Räkänokkia vai huippu-urheilijoita?

Puolustusvoimat aikoo jatkossa poistaa huippu-urheilijoiden erityisoikeudet varusmiespalveluksen suhteen. En tykkää, mutta vielä vähemmän tykkään siitä itkupotkuraivarien määrästä, joita monet kansallisen tason urheilijat ovat asiasta jo ehtineet julkisuudessa esittää.

Tasapäistäminen ei ole huippu-urheilussa hyväksi. Ei varusmiespalveluksenkaan suhteen. Silti on ollut kiistatta naurettavaa, että eräät ammattiurheilijat ovat käyneet piipahtamassa kasarmilla juuri sen aikaa, että heistä on saatu näyttävät valokuvat lehtiin sotavarustuksessa. Se ei ole oikeudenmukaista, eikä tasa-arvoista.

Mutta ei ole mielestäni sekään, jos huippu-urheilijat joutuvat täysin samalle viivalle kaikkien muiden kanssa. He ovat niin pieni otos ikäluokistaan, että siitä ei maanpuolustuskokonaisuus kärsi. Enemmän on kyse kateudesta. Jokainen huippu-urheilija on varmasti jo osoittanut fyysisen kuntoisuutensa, ja tehnyt oman lajinsa sekä Suomi-kuvankin eteen niin paljon töitä, että harva tekee koskaan. Tästä vastineeksi voisi hyvinkin ansaita kevennetyn palveluksen.

Miksi myös tuleva systeemi ei voisi olla jokin välimuoto? Jopa ammatikseen maailmalla pelaavat ehtisivät varmasti suorittaa esimerkiksi 4-6 kk palvelusta, kun se palasteltaisiin järkeviin osiin ja juuri oikeaan kohtaan kyseisen urheilijan kilpailu- / ottelukalenteria. Ei voi olla niin, että vaihtoehdot ovat joko ja tai. Jos ovat, kyse on mielikuvituksen puutteesta.

Eikä lähes tavallinen peruspalveluskaan urheilu-uraa välttämättä tuhoa. Itse olin Hennalan Urheilukoulussa 1990-luvun alussa; yllättävän paljon siellä samoissa tuvissa piereskeli eräs Litmanen, eikä urakehitys näin jälkikäteen tarkastellen aivan kivikkoon mennyt. Ja samasta porukasta löytyi tuolloin aika monta muutakin, jotka tekivät erittäin hyvän kansainvälisen urheilu-uran arvokisoineen.

Kokonaan toinen juttu on sitten tämä julkinen itkeminen, jota ilmeisesti itsensä huippu-urheilijoiksi mieltävät kotimaan sarjojen joukkuepelaajat ovat harrastaneet. On vuodatettu, että pyssy leikit metässä eivät kiinnosta ja niin edelleen. Melko räkänokkaista kommentointia. Siinä he ovat oikeassa, että joillakin urheilijoilla uraan saattaa tulla armeijan vuoksi pieni tasanne. Pelaaminen ammattilaisena ulkomailla on varmasti haastavaa inttivuoden aikana. Mutta kuten jo edellä totesin, jos tahtoa on, löytyy varmasti keinojakin. Esimerkiksi jo mainitsemani Litmanen siirtyi ulkomaille vasta armeijan käytyään. Moni muukin jalkapalloilija ja jääkiekkoilija olisi ehtinyt näin halutessaan tekemään, mutta eivät ole tehneet. Ja jos joku väittää, että jalkapallon Veikkausliigassa ei pysty pelaamaan inttivuoden aikana suht täysipainoisesti, on vika enemmän väittäjässä kuin systeemissä. Terästä selkärankaan siellä perällä, penteles.

En jaksa uskoa, että apulaisoikeusmiehen konahdus tulee lopulta aiheuttamaan mitään valtavia muutoksia. Teoriassa palvelusajat ehkä pitenevät huippu-urheilijoillakin, mutta vastaavasti urheilukomennuksia ja harjoitusvapaita todennäköisesti lisätään. Jos ei lisättäisi, miksi Urheilukoulu olisi edes olemassa enää? Nyt itketään ja huudetaan hetki, mutta muutaman vuoden päästä kukaan ei enää muista koko kohinaa.

Kautta vuosikymmenten huippu-urheilijat ovat suorittaneet asepalveluksensa, osa täysin normaalijoukoissa, osa Urheilukoulussa. Ja aika pahuksen iso prosentti heistä on menestynyt armeijan käymisestä huolimatta. Osa ehkä jopa sen vuoksi…

 

Tallennettu kategorioihin Urheilu ja yhteiskunta | 6 kommenttia

Huikeat korisfinaalit Katajan juhlaa

Joensuun Kataja nappasi historiansa ensimmäisen koripallon Suomen mestaruuden huimien vaiheiden jälkeen. Viidennen finaalin sankari oli ehdottomasti Katajan Tommi Huolila.

Totta kai myös loistava Teemu Rannikko ja hienosti vaikean alun jälkeen peliin tullut Ken Horton olivat yhtä lailla sankareita, mutta Huolilan 20 pistettä ja seitsemän levypallo olivat jotain, mitä kukaan ei olisi vielä pari viikkoa sitten uskaltanut ennustaa edes huumorilla.

Huolila oli kauden aikana perusharmaa rivimies, joka pelasi kymmenisen minuuttia ottelua kohti. Kaikki muuttui toisessa finaalissa, kun Tom Knight loukkaantui ja Huolila heitettiin kylmään veteen. Tuo ottelu ei häävisti sujunut ja mietin, että tähän tämä ratkesi, jos ei Katajalla ole muita miehiä Knightin tilalle laittaa kuin moinen Huolila. Mutta jo kolmannessa finaalissa hän pelasi erittäin hyvin, 12 pinnaa ja viisi levyriä. Ja tänään Tommi Huolila oli aivan loistava, vaikka miehestä paistoi, että viimeisillä voimanrippeiden huuruilla mentiin. Fantastinen kasvutarina kerta kaikkiaan.

Mestaruuden totisesti soi Katajalle ja Joensuuhun. Siellä on tehty loistavaa työtä vuosikaudet, mutta käteen on jäänyt vain himmeää. On suorastaan uskomatonta, että Kataja on ollut 2000-luvulla hopealla kuudesti ja pronssilla neljä kertaa. Nyt itärajalla nostellaan Pantteri-patsasta täysin ansaitusti. Joukkue oli sitkeä kuin tilliliha; puolivälierästä jatkoon viidennessä pelissä, välierästä viidennessä ja Suomen mestaruus viidennessä ottelussa!

Viidettä finaalia jo yli 80 ottelua tällä kaudella jauhanut Bisons vei alussa. Anthony Hilliard oli aivan liekeissä ja Bisons karkasikin avausjakson huiman kori-ilottelun jälkeen 30-24-johtoon. Hilliard naputti neljännekseen 12 pistettä. Katajan Ken Horton oli vastaavasti täysin jäässä, hän sai ensimmäiset pisteensä vasta 11 minuutin pelin jälkeen. Mutta sen jälkeen Hortonilla alkoi kulkea. Lisäksi Teemu Rannikon loistosyötöt alkoivat löytää miehen kuin miehen. Jakso oli Katajan, mutta Bisons johti yhä puolimatkassa viidellä pisteellä.

