pienemmät maat pääsivät paljon tuoreemmilla miehistöillä turnaukseen. Sillä on merkitystä, onko pelaajalla alla 40 vai 70 ottelua kauden aikana.

Lopulta rutiini ja paremmat yksilöt käänsivät kuitenkin kelkkoja juuri ja juuri riittävästi Brasilian, Saksan, Argentiinan ja Hollannin suuntaan. Odotuksiin nähden Saksa on ollut nelikosta tasapainoisin. Hollanti on väläytellyt, mutta ollut myös flegmaattinen. Ja Argentiinan esitys on ollut kovin sekalaista sorttia, joskin Belgiaa vastaan se sai kokonaispakettinsa näiden kisojen parhaimpaan kuosiin, eikä Belgia pysynyt lopulta laittamaan järin vaarallisesti hanttiin. Brasilia on ollut kaikkea muuta kuin perinteinen Brasilia, jonka jalkapalloperinne nojaa railakkaaseen hyökkäämiseen, iloiseen lyhytsyöttöpeliin ja suvereeniin taituruuteen. Näistä ikiaikaisista brassielementeistä on nähty vain pilkahduksia tässä turnauksessa. Kolumbiaa vastaan Brasilia näytti ottelun loppupuolella alasarjajoukkueelta Suomen cupissa HJK:ta vastaan; yltiövarovaista puolustamista, hätäpallojen roiskimista ja varmistelun varmistelua. Tuskin Brasiliassa on hurrattu kovin kollektiivisesti joukkueen esityksille, vaikka toki vain lopputulos ratkaisee.

Siinä missä alkusarjassa räiskähdeltiin maaleja huima määrä, pudotuspeleissä kaikki on muuttunut. 12 pudotuspelissä on tehty varsinaisella peliajalla tähän mennessä 17 maalia eli vain 1,4 / ottelu. Alkusarjassa maaleja hakattiin tuplamäärä eli 2,79 / ottelu. Kun panokset kasvavat, asenne muuttuu. Siksi jäljellä olevissa neljässä ottelussakaan ei kovin monta maalia todennäköisesti nähdä.

Brasilian ja Saksan kohtaamisen lähtöasetelma on mielenkiintoinen. Kotijoukkueen avain on, kuinka se pystyy korvaamaan Neymarin ja Thiago Silvan. Dante pystyy kyllä alakerrassa ottamaan Silvan roolin haltuun, mutta hyökkäyspäässä joukkue on ollut ilman Neymaria suorastaan avuton. Fredistä on tullut näiden kisojen myötä suorastaan ilkeämielisen huumorin ja pilkan kohde. Kun Luis Felipe Scolarin taktiikka on hyökkäyspäässä nojannut tyystin Neymariin, on hänen keksittävä nyt aivan uusi tulokulma otteluun. Jotenkin veikkaan, että se on äärimmäisen puolustusvoittoinen. Tätä oletusta vasten Saksan suht aikainen avausmaali voisi tehdä ottelusta mielenkiintoisen. Esimerkiksi Oscar aloitti turnauksen loistavasti, mutta on hiipunut pahasti roolissaan. Hänen ympärilleen voisi rakentaa hyökkäysvoittoisemman pelisysteemin ja antaa Chelsean miehelle vapaampaa roolia kymppipaikalla hiukan aiempaa ylempänä. Tosin tehtävä ei ole millään yhdistelmällä helppo; kun Mats Hummels palasi Saksan keskuspuolustukseen Per Mertesackerin tilalle ja Phillip Lahm laitapakiksi, ei Ranska saanut puolivälierässä aikaan oikein yhtään mitään. Saksa on ottelun suosikki.

Argentiinan ja Hollannin ottelu on sekin ennalta huikea. Hollanti on ollut tässä turnauksessa parhaimmillaan fantastisen räiskyvä ja hyökkäävä, mutta Costa Rican kanssa se oli yllättävän suurissa ongelmissa. Hollannin hyökkäyspää on huikea, mutta keskikentällä on toivomisen varaa. Jos Argentiina puolustaa tiiviisti ja prässää läheltä, voi ongelmia tulla nytkin. Angel di Marian loukkaantuminen oli Argentiinalle paha takaisku, mutta muuten sen peli oli Belgiaa vastaan ensi kertaa tässä turnauksessa tasapainossa. Kun Aguero on nyt pelikunnossa ja hän voi hyvinkin tuoda hyökkäykseen tarvittavaa monipuolisuutta, sillä tähän asti kaikki on kulkenut Lionel Messin kautta. En ole edelleenkään vakuuttunut valmentaja Alejandro Sabellan kyvystä organisoida joukkue parhaalla mahdollisella tavalla. Molemmilla joukkueilla on heikkoutensa, mutta Louis van Gaalin taktinen osaaminen nostaa Hollannin suosikiksi.