Kolmas neljännes sujui myös tasaisesti, mutta Bisons säilytti johtonsa. Kuusi ja puoli minuuttia ennen loppua Petri Virtanen naulasi ensin kolmosen ja Huolila vei perään Katajan 75-73-johtoon. Ennen tätä Kataja oli johtanut ottelua yhteensä 80 sekunnin ajan. Bisons nousi kuitenkin pian uudelleen johtoon ja näytti jo nappaavan mestaruuden, kun Robert Arnold sai viidennen virheensä. Mutta mitä vielä, Kataja ei taipunut. Viimeisen kahden minuutin aikana Rannikko teki kuusi pistettä, niistä neljä vapariviivalta. Anthony Hilliard heitti lähietäisyydeltä ohi 45 sekuntia ennen loppua, Kataja oli pisteen johdossa. 21 sekuntia ennen loppua Rannikko harhautti pitkän hyökkäyksen päätteeksi puolustavan Martin Zenon ja kakkonen sujahti sisään takapainoisesta asennosta. Kataja johti kolmella pisteellä. Viimeisessä Bisonsin hyökkäyksessä Kataja pelasi todella kylmäpäisesti, tietoisesti vai vahingossa, en tiedä. Kotijoukkue vähintään tuplasi Hilliardin ja jätti heikon kolmen pisteen heittäjän Ian Hummerin täydellisen vapaaksi. Hummer vetikin kolkkinsa eturautaan ja peli oli selvä. Pantteri pääsi vihdoinkin Joensuuhun.

Koripallon pudotuspeleistä tuli kaikkinensa huikeat. Jo puolivälierissä nähtiin todella kiihkeitä ottelupareja. Kauhajoki ja Pyrintö väänsivät rajut ja tuliset viisi ottelua, joista Karhu selvisi mitalipeleihin. Yllättävämpää oli, että Namika Lahti ahdisti mestariksi lopulta edenneen Katajan jo puolivälierissä viiteen otteluun, vaikka Kataja viidennen pelin lopulta selkeästi veikin. Juuri nämä kaksi kohtasivat välierissä – ja taas käytiin huikea viiden ottelun sarja. Viidennen ottelun Kataja vei kotonaan huimien vaiheiden väliin pisteellä.

Loimaalla voidaan spekuloida aika paljon. Otteluita tuli tällä kaudella yhteensä 83, mikä on suomalaisjoukkueelle mielipuolinen määrä. Kun seura päätti lähteä mukaan VTB-liigaan, ei hurja ottelumäärä ollut tiedossa. Nyt voidaan spekuloida, menikö mestaruus siihen. Toki vastapainoksi tuli valtava määrä kansainvälistä kokemusta kovista peleistä, sillä on aina oma arvonsa.

Tallennettu kategorioihin Koripallo | 4 kommenttia

Räjähtävä avaus Timanttiliigassa

Timanttiliigassa käytiin viikonlopun aikana kaksi ensimmäistä osakilpailua. Dohassa nähtiin suorastaan räjähtävä alku kaudelle, niin suomalaisittain kuin kansainvälisesti.

Tero Pitkämäen ja Antti Ruuskasen suoritukset olivat sellaisia, että valmentajat Hannu Kangas ja Jarmo Hirvonenkin joutuivat ihmettelemään. Odotukset urheilijoiden leireissä olivat varovaiset, mutta kotiin tultiin kassissa tulokset 88,62 ja 86,61. Tämä on jopa hämmentävää. Etenkin Ruuskasella on ollut monesti alkukaudella kovin nihkeää, mutta nyt oikea lentorata löytyi jo kolme kuukautta ennen MM-kilpailuja. Tulokset olivat tähän kohtaan jo melkein liian hyviä. Valmennuksella ja urheilijoilla on miettimistä. Miten näin hyvään tuloskuntoon reagoidaan vai jatketaanko alkuperäisen suunnitelman mukaan? Hirvittävässä harjoitusjumissa kaverit eivät ainakaan ole.

Miesten kolmiloikassa nähtiin kaikkien aikojen kilpailu. Teddy Tamgho (17,24), Alexis Copello (17,18) ja Nelson Evora (17,12) hyppäsivät kaikki hienosti, mutta valitettavasti heidän hyppynsä eivät näyttäneet yhtään miltään, kun kaksi kumiukkoa – Pedro Pablo Pichardo ja Christian Taylor -- loikkivat aivan käsittämättömiä hyppyjä, kuubalainen 18,06 ja amerikkalainen 18,04. Koskaan aikaisemmin kaksi miestä ei ole samassa kilpailussa ylittänyt 18 metrin rajaa. Jonathan Edwardsin järkyttävään maailmanennätykseen on toki matkaa vielä yli 20 senttiä (18,29, vuonna 1995), mutta ei se näille miehille mahdottomuus ole. Vain viisi miestä on ylittänyt 18 metrin rajapyykin, heistä Dohassa nähtiin kolme. Jos olivatkin Pichardo ja Taylor onnensa kukkuloilla, Ranskan Teddy Tamghon tunnelmat olivat päinvastaiset. Paljon loukkaantumisista kärsineen huippulahjakkuuden akillesjänne repesi kolmannen hypyn vauhtijuoksussa. Edessä on leikkaus ja tämä kesä on kilpailujen osalta ohi.

Jos kävi loikkapaikalla sääliksi Tamghoa, Copelloa ja Evoraa, sama tunne tuli naisten pika-aidoissa. Loistavasti juosseet Sharika Nelvis (12,54) ja Tiffany Porter (12,65) jäivät tyystin uuden jenkkisensaation Jasmin Stowersin jalkoihin. Hän juoksi huikean ajan 12,35. 23-vuotias Stowers on nyt parantanut jo alkukaudesta ennätystään 36 sadasosaa ja noussut kaikkien aikojen listalla seitsemänneksi. Sinänsä mielenkiintoista, että USA:n koneistosta pulpahti toissa vuonna Brianna Rollins, joka hurjasteli jopa 12,26 ja nyt Stowers. Viime kesänä Rollins tosin taantui 12,50-12,60 tasolle ja tämän kevään kaksi ensimmäistä starttia ovat tuottaneet ajat 12,75 ja 12,84. Mielenkiintoista nähdä, mihin Stowersin käyrä kääntyy. Hän on kilpaillut melko säästeliäästi: hallissa yhdysvaltalaisittain ”vain” seitsemän 60 metrin aitakisaa ja ulkona neljästi 100 metrin aidat. Tuoreutta kesään pitäisi riittää.

Justin Gatlin juoksi miesten 100 metrillä ennätyksensä 9,74. En voi sille mitään, mutta itseäni kahdesti kärynneen miehen heiluminen kilparadoilla lähinnä oksettaa. Moni varmasti huutaa nyt, että kaikkihan siellä käyttävät. Eivät käytä. Ja kyse onkin enemmän siitä – okei, ehkä ripaus kaksinaismoralismia – että jos on takana kaksi käryä kovista aineista, ei pitäisi enää olla mitään asiaa kilparadoille. Gatlin kärysi ensin vuonna 2001 amfetamiinista, sitten testosteronista 2006. Testopäissään hän juoksi silloisen maailmanennätyksen 9,77. Ja nyt hän juoksee 33-vuotiaana vielä lujempaa, puhtaana tietenkin. Paljon on puhuttu siitä, kuinka paljon aikaisempi dopinginkäyttö antaa hyötyä vielä käytön lopettamisen jälkeen. Osa tutkimuksista väittää, että hyödyt ovat suuret. Oli niin tai näin, Gatlin on meikäläiselle lähinnä ilmaa suorituksineen.

Jos oli Dohan kilpailu melkoista ilotulitusta, Shanghaissa ei samalle tasolle ylletty. Se selvisi, että korkeuskaudesta on tulossa jälleen Mutaz Essa Barshimin ja Bogdan Bondarenkon välinen huima kaksintaistelu. Bondarenko verrytteli ensin pitkissä trikoissa 232, mutta Barshim ylitti 238 ja pakotti ukrainalaisen kahden pudotuksen jälkeen kokeilemaan jo 241:sta. Se ei mennyt ja Barshimkin jätti kilpailun siihen suosiolla. Miesten hypyt olivat sen näköisiä, että 240 rajaa pommitetaan tällä kaudella ahkerasti. Javier Sotomayorin 22 vuotta vanha ME 245 vapissee vielä tänä kesänä.

Shanghain illan sensaatiomaisin suoritus oli kuitenkin 23-vuotiaan etiopialaisen Almaz Ayanan 5000 metrin esitys. Hän jäi ajallaan 14.14,32 vain kolme sekuntia Tirunesh Dibaban seitsemän vuotta vanhasta ME:stä. Vielä sensaatiomaisempaa oli se, kuinka tulos syntyi. Jänikset jaksoivat 2000 metriin asti 14.30 vauhtia. Sen jälkeen Ayana kiskaisi kolmannen kilometrin 2.48, neljännen 2.50 ja viimeisen 2.47. Hän juoksi viimeisen 3000 metriä aikaan 8.25, mikä on vain pari kymmenystä heikompi kuin hänen vuosi sitten juoksemansa 3000 metrin ennätys. Kun 90-luvun kiinalaiset haamujuoksijat jätetään laskuista, on kaikkina aikoina 8.25 rajan alittanut maailmassa 12 naista. Hyvässä muistissa on Genzebe Dibaban saman matkan helmikuinen hallihurjastelu 14.18,86 Globenin lyhyeltä radalta. Kun nämä naiset kohtaavat, ei Genzeben isosisko ”Tiru” taida enää pitää ME-tulosta hallussaan…

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 5 kommenttia

Ruuskasen ja Pitkämäen henkselit eivät pauku

Yleisurheilukausi pärähtää suomalaisittain mielenkiintoisesti käyntiin, kun sekä Antti Ruuskanen että Tero Pitkämäki avaavat kautensa illalla Dohan Timanttiliigassa. Molemmat lähtevät kilpailuun kovin varovaisin odotuksin.

Näiden miesten henkselit eivät isosti pauku. Kumpikin on kertonut, ettei viimeistely ole mennyt täysin nappiin; Pitkämäellä on ollut ongelmia tekniikassa, Ruuskasella kovan vauhdin ja heiton yhdistämisen kanssa. Mistään huippukaarista kumpikaan ei suostu puhumaan, kunhan menevät kokeilemaan varovaisesti, mihin ”klosahtaa”.

Eikä siinä mitään, tiettyyn varovaisuuteen on syytäkin, sillä nyt alkava kilpailukausi on pitkä ja parhaat paukut tulisi saada esiin reilun kolmen kuukauden päästä Pekingin MM-kilpailussa. Päätavoitteeseen on siis aikaa yli neljännesvuosi. Se on urheilussa ja kunnonrakentamisessa todella pitkä stintti, jonka aikana voi tapahtua paljon niin hyvässä kuin pahassakin. Pääasia keihäsmiesten kohdalla on pitää paikat kunnossa. Molemmilla on ollut aikaisempina vuosina vaivoja kilpailukaudella, etenkin Pitkämäellä, joka on käynyt kahden viime kauden aikana jopa leikkauspöydällä kesken kesän. Toivottavasti nyt säästytään siltä.

Mitä voimme odottaa realistisesti Dohan kilpailusta? Ehkä sellaisia 82-84 metrin kaaria. Jos pidemmälle menee, on tilanne ajankohtaan nähden erinomainen. Mutta toki saa mennä. Kilpailusta on tulossa mielenkiintoinen. Egyptiläisjättiläinen Ihad Abdelrahman nykäisi melko tarkalleen vuosi sitten Shanghaissa 89,21, hän on mukana nytkin. Samassa viime kauden avauskilpailussa Pitkämäen kepakko kaarsi 81,38 ja Ruuskasen vain 78,83.

Vielä viime vuonna Abdelrahmanin heitto ailahteli teknisesti paljon ja 85 metriä ylittyi lopulta vain kolmessa kilpailussa. On mielenkiintoista nähdä, mitä lisävuosi Petteri Piirosen valmennuksessa on saanut aikaan. Mielenkiintoinen nimi kilpailussa on myös toinen Piirosen valmennettava, Kenian Julius Yego. Taso vakiintui viime kesänä mukavasti 84 metrin tuntuman, mutta nappiheittoa ei kauteen osunut. Osuuko nyt? Tshekin viime kesän EM-hopeamies Vitezlav Vesely oli vuosi sitten jo alkukaudesta mainiossa kunnossa heittäen kauden parhaakseen jo ennen juhannusta 87,38. Myös hänen avaustaan odotellaan mielenkiinnolla.

Vasta 23-vuotias saksalainen Thomas Röhler murtautui viime kaudella aivan terävimmälle huipulle heitettyään 87,63. EM-kilpailuissa hän epäonnistui pahoin, mutta komearaaminen saksalainen tarjoaa taatusti tänä kesänä ja tulevaisuudessa kovan haasteen suomalaisheittäjille.