Tallennettu kategorioihin MM-futis 2014 | 5 kommenttia

Yleisurheilussa älyttömät edustussäännöt

SUL:n edustussäännöt ovat varsin sekavat ja omituiset ulkomaalaisten urheilijoiden suhteen. Sääntönikkareilla olisi pilkunviilaamista.

Omituisin juttu on tapaus Kristiina Mäki. Hänellä on sekä Suomen että Tshekin passi, mutta maajoukkuetasolla hän edustaa Tshekkiä. Sama tilanne on virolaisella korkeushyppääjällä Eleriin Haasilla. Hän ei ole Suomen kansalainen, mutta asuu Suomessa, joten hänellä on edustusoikeus Kalevan kisoihin. Maajoukkuetasolla hän edustaa Viroa. Kenialaiset Lewis Korir ja Willy Rotich ovat juosseet Suomessa kesät jo pitkään eri seurojen väreissä, nyt he edustavat IF Länkeniä. Kumpikaan ei asu pysyvästi Suomessa, eikä puhu Suomea, kansalaisuutta heillä ei ole. Yhdysvaltain ja Suomen kaksoiskansalainen Marco Bertolotti pitää puolestaan hallussa kauden kärkitulosta miesten 1500 metrillä, sama tilanne on kymmenottelija Thomas Barrineaulla, joka on myös kauden tilastokärki. Kauden kärkituloksista tällä hetkellä kahdeksan on edellä mainittujen urheilijoiden halussa. Onko tässä järkeä?

Esimerkiksi Ruotsissa edustusoikeuden saa helpommin. Abeba Aregawi on 1500 metrillä maailman kärkeä, samoin tuorein Tre Kronor –tulokas Meraf Bahta. Itse en pidä lainkaan ulkomaalaisten urheilijoiden haalimisesta suomalaisseuroihin. Esimerkiksi kenialaiskaksikko Korir-Rotich on juossut eri seuroille jo satoja Kalevan maljan pisteitä, mikä ei oikein ymmärrykseeni mahdu. Miksi sääntö ei voisi olla yksiselitteinen; vain Suomen kansalaisilla olisi oikeus edustaa suomalaista seuraa.

Urheilijoiden ostaminen ja haaliminen ulkomailta on toki esimerkiksi Turkissa, Qatarissa ja Bahrainissa vielä aivan toisella tasolla. Raha puhuu ja sillä nuo maat ovat ostaneet maajoukkueensa täyteen esimerkiksi kovan tason kenialaisia ja etiopialaisia. Tämä pitäisi kansainvälisen yleisurheiluliiton IAAF:n ehdottomasti kieltää, mutta mitään merkkejä sellaisesta ei ole ilmassa. Tilanne on absurdi.

Esimerkiksi tapaus Wilson Kirwa on täysin toinen. Hän tuli Suomeen jo 1997, aloitti opiskelut ja opetteli Suomen kielen hyvin nopeasti. Kansalaisuuden hän sai silti vasta 2004. Kirwa on ilman muuta suomalaisuuden kannuksensa ansainnut. Moni menestyshullu gloryhunter on ehdottanut, että meidän tulisi hankkia yhä enemmän ulkomaalaisia urheilijoita maailmalta, mutta minä en pidä ajatuksesta lainkaan. Jos meille alettaisiin hankkia väkeä vaikkapa Turkin tyyliin, en minä ainakaan pystyisi nauttimaan tuollaisten urheilijoiden kansainvälisestäkään menestyksestä, vaikka päällä Suomen paita olisikin. Minussa ei ole pisaraakaan rasistin verta, mutta silti. Suomalainen yleisurheilu tehdään Suomessa. Jos meidän kansalaisemme tulokset eivät riitä, olkoon sitten niin. Mihinkään keinotekoiseen kikkailuun ei pidä missään tapauksessa ryhtyä.