Miesten 100 metriä on yksi Dohan illan helmistä. Kaikki seuraavat Justin Gatlinia, mutta jenkki ei ole radalla ainoa varteenotettava menijä. 39-vuotias vauhtipappa Kim Collins oli hallikaudella aivan liekeissä juosten 60 metrillä uskomattomasti peräti 6,47. Hän on jo kisannut kahdesti tänä keväänä, 10,42 ja 10,33. Miten se on edes mahdollista, kun vielä helmikuussa vauhti oli aivan eri sfääreissä? Ehkä hän on säästänyt paukut Dohaan…

Illan päättää miesten 3000 metriä. Britti Mo Farahin ennätys 7.36,8 on todella vaatimaton siihen nähden, että viime kesänä syntyi 1500 metrillä käsittämätön 3.28,81 ja miehen 5000 metrin ennätys on 12.53,11. Nyt kaksi jänistä lähtee viemään kilpailua alle 7.30 tähtäävään aikaan, joten vahva arvaukseni on, että Farah parantaa ennätystään sekuntikaupalla. Kiriavun puutetta ei ainakaan ole, sillä viivalla on todella kovaa porukkaa Keniasta ja Etiopiasta. Ja kas kummaa, yksi eurooppalainenkin siellä jälleen aurinkolaseineen jononjatkona heiluu. Norjan Henrik Ingebrigtsen on noussut huikeasti aivan maailman terävimpään kärkeen. 1500 metriä heilahti viime kesänä 3.31,46 ja keväällä Yhdysvalloissa hän on jo kirmannut 5000 metrillä ennätyksensä 13.27,10. Norski on saanut lisää kestävyyttä, joten tuskin hänenkään ennätyksensä on enää tämän kilpailun jälkeen 7.42,19. Jo hallissa hän jäi tuosta ajasta vain kolme sekuntia. Veikkaan että Marius Bakkenin 14 vuotta sitten juoksema Norjan ennätys 7.40,77 menee illalla romukoppaan.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 9 kommenttia

Ihan kivat MM-kiekot

Jääkiekon MM-kisojen karnevaalimeininkiä ja ohkaista statusta on tullut takavuosina itsekin ihmeteltyä. Mutta mitä jos unohdetaan se, että mukana ei ole kaikkia maailman parhaita pelaajia. Mitä jos vain nautitaan jääkiekosta?

Otetaan nyt esimerkiksi maanantain Suomen ja Valko-Venäjän ottelu. Onhan se outoa, että Valko-Venäjä pelaa näissä kisoissa näin hyvin, olkoonkin, että olivat puolivälierävaiheessa jo Sotshin olympialaisissa. Joukkue haastoi Leijonat todella kovaan testiin, joka saatiin sentään käännettyä kotiin loistavien rankkarinampujien Jarkko Immosen, Joonas Donskoin ja Jussi Jokisen avulla. Eikä sovi unohtaa Pekka Rinteen aivan fantastisia torjuntoja läpi ottelun. Haaste oli uskomattoman kova, mitä harva olisi uskonut sen jälkeen, kun valkovenäläiset sukelsivat Venäjää vastaan edellisessä ottelussaan 0-7-tappioon. Odotusarvo oli, että voitamme selkeästi, tai vähintään suht helpolla. Mutta oliko peli yhtään sen vähemmän nautittava, vaikka todella tiukille jouduttiin? Ei, pikemminkin päinvastoin. Huima ottelu, vaikka helpompaa odotimme.

Hiukan huolestuttava piirre on, että Suomen puolustus on joutunut yllättävän koville tässä turnauksessa ns pikkumaitakin vastaan. Tosin näiden ”pikkumaiden” ja maailmanhuippujen välinen matka on kaventunut. Valko-Venäjällä esimerkiksi on laitettu presidentti Lukashenkon johdolla olosuhteita kuntoon ja oma KHL-joukkue kehittää aivan taatusti pelaajia. Pienillä kiekkomailla on enemmän kehittymisen varaa kuin vuosikymmenet isolla koneistolla jauhaneilla lajin huippumailla. On ollut jo pitkään selvää, että ennemmin tai myöhemmin ero tulisi kapenemaan ja nyt aletaan olla siinä pisteessä huolimatta muutamasta kisojen murskatuloksesta. Ei ole enää pelkkä lässyttävää sanahelinää, että näissä kisoissa ei helppoja pelejä ole.

Vaikka Tshekin kisoissa ei ole Mikko Koivua, Valtteri Filppulaa, Sami Vatasta, Mikael Granlundia ja kumppaneita, on hieno seurata uusia kasvoja tällä tasolla. Ja kas kummaa, Esa Lindell, Joonas Donskoi ja Joonas Kemppainen ovat nousseet aivan runkopelaajiksi joukkueessa. Niin myös tietenkin Aleksander Barkov, jolla on hänelläkin vyöllään alle kymmenen maaottelua. Aivan huikeaa peliä ja itseluottamusta näiltä MM-tasolla kokemattomilta miehiltä. On sitä hieno katsoa. Siitäkin huolimatta, että samaan aikaan voidaan puhua myös ihan syystä, onko maailmanmestaruuskilpailut oikea nimi tälle turnaukselle. Kyllä kai se kuitenkin on.

Itsekin olen syystä tai toisesta seurannut MM-kisoja enemmän kuin miesmuistiin. Yksi syy siihen on lähes yksinään Aleksander Barkov jr. On melkein uskomatonta, että kaverilla on ikää vasta 19 vuotta. On upea katsella kaverin jatkuvasti järkeviä ratkaisuja jäällä. Huikaiseva kontrasti koittaa, kun Barkov avaa suunsa median edessä. Kaverinhan luulisi paukuttelevan henkseleitä niin, että kuuluu katsomoon saakka. Mutta ei. Poika on vielä poika – ja nöytä kuin mikä. Hän on selkeästi raipehelmisten sukua, eikä halua tehdä tästä nyt mitään isoa numeroa. Vaikka aihetta olisi. Välillä sitä miettii, onko tämä lähes kaksimetrinen jätti jo melkein liiankin kiltti huippupelaajaksi? En usko että on, koska lopulta vain pelaaminen ratkaisee. Ja voi olla, että sympaattinen nöyryys kääntyy jopa hänen vahvuudekseen uran jatkuessa. Viksut nimittäin pärjää aina.

Yksi viksuista on myös Suomen sympaattisen oloinen maalivahti Pekka Rinne. Hänellä on todella jalat maassa, vaikka mies on kiistatta yksi maailman parhaista pelipaikallaan tällä hetkellä. Vaikka uskomaton nollaputki ei enää tänään jatkunut, oli esitys jälleen kerran huikea. Jos Suomi näissä kisoissa mitalin ottaa, Rinne tulee olemaan sen takuumies. Uskomaton kaveri.

Palataan vielä itse MM-kisakarnevaaliin. On tullut tavaksi, että me kotisohvilla röyhtäilevät itseämme hiukan parempana väkenä pitävät katselemme MM-kisoihin hauskaa pitämään lähteneiden kekkulointia hiukan paheksuen. Miksi?

Mitä sitten, jos iso joukko suomalaisia (emmekä me ole ainoita) haluaa lähteä reissuun rähjääntymään, pukea päälle vappuvarusteet ja pitää hauskaa. Miksi sitä pitää paheksua? Siksikö, että tuntisi itsensä hiukan paremmaksi ja fiksummaksi ihmiseksi? Sitä paitsi, vähintään yhtä paljon örveltää kisareissuillaan se valkokaulusväki, joka on paikalla yritysten kutsuvieraina kiiltävissä aitioissa ja VIP-teltoissa. Ihmisiä hekin. Sitä viksumpaa porukkaa. Vain vappunaamarit puuttuvat…

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko | 6 kommenttia

Elinkautinen dopingista

Kenian yleisurheiluliiton johtaja Isaiah Kiplagat tuli eilen ulos voimakkaan sanoman kanssa. Hän oli sitä mieltä, että dopingista kärähtäneille pitäisi langettaa saman tien elinikäinen kilpailukielto.

Vaikka Kiplagatin lausunto onkin osa hänen IAAF:n vaalikampanjaansa, sitä sietää miettiä hieman tarkemmin. Jos dopingista halutaan kokonaan eroon, miksi ei nollatoleranssi? Ellei sitten ole niin, että dopingista ei haluta eroon.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on noussut muutenkin esiin erilaiset rangaistukset ja niiden kohtuullisuus yleisen oikeudentajun näkökulmasta; miksi elinkautinen ei ole elinkautinen? Miksi ”armo” ajaa oikeuden edelle? Armo lainausmerkeissä siksi, että jos puhutaan esimerkiksi lapsentappajista ja –raiskaajista, on totaalisen absurdia käyttää termiä armo heidän kohdallaan. Totuus löytyisi saunan takaa, mutta ei nyt mennä sinne, vaan palataan urheiluun.

Dopingin rangaistusasteikko kaikkine juridisine vivahteineen on kovin kirjava. Voi tulla kaksi kuukautta, kaksi vuotta tai jopa neljä vuotta. Riippuen käytetystä aineesta. Mutta mitä, jos kaikki aineet olisivat samalla viivalla? Jos piristekäry johtaisi samalla tavalla ”elinkautiseen” kuin kasvuhormonista tai EPO:sta narahtaminen. Kusetus se on pienikin kusetus. Piristeiden käyttö on samalla tavalla sääntöjenvastainen pyrkimys kohottaa omaa suorituskykyä kuin EPO:n pumppaaminen suoneen.

Yleinen oikeustaju vaatii erilaisista rikoksista erilaisia rangaistuksia. Mutta dopingin käyttö ei ole edes rikos. Miksi sen kohdalla ei voitaisi urheiluyhteisön sisällä soveltaa täysin mielivaltaista nollatoleranssia? Olisiko urheilun maailma jotenkin huonompi kuin nyt, jos jokainen kielletyistä aineista tai menetelmistä narahtanut suljettaisiin saman tien lopullisesti pois urheilusta? Kerrankin vastaan, enkä vain kysy. Ei olisi, pikemminkin päinvastoin. Se olisi mielettömän paljon parempi ja tasa-arvoisempi.

Dopingrangaistuksissa on kärjistetysti kyse kahden eri leirin näkemyksistä. Bisnesmiehet haluavat, että lajissa on kansainvälisiä supertähtiä, jotka tehtailevat jatkuvalla syötöllä ennätyksiä, tuovat kansaa katsomoihin ja avittavat miljoonasponsorien hankintaa. Raha puhuu. Sitten olemme me typeränromanttiset aidot urheiluihmiset, joiden mielestä olisi aivan järjettömän hienoa saada selville, kuka on ihan oikeasti missäkin lajissa maailman paras urheilija. Ilman, että pitäisi pohdiskella, onko joku käyttänyt jotakin vai ei. Miksi me emme enää välitä urheilusta urheiluna, vaan tuijotamme kuola valuen ja tappi tanassa kaikenkarvaisia ennätystilastoja, jotka alkavat monessa lajissa muistuttaa Guinnessin ennätyskirjan friikkigalleriaa.

Moista ideaalia illuusiota tuskin koskaan saavutetaan, mutta jos tahtoa on, pääsisimme ainakin huomattavasti nykyistä lähemmäs. Mitä jos valittaisiin kova linja? Kaikki kiellettyjen aineiden ja menetelmien käyttäjät saman tien ulos urheilusta. Jo nyt pelotteita on, esimerkiksi näytteiden tutkiminen jälkikäteen, mutta tämä uusi kerrasta poikki giljotiinikäytäntö olisi pelotteista paras. Haistatettaisiin pitkät lakimiesten armeijoille, jotka nykyisin nauravat matkalla ihan mihin tahansa, kun heidän asiakkaansa tappelevat vuosikausia erilaisissa instansseissa todistelemassa, kuinka testosteroniarvot nousivat oluesta ja seksistä, joku ruiskutti hammastahnaan nandrolonia, oli vitamiinitietoista talonmiestä sekä petollista pohkeisiin hormonivoidetta jynssännyttä hierojaa.

Mitä jos otettaisiin oikeus omiin käsiin? Jokainen kansainvälisiin kilpailuihin osallistuva urheilija allekirjoittaisi paperin, jossa hyväksyisi uudet säännöt ilman yskimistä. Jos ei kirjoittaisi, ei myöskään osallistuisi. Mikä estäisi?

Ihan samalla tavalla kuin muussa yhteiskunnassa puhutaan rikollisten oikeusturvasta enemmän kuin uhrien, urheilussa tuntuu puhtaiden yrittäjien oikeusturva olevan lähinnä nolla. Mitä enemmän ymmärretään ja sallitaan, mitä pienempiä rangaistuksia jaetaan, sitä säälittävämpi se on. Eikö juuri sen pitäisi olla kaikkein tärkein asia? Samalla tavalla kuin rikosten uhrien ja heidän omaistensa oikeusturva?

Missä on se riittävän vaikutusvaltainen urheilun globaali tienraivaaja, joka alkaa ajaa tätä asiaa? Vai onko urheilu jo muuttunut kokonaan pelkäksi bisnekseksi, jossa tärkeintä on, että megalomaaninen koneisto muhoo ympärillä oleville tahoille rahaa kirstukaupalla keinoista välittämättä?

Kehityksen kelloa on hankala kääntää millään elämänalueella taaksepäin. Ei ole paluuta vaihdantatalouteen, onnellisiin pieniin kyläyhteisöihin, missä vanha maitoauto vartin myöhästyy ja meitä pyydetään pärekattotalkoisiin samalla, kun viedään lainakirvestä naapuriin. Siksi se ei helppoa ole urheilussakaan. Mutta haluaisiko joku ihan tosissaan yrittää? Minä ainakin haluaisin, vaikka kaluunat eivät siihen riitäkään. Ja tiedän, että kaltaisiani on monia, pahuksen monia. Työväen juhlan kunniaksi: olisiko urheilussa vallankumouksen aika?

Tallennettu kategorioihin Doping | 13 kommenttia

Pentti Oláhin viikon urheiluteko

Parhaillaan Kiinan Suzhoussa pidettävät pöytätenniksen MM-kilpailut on maailmanlaajuisesti valtava tapahtuma. Pelaajat esitellään musiikin jylistessä ja spottivalojen loisteessa kuin ammattinyrkkeilijät ikään. Ja ei ihme, onhan kyse Kiinan kansallislajista.

Vaikka laji on aina mielletty aasialaisten hallitsemaksi, on maailmanrankingin TOP 100-listalla lähes puolet eurooppalaispelaajia. Toki neljän kärki on täysin kiinalainen, mutta esimerkiksi sijoilta kuusi ja seitsemän löytyvät saksalaiset Dimitrij Ovtcharov ja Timo Boll. TOP10:ssä ovat lisäksi Portugalin Marcos Freitas sekä Valko-Venäjän Vladimir Samsonov. Ja hänestä pääsemmekin aasinsiltaa pitkin tämän viikon suomalaiseen urheilutekoon.