Yleisurheilun EM-kilpailuihin on aikaa reilu kuukausi. Rajan on saavuttanut tällä hetkellä noin parikymmentä urheilijaa ja ainakin samansuuruisella joukolla on vielä hyvät mahdollisuudet rajan rikkomiseen. Alkukesä on ollut huipputulosten tekemiselle keliolojen suhteen suorastaan surkea. Heinäkuun ennuste on kuitenkin tasaisen lämmin, joten on aivan selvää, että iso joukko tulee tuloksiaan alkukaudesta parantamaan, reilustikin. 40 urheilijaa henkilökohtaisissa lajeissa olisi hyvä määrä. Pikaviestijoukkueet voivat kasvattaa urheilijamäärän jo lähelle 50:ttä. Mitalitoiveet riippuvat jälleen kerran aika vahvasti keihäsmiesten varassa, mutta esteissä Sandra Eriksson on noussut tällä kaudella aivan maanosan kärkikastiin. Aivan nappisuorituksilla Minna Nikkasella seipäässä, David Söderbergillä moukarissa, Jarkko Kinnusella 50 kilometrin kävelyssä ja myös Roni Ollikaisella pituudessa on mahdollisuus yllätysmitaliin. Kelien lämmetessä nyt paljastuu suomalaisten todellinen taso viimeistään neljän viikon päästä Kalevan kisoissa Kuopiossa. Veikkaan että tulostaso siellä on paras moneen vuoteen.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 11 kommenttia

Seksiä peliin

Joskus mediaa tutkiessa tulee masentunut olo. Keskiviikkona oli taas sellainen päivä, kun IL oli käynyt Turun Paavo Nurmi Gamesissa juttukeikalla tirkistelemässä yleisurheilijanaisten vartaloita.

Otsikkona oli raflaavasti Seksiä peliin kentällä – katso suomalaisnaisten kuumat kuvat. Jutussa oli kuvattu lähinnä yleisurheilijoiden takapuolia monestakin eri kuvakulmasta. Oletettavasti roiseimmat otokset jäivät vielä kuvaajan muistikortille. Tekstisisällössä ihailtiin yhden muotoja ja toisen rusketusta. En olisi uskonut, että näin alas joku kykenee vielä tänä päivänä vajoamaan. Todella säälittävää journalismia. Ilmeisesti myös IL:n toimituksessa tultiin lopulta samaan lopputulokseen, sillä tänä aamuna otsikko oli muutettu ja klo 12.28 juttu poistettu kokonaan. Harkintakyvyn totaalisesta pettämisestä johtunut vahinko ehti kuitenkin jo tapahtua.

Onhan näitä kuka on komein tai äänestä kaunein urheilija juttuja ollut maailman sivu, mutta se on hiukan eri asia. Nyt oltiin liikkeellä paljon tarkoitushakuisemmin. Jos yksityishenkilö menisi kilpailuihin kuvaamaan naisten vartaloita ja julkaisisi ne vaikkapa somessa, se olisi poliisiasia. Toivottavasti tämä ei jää pressikortista huolimatta tähän. Ainakin yleisurheiluväki on jo joukolla valmistautunut vastaanottamaan lämpimästi kyseisen toimittaja-kuvaaja kaksikon Kuopion Kalevan kisoihin. Tällä hetkellä kärjessä on ehdotus siitä, että pojat laitetaan munasillaan ja sukset jalassa Puijon mäkitornista alas ja viisi minuuttia myöhemmin video You Tubeen. Siinä sitä seksiä vasta pelissä olisikin…

Kutsukaa vain tiukkapipoiseksi, mutta mielestäni tämä oli totaalinen rimanalitus. Olen itse valmentanut nuoria naisia 12 vuotta ja tunnen aika hyvin heidän sielunmaisemansa. Joku saattaa ehkä nauttia tällaisestakin julkisuudesta, mutta suurimmalle osalle sellainen on kauhistus. Media- ja mainosmaailma on jo ihan riittävästi pullollaan vääristävää ja armottoman tiukkoihin raameihin ahdettua naiskuvaa, yhtään lisää ei verkkoa tarvitsisi kiristää.

Viihdeteollisuuden puolella jo suurin osa nettijutuista liittyy jollakin tavalla paljaaseen pintaan. Suurin ero urheiluun on se, että siellä artistit rakentavat tarkoitushakuisesti omaa uraansa ja imagoaan seksuaalisuudella. Miley Curys ja Madonna ovat tästä hyviä esimerkkejä; heidän keikallaan ei tarvitse salaa kuvata perverssejä asentoja, sillä ne ovat koko jutun pihvi. Urheilukentälle sen sijaan ei yksikään nainen mene esittelemään itseään imagovoittojen toivossa tai saadakseen miehet kuolaamaan. Siellä ollaan urheilemassa.