Samsonov löi tänään pääsarjan toisella kierroksella suomalaisen Benedek Oláhin 4-1. Kalajoella syntynyt ”Pentti” raivasi tiensä pääsarjaan kolmen karsintavoiton kautta ja kepitti avauskierroksella Kroatian EM-hopeamitalistin Tan Ruiwun. Tie 64 parhaan joukkoon oli auki. Samsonov oli jo liian kova pala purtavaksi, vaikka Oláh aloittikin pelin erinomaisesti ja voitti neljännen erän. Samsonovin varmuus oli ihailtavaa luokkaa, kun taas Oláhin otteet ailahtelivat valtavasti läpi pelin. Silti saavutusta voidaan pitää erinomaisena. Yhtä pitkälle MM-kilpailuissa ovat suomalaisista kautta historian päässeet vain Jarmo Jokinen ja Pasi Valasti, sekä naisten puolella Sonja Grefberg, joka oli jopa 32 parhaan joukossa.

Oláhin ranking on tällä hetkellä 193. Grefberg oli aikoinaan naisten listalla jopa 36:s, Jokinen 75:s ja Valastin paras sija oli 123. Ihan maailman kärkeen eivät suomalaispelaajat ole koskaan kuuluneet.

Oláh on ilmoittanut tavoitteekseen Rion olympialaiset. Sinne päästäkseen olisi noustava rankingissa 100 parhaan joukkoon tai läpäistävä tiukat karsinnat. Tavoite ei ole mahdoton, vaikka toki kova. Asiantuntijoiden mukaan Oláhilla on mahdollisuudet nousta lajissa jopa maailman TOP 50:een. Se olisi pahuksen kova juttu, vaikka nykyisessä menestysyhteiskunnassa se ei vielä riitä peruspenkkiurheilijan arvoasteikolla yhtään mihinkään.

On omalla tavallaan mielenkiintoista, kuinka paljon enemmän esimerkiksi tennistä seurataan suomalaismedioissa. Jarkko Niemisen jokainen liikahdus raportoidaan ja teksti-TV seuraa herkeämättä peli peliltä hänen otteluitaan. Pöytätenniksen MM-tuloksia on ollut sen sijaan monesta mediasta aivan turha etsiä. Ja jos on löytynyt, lähinnä pienenä palstan sivukaneettina. Tenniksessä liikkuu isommat rahat, miksi se on myös mediaseksikkäämpää. Huippupelaajat ovat supertähtiä, kovin usein länsieurooppalaisia tai amerikkalaisia. Kiinalaisia pöytätennishuippuja on hankalampi suurelle yleisölle myydä.

Ei pöytätennis silti enää rahallisestikaan mikään minilaji ole. TOP 100 pelaaja voi hyvinkin tienata kaudessa yli 100 000 euroa, kärkikaverit ovat miljonäärejä. Jotain kertoo sekin, että Kiinan huippupelaajat pelaavat omassa maassaan, eivätkä kovapalkkaisessa Bundesliigassa.

Oláhin menestys on suomalaisittain parasta pitkään aikaan. Hänen takanaan on sen sijaan aika hiljaista. Toiseksi parhaan suomalaisen, Roope Kantolan, ranking on 399. Junioripuolellakaan ei näytä kovin ruusuiselta, ellei peruuteta taaksepäin aina 2000-luvulla syntyneisiin asti. Annika Lundström Ja Alex Naumi ovat erittäin lahjakkaita pelaajia, jotka ovat ikäluokissaan aivan eurooppalaisen kärjen tasolla. Toivoa sopii, että resursseja ja valmennusosaamista riittäisi heidän viemisekseen kykyjensä mukaiselle tasolle myös aikuisena. Siihen asti meidän on tyydyttävä seuraamaan, mihin Benedek Oláhin rahkeet riittävät. Toivottavasti vähintään Rioon 2016.

Tallennettu kategorioihin Pöytätennis | 3 kommenttia

Mourinhon inhorealismia

Jose Mourinhon inhorealistinen pelitapa on tuottamassa portugalilaismanagerille jälleen yhden mestaruussulan hattuun. Jos ihmeitä ei tapahdu, on Chelsea Valioliigan mestari.

Sunnuntaina Arsenalia vastaan Mourinhon tavoite oli selkeästi maaliton tasapeli ja sen hän sai. Näin ollen eroa muihin on kymmenen pistettä, kun jäljellä on viisi ottelukierrosta. Mourinhon filosofia on tärkeimmissä peleissä inhorealistinen, mutta se toimii. Häntä voidaan syyttää tylsästä pelitavasta, mutta vain tulokset ratkaisevat. Kun Chelsealla on jäljellä vierasottelut Leicesteriä ja West Bromwichia sekä kotipelit Crystal Palacea, Liverpoolia ja Sunderlandia vastaan, on käytännössä mahdottomuus, että se menettäisi vielä 10 pistettä.

Kamppailu kahdesta muusta suorasta UCL-paikasta on tiukka. Arsenal ja Manchester City ovat tasapisteissä, Manchester United niistä kahden pisteen päässä. Arsenalilla on pelattuna yksi ottelu muita vähemmän. Kovin paha loppuohjelma ei ole kenelläkään. City kohtaa vielä Tottenhamin vieraissa, Arsenal matkaa ManU:n vieraaksi toiseksi viimeisellä kierroksella. Kuudessa viime pelissä Arsenal on repinyt 16 pistettä, ManU 12 ja City vain yhdeksän.

Kuukausi sitten ManCity oli viiden pisteen päässä Chelseasta, mutta tappiot Burnleylle, Crystal Palacelle ja ManU:lle söivät mahdollisuudet mestaruuteen. Tätä taustaa vasten on lähinnä kummallista, etteivät Cityn sheikit ole vielä kävelyttäneet manageri Manuel Pellegriniä lankulle. Kauden jälkeen se on kuitenkin väistämätöntä.

Putoamistaistelussa Burnleyn ja QPR:n tilanne alkaa olla jo liki toivoton. Sunderland, Hull, Leicester ja Aston Villa ovat nekin vaaravyöhykkeessä. Leicester on ottanut nyt putkeen neljä voittoa, joten se on vahvoilla. Perinteinen Newcastle on ajautunut jo seitsemän ottelun tappioputkeen, joten tammikuussa managerinpostin ottaneella John Carverilla on edessään haastava urakka. Lauantaina Newcastle kohtaa Leicesterin vieraissa, ottelu on molemmille ehdottomasti kauden tärkein. Putoamisviivan yläpuolella sinnittelevien lohtu on se, että ensimmäisenä viivan alla oleva Sunderland pelaa kahdella viimeisellä kierroksella vieraissa Arsenalia ja Chelseaa vastaan. Karmaisevan kova loppuohjelma on myös pisteen Sunderlandia edellä olevalla Hullilla, joko kohtaa vielä Liverpoolin, Arsenalin, Tottenhamin ja ManU:n. Putoamiskamppailussa tulee verinen, se on helppo ennustaa.