Ei urheilu itsekään täysin syytön tässä suhteessa ole. Kymmenisen vuotta sitten esimerkiksi FIFA:n puheenjohtaja Sepp Blatter ehdotti naisfutaajille paljastavampia peliasuja, että media kiinnostuisi lajista enemmän. Luojan kiitos Blatterin esitys vaiettiin kuoliaaksi. Sen sijaan lentopallossa kansainvälisen liiton meksikolaispuheenjohtajan tismalleen sama idea meni tuolloin läpi. Hankala sanoa, onko media tuon jälkeen kiinnostunut enemmän naislentopallosta – tuskin ainakaan urheilullisessa mielessä. Uskon vahvasti, että tänä päivänä tällaiset irstaiden vanhojen setien ehdotukset eivät enää menisi läpi – jos niitä nyt kukaan enää kehtaisi edes ehdottaa.

Peruskysymys kuuluu, miksi seksismiä pitää tunkea joka paikkaan? Tirkistelynhaluisille pervoille on varmasti netissäkin aivan riittävästi foorumeja, ei median tarvitsisi heidän mielihalujensa ohjaamana ryhtyä miksikään piilopornosivustoksi. Jos ja kun näitä juttuja ja otsikoita tehdään pelkästään klikkausten toivossa, ei sillä ole journalismin kanssa mitään tekemistä. Eilen tuo IL:n ”seksijuttu” nousi saman tien päivän klikatuimmaksi uutiseksi lehden nettisivuilla. Olisipa ollut mielenkiintoista olla kärpäsenä toimituksen katossa; hurrattiinko siellä into piukassa kyseiselle jutulle ja sen klikkimäärille vai paheksuttiinko kyseistä toimittajaa ja pidettiin hänelle isällinen nuhdesaarna? Veikkaan valitettavasti ensin mainittua.

Tämä ei ole ensimmäinen, eikä taatusti viimeinen kerta, kun klikkaukset sekoittavat toimitusten pään. Ei ole myöskään näköpiirissä, että tilanne olennaisesti tulevaisuudessa muuttuisi. Klikkauksilla saadaan mainosrahaa, joten millään muulla ei ole mitään väliä. Kun netin ansaintalogiikka on pelkistettynä edellisissä lauseissa, ei meno muutu ainakaan järkevämmäksi ellei jostakin ylhäältä päin aleta johtaa villiksi ja päättömäksi kanalaumaksi muuttunutta mediamaailmaa hiukan kovemmalla kädellä. Journalistiliitto, huhuu, kuuleeko kukaan?

Tallennettu kategorioihin Media, Urheilu ja yhteiskunta | 20 kommenttia

Luis Suárez – sairas mies

Tapaus Luis Suárez alkaa saada mielipuolisia piirteitä. Mikä tuota fantastisen lahjakasta pelaajaa oikein vaivaa?

Tapausta on jo puitu & vatkattu kaikista mahdollista näkökulmista, mutta hyvä niin, koska onhan kyse täysin poikkeuksellisesta tapahtumasta, jollaista ei urheilukentillä yksinkertaisesti pidä suvaita. Äärimmäisen lahjakkailla ihmisillä tuppaa olemaan oikkunsa, ei siinä mitään. Mutta kun jo kahdesti aiemmin vastustajia puruluunaan käyttänyt pelaaja tekee sen vielä kolmannen kerran MM-lopputurnauksessa satojen miljoonien silmäparien katsellessa hidastuksia TV-kuvista kaikista mahdollisista kuvakulmista, on kyse jostakin erittäin huolestuttavasta. Brasilialainen Globo TV esitti videon, joka ei jätä minkäänlaista tulkinnanvaraa. Suárez puree Giorgio Chielliniä kiistattomasti.

Suárez tietää ja tuntee arvonsa Uruguayn joukkueelle, mutta nyt hän on tehnyt isoimman mahdollisen karhunpalveluksen paitsi joukkuekavereilleen myös koko Uruguaylle. Ilman Suárezia joukkueen menestysmahdollisuudet jatkossa heikkenevät oleellisesti. Olemassa olevan todistusaineiston perusteella edes FIFA ei voi olla antamatta Suárezille pitkää pelikieltoa. Eihän? Pieni mahdollisuus Uruguaylla toki yhä on, kun peilaa asiaa FIFA:n lähihistoriaan, jossa omituisia päätöksiä ja kähmintää riittäisi moniosaisen ensyklopedian verran.