Putoajista ei varmuutta ole, mutta kaksi nousijaa tiedetään. Watford palaa Valioliigaan kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Kummajainen Bournemouth varmisti käytännössä nousunsa maanantaina. Seura ei ole koskaan pelannut pääsarjatasolla, pääosan ajasta se on viettänyt kolmannella sarjatasolla. Vuonna 2009 seura oli jo katoamassa jalkapallokartalta talousongelmien vuoksi. Kun venäläisomistaja Maksim Demin avasi kukkaronsa, alkoi seuran uusi elämä: Ykkösliigaan nousu tapahtui jo 2010, Championshipiin joukkue kamppaili itsensä 2013. Ja nyt se pelaa ensi kaudella Valioliigaa. Mikä on taustoihin ja joukkueen pelaajiistoon nähden iso ihme.

Serie A:n Fiorentinassa ja Valioliigan Southamptonissa viisi edelliskautta pelannut kokenut puolalaismaalivahti Artur Boruc on ollut yksi nousun kivijalkoja. Hänen taakseen on tehty Mestaruussarjassa toiseksi vähiten maaleja, vaikka edessä pelaavaa puolustuslinjaa ei voi valtavasti ainakaan meriiteillä hehkuttaa. Alakerran avainpelaajat ovat kaikki klassisia alasarjajyriä, eikä keneltäkään löydy pääsarjatason kokemusta. Okei, on siellä toki 37-vuotias Irlannin maajoukkuekonkari Ian Harte – joka on pelannut Valioliigan lisäksi myös Espanjan liigassa – mutta hän ei juuri ole peliaikaa saanut, ainoastaan neljässä ottelussa. Lisäksi Adam Smith pelasi kolme vuotta sitten Tottenhamin paidassa 14 valioliigaminuuttia. On selvää, että nimenomaan puolustukseen joukkue kaipaa kipeimmin pääsarjatason vahvistuksia.

Keskikentältä kokemusta sen sijaan jo löytyy. Dan Gosling on pelannut liigaa Evertonissa ja Newcastlessa, Andrew Surman Wolverhamptonissa ja Norwichissa sekä Junior Stanislas West Hamissa.

Kauden 45 ottelussa Bournemouth on jyrännyt peräti 95 maalia. Syy löytyy kärkimiehistä. 23-vuotias Callum Wilson on paukuttanut 20 osumaa, kokenut ranskalainen Yann Germorgant 15 ja Brett Pittman 13. Heistä vain Germorgantilla on yhden kauden pääsarjakokemus, Ranskan liigan Arlesista. Cardiffista lainalla oleva Kenwyne Jones on sentään pelannut yli 200 Valioliigaottelua, mutta hän on päässyt kauden aikana pelaamaan vain 40 minuuttia, kaikki vaihdosta. Maaleja syntyi yksi.

Näillä pelimerkeillä 37-vuotias manageri Eddie Howe on tehnyt fantastista työtä. On kuitenkin päivänselvää, että tällaisella miehistöllä joukkue palaa Valioliigasta vuoden kuluttua bumerangina takaisin. Isoja satsauksia olisi tehtävä, riittävätkö pelimerkit? Valtava haaste on siinäkin, että seuran kotistadionille Goldsandsille mahtuu vaivaiset 12 000 katsojaa. Lisäksi Bournemouthille on kertynyt kolmen viime vuoden aikana tappiota yli 20 miljoonaa puntaa, mutta toki asia nyt korjaantuu Valioliigan bonuksien ja TV-rahojen myötä. Silti yhtälö on ensi kaudeksi todella haastava, mutta onpahan ainakin mielenkiintoista päästä seuraamaan, kuinka joukkue historiansa ensimmäisellä pääsarjakaudella pärjää.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 1 kommentti

Pudotuspelihuumaa

On pakko myöntää, että tällä kaudella on tullut seurattua poikkeuksellisen tarkasti jopa jääkiekon SM-liigan pudotuspelejä. Sarjat ovat olleet hienoja – kuten on Kärppien ja Tapparan yhä kesken oleva finaalisarjakin.

Välieristä seurasin Tapparan ja Lukon vääntämistä lähinnä siksi, että halusin nähdä legendaarista Ville Niemistä kaukalossa niin paljon kuin mahdollista. Sekä toki kuulla hänen aina niin meheviä kommenttejaan. Olipa sekin sarja, kun Tappara tuli 1-3-takaa-ajoasemasta ohi. Finaaleissa tilanne oli tismalleen sama, mutta taas Tappara onnistui ainakin ensimmäisen eräpallon tappamisessa.

Kaksi asiaa on kaltaistani pystymetsäläistä ihmetyttänyt. Ensinnäkin maalivahtipeli ja sen valtava merkitys. Juha Metsola on seissyt Tapparan maalilla kaikki ottelut – moni pitää häntä miehenä, joka sulaa kauden tärkeimmillä hetkillä, mutta ei sellaiselle ole koskaan ollut mitään perusteita, ja väkevät otteet tänäkin keväänä puhuvat tismalleen päinvastaista kieltä. Sillä on iso merkitys koko joukkueelle, kun maalilla seisoo selkeä ykkösvahti. Maalivahdin rooli jääkiekossa on niin suuri, että noiden jannujen on oltava kyllä todella teräshermoisia kavereita; yksikin lipsahdus ja ”sulajan” leima on otsassa.

Vielä hankalampi henkinen paikka on nyt Kärppien vahtikaksikolla Tomi Karhunen – Iiro Tarkki. Miestä maalilla on vaihdettu jo kolmesti kesken ottelusarjojen. Sen on pakko heijastella pääkoppaan. Kummankaan vahdin itseluottamus ei voi olla tapissa jatkuvien vaihdosten jäljiltä. Kun Lauri Marjamäki otti Tomi Karhusen pois kesken viidennen finaalin, oli hänen käytännössä pakko laittaa Iiro Tarkki aloittamaan tänään Tampereella. Kovin vahvaa näyttöä Tarkin torjuntavireestä ei saatu, sillä hän torjui keskiviikkona viimeisessä erässä tasan kerran.

Lisäksi maalivahdin vaihtelu vaikuttaa varmasti myös kenttäpelaajien alitajuntaan, vaikka he toki medialle hokevatkin, että heillä on kaksi hyvää maalivahtia ja on ihan sama kumpi siellä seisoo. Ei ole. Juuri tästä syystä on helppo ennustaa, että Tappara vie sarjan seitsemänteen peliin. Se onkin jo sitten niin oma taiteenlajinsa, että siinä eivät enää mitkään säännöt päde.

Toinen ihmetyttävä asia on joukkueiden huippupelaajien peliminuutit ja jatkuva onnistuminen silloin, kun sitä tarvitaan. Kärpät on tehnyt pudotuspeleissä 61 maalia. Niistä viisi parasta maalintekijää on tehnyt 36, Tapparan 50 maalista viisi parasta on tehnyt 34. Joonas Kemppainen, Joonas Donskoi, Julius Junttila, Olli Palola, Pekka Jormakka ja Kristian Kuusela tuntuvat olevan koko ajan siellä, missä tapahtuu. Myös herrojen peliajat ovat valtavia. Tapparalle tulee tänään kuudennessa finaalissa 19:s peli 35 päivään, Kärpille 18:s. Kuorma on järkyttävä.