Suárezin käytöksestä on vedetty kirjavia johtopäätöksiä. Joku vihjailee dopingin tai huumeiden sekoittaneen miehen pään, eräässä teoriassa arveltiin Suárezin olleen edellisessä elämässään majava ja uumoiltiin stressitilan laukaisseen primitiivireaktion toisesta maailmasta. Hankala sanoa, mikä on totuus kaiken tämän takana, mutta ihan terveestä miehestä ei voi olla kyse. Olisipa hauska tietää, millainen mies Luis Suárez on siviilissä? Moni urheilija ja valmentaja muuttuu pillin viheltäessä lampaasta saalistajaksi, jolle mikään ei ole mahdotonta. Jonkinlaiseen itsekontrolliin luulisi tämän tason urheilijan kuitenkin pystyvän. Vastustajan pureminen ei toki esimerkiksi aiheuta uran päättävää loukkaantumista kuten saattaisi käydä vaikkapa mielipuolisella teloitustaklauksella, mutta ideologisesti se on oikeastaan alhaisinta, mitä urheilukentällä voi tehdä.

Mikä urheilemisen tuottamassa adrenaaliinimyrskyssä lienee se tekijä, joka muuttaa jonkun ihmisen käytöksen mielipuoliseksi? Onko se sama tuntematon ketjureaktio, joka saa kiltin perheenäidin varastamaan kaupasta, rehellisen liikemiehen sortumaan talousrikokseen tai tavallisen harmittoman pulliaisen syyllistymään väkivaltaiseen tekoon? Miksi sellaisetkin ihmiset tekevät selittämättömiä tekoja, joista kaikki tutut ja ystävät toteavat jälkikäteen, että juuri tuosta tyypistä en olisi kyllä koskaan uskonut? Jokin vinksahtaa, mutta mikä ja miksi? Ehkä joku behavioristi osaa vastata, minä en osaa.

Mielenkiintoista tapaus Suárezissa tulee olemaan myös se, antavatko ihmiset anteeksi? Jos ja kun hänestä nyt tullee ainakin hetkeksi Uruguayssa maanpetturi – varsinkin, jos joukkue putoaa jatkosta – riittääkö muutama maali joskus tulevaisuudessa anteeksiannon perusteeksi? Todennäköisesti riittää aika pitkälti, sillä en nyt ihan heti keksi mitään muuta asiaa maailmassa, joka sokaisee samalla tavalla kuin urheilufanius; se saa käsittämättömän monen ihmisen unohtamaan kaikenlaisen realismin ja järkiperusteisen argumentoinnin. Itse asiassa aika samalla tavalla kuin pelin alkaminen sekoittaa pelaajan tai valmentajan pään, saa oman joukkueen tai suosikkipelaajan näkeminen monen fanin totaalisesti sekoamaan. Mitä jos vika onkin urheilussa, eikä ihmisessä?

Urheilun fanittaminen rinnastuu mielenkiintoisella tavalla rakastumiseen. Myös se saa ihmisen unohtamaan kaiken rationaalisen ja käyttäytymään kuin mielipuolinen hölmö. Molemmissa toimii myös pitkälti sama logiikka; niin kauan kuin menestystä tulee tai rakkautta riittää, ovat ilmeet euforisen iloisia, eikä ihmisen elämässä ole murheen häivää, kaiken se peittää alleen. Mutta auta armias, kun tulee tappio tai rukkaset. Kaikki muuttuu kertaheitolla ja tunneskaalan pintaan nousevat pettymys, viha ja raivo, jotka purkautuvat toisilla ihmisillä ulos fyysisenä aggressiivisuutena. Siinä missä petetty tai jätetty rakastaja mukiloi exänsä, turhautunut ja tappion haistava urheilija puree vastustajaa, vetää rumasti sukille tai pukkaa päällä ihan jotain muuta kuin palloa. Niin ei saisi olla, mutta meitä on joka junaan. Onneksi sentään suurin osa meistä pystyy hillitsemään primitiivisimmätkin tunteensa ja käsittelemään ikävät asiat ihmismäisesti. Mutta aina maailmassa riittää myös kaikenlaisia tauskeja ja luissuárezeja, jotka ovat omalla erityisalallaan lahjakkaita, mutta pimenevät syystä tai toisesta aika ajoin ihmisyyden tuolle puolen. Se on suuri sääli, mutta samalla jonkinlainen väistämätön luonnonlaki.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo, MM-futis 2014, Urheilu ja yhteiskunta | 6 kommenttia