Tästä päästäänkin seuraavaan asiaan. Runkosarjassa pelataan 60 ottelua, minkä päälle hysteerisellä aikataululla tahkottavat play offit. Jos mestaruus ratkeaa seitsemännessä pelissä lauantaina, on siitä MM-kisojen alkuun ruhtinaalliset kuusi päivää. On selvää, että finaalijoukkueiden pelaajista moni on päävalmentaja Kari Jalosen papereissa alleviivattu punaisella tussilla. Kuinka oikeudenmukaista heille on, että pudotuspeleistä pitäisi siirtyä koko lailla suoraan Leijona-maailmaan? Kuinka sellaista voi edes kukaan jaksaa? Kun finaalisarjan aiheuttama stressi ja jännite laukeavat, ei maksimaalinen pelivire voi löytyä uudelleen ihan sormia napsauttamalla. Tästä kärsii takuulla maajoukkuekin MM-kisoissa. Miksi runkosarjaa ei voisi lyhentää hitusen? Se olisi suomalaisen jääkiekkoilun etu. Jos finaalisarjan ja MM-kisojen väliin jäisi edes kaksi viikkoa, paranisi tilanne oleellisesti.

Liigaseurojen talousvaikeuksista ja tulevista palkanalennuksista on viime aikoina kirjoitettu. Siksi seurat eivät varmasti halua menettää yhdenkään kotiottelun tuottoja, joten yhtälö on hankala. Mutta palveleeko nykytilanne suomalaisen jääkiekkoilun etua?

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko | 4 kommenttia

Nezirin superaika olikin ankka

Monen leuat loksahtivat, kun pika-aituri Nooralotta Neziri kiskaisi lauantaina kesken Yhdysvaltain leirinsä Clermontissa 100 metrin aidat 12,69. Tuulta oli toki yli sallitun (+2,6), mutta silti aika oli uskomattoman kova.

Kun käytetään kansainvälistä pikamatkojen tuulilaskuria, 12,69 +2,6 myötäisessä vastaa sallituissa eli +2,0 tuulessa aikaa 12,75. Eli peräti 0,23 sekuntia alle voimassa olevan SE-ajan. Ja kaikki tämä vielä keskellä kovaa harjoitusleiriä. Nezirin valmentaja Jussi Ihamäki alkoi itsekin omien videoanalyysiensä perusteella epäillä, että tulos ei pitänyt paikkansa. Kovassa kunnossahan Neziri hallikauden perusteellakin on, mutta että ihan näin kovassa jo huhtikuun puolivälissä…

Kyseisen B-finaalin juoksijat paransivat alkueräaikojaan keskimäärin 0,49 sekuntia, eikä erien ja finaalin tuulioloissa ollut valtavia eroja. Valmentaja Ihamäki kertoi minulle kuvanneensa sekä A- että B-finaalin, ja laski videoanalyysilaitteellaan, että Neziri jäi A-erässä 12,56 ajalla voittoon juosseelle Tiffany Porterille noin 0,05 sekuntia / aitaväli. Kun aitoja on kymmenen, voi jokainen itse laskea, mitä se tarkoittaa. Virallisissa lopputuloksissa Porterin ja Nezirin ero oli kuitenkin ainoastaan 0,13 sekuntia. Ihamäki oli itse sitä mieltä, että Nezirin erän aikoihin voidaan lisätä tuollainen 0,4-0,5 sekuntia, niin ollaan lähellä totuutta.

Nostan Jussi Ihamäelle isosti hattua. Harva valmentaja olisi kyennyt samanlaiseen rehellisyyteen ja vieläpä tuomaan sen julki. Moni olisi ottanut onnitteluja vastaan avosylin ja jäänyt leijumaan huipputuloksen tuomaan euforiaan. Ihamäki kuitenkin tiesi, että tulos oli väärä, eikä sen totuudeksi uskominen olisi hyväksi hänen urheilijalleen. Rehellisyys on ainoa tie huipulle, eikä tältä kaksikolta sitä puutu. Ihailtavaa toimintaa.

Yleisurheilun sisäpiirissä alettiin saman tien muistella, että Yhdysvaltain keväässä on jo vuosikaudet – ellei vuosikymmenet – juostu pahuksen kovia tuloksia pikamatkoilla. Ja näitä epäilyksiä kuului aika monenkin kokeneen valmentajan suusta, sellaistenkin, jotka ovat urheilijoineen USA:n kevätkarusellissa kilpailleet. Pika-aitojen SE-mies Arto Bryggare sen sijaan puolusti ajanottoa jenkkilässä omiin kokemuksiinsa vedoten. Tosin myös hän muisti yhden tapauksen, joka ei mennyt aivan oppikirjojen mukaan.

Moni jenkkikiitäjä onkin taantunut kymmenyskaupalla lentomatkalla Eurooppaan. Toki tähän voi olla vähintään osasyynä sekin, että jenkkien halli- ja ratakausi talven ja kevään aikana on todella kuluttava, eikä potkua Euroopan kiertueelle ole vain enää yksinkertaisesti riittänyt.

Olen toki ennenkin kuullut, että jenkeissä esimerkiksi tuulimittarit ja –mittaukset ovat vähän mitä sattuu. Hiukan kärjistäen, paikallinen fatboy saattaa seisoskella tuulimittarin edessä kaivelemassa nenää juuri ratkaisevalla hetkellä. Jos maalikameraa on peukaloitu tai maalikamerakuvaa tulkittu väärin – oli se sitten tahatonta tai tahallista – on kyse kohtuullisen suuren kokoluokan skandaalista. Tapaus olisi syytä kaivella pohjamutia myöten. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikkia Yhdysvalloissa tehtyjä tuloksia pitäisi kategorisesti alkaa epäillä. Lauantaina Clermontissakin juostiin vain pari erää, joiden tulokset vaikuttivat hieman erikoisilta.

Oli oikeastaan luojan lykky, että Nezirin aika syntyi liian kovassa myötätuulessa ollakseen sallittu. Muuten SE olisi nyt siellä 12,75 haminoissa ilman, että tulosta olisi todellisuudessa koskaan syntynyt. Nyt tuo 12,69 jää ainoastaan tuulitulostahraksi tilastokirjoihin, ellei tuloksia sitten jossakin vaiheessa muuteta.

Me suomalaiset olemme rehellistä kansaa. Paljon on kuultu juttuja, että monissa maissa esimerkiksi arvokisojen tulosrajoja juostaan ja hypätään oloissa, jotka eivät kestä päivänvaloa. Ei meillä. Jos hyppy on millin yliastuttu, nousee punainen lippu poikkeuksetta. Jos tuulilukema on +2,1, se on +2,1 hamaan tappiin saakka, eikä pyöristyksiä alaspäin tapahdu. Ja hyvä näin. Jos oikein haluaa viedä spekuloinnit pitkälle, voisi joku uskaltaa sanoa ääneen senkin, että miten esimerkiksi kiellettyjen aineiden käyttöön mahdetaan suhtautua maissa, missä pienet tulosmanipulaatiot katsotaan läpi sormien. En väitä mitään, tuli vain mieleen.

 

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 7 kommenttia