Mixun lorun loppu

Suomen peliesitys Belfastissa tänään oli kaoottinen, puhditon ja hengetön. Tappio Pohjois-Irlannille päätti haaveet EM-kisapaikasta tylyllä tavalla.

Lopulta oli aivan sama, mikä oli Roman Eremenkon rooli, ketkä olivat laitapakit ja ketkä hyökkääjät. Pataan tuli, eikä selityksille ollut käytännössä tämän ottelun jälkeen mitään sijaa. Oikeastaan mielenkiintoisin kysymys ottelun päätyttyä oli se, kertoisiko Mixu Paatelainen haastattelussa pelin jälkeen jällen kerran, että pelissä oli paljon positiivista

No, positiivista oli ehkä se, että Berat Sadik teki maalin ja oli muutenkin suht vaarallinen kärjessä kentälle lopussa päästyään. Sadikin maali tuli yliajalla ja peliä oli vielä kaksi minuuttia jäljellä. Ennen sitä Suomi oli jo lammasmaisesti luovuttanut, mutta viimeisellä kahdella minuutilla intoa jälleen löytyi, jopa raivoa. Missä ne olivat, kun peliä olisi pitänyt ratkoa? Kun olisi pitänyt ajaa isäntäjoukkue kiinni toisella jaksolla?

Molemmat joukkueet olivat yllättävänkin aktiivisia heti alkuun. Pohjois-Irlannin tekemisessä oli kuitenkin selvästi enemmän järkeä ja logiikkaa. Suomi kaahasi hirvittävällä höyryllä ylöspäin ilman kontrollin häivääkään. Roman Eremenko oli vaihteeksi ainoa pelaaja, joka yritti saada Suomen peliä kontrolliin ja rytmittää sitä edes jollakin tavalla. Tänään se rytmi puuttui kokonaan ja kentällä vallitsi kaaos.

Isäntien alakerta oli avausjaksolla yllättävän hatara ja puolustuslinjan takana oli tilaa. Mutta Suomi ei pystynyt siitä huolimatta rakentamaan kovin pelottavia maalipaikkoja, jos yhtään. Teemu Pukin laukaus liki nollakulmasta oli avausjakson vaarallisin suomalaistilanne.

Tiedettiin jo ennalta, että erikoistilannepelaaminen on Pohjois-Irlannin vahvuus. Niiden jälkitilanteista maalit tulivatkin. Suomen merkkauspeli oli päämäärätöntä pallontuijottelua, omat miehet jätettiin käsittämättömän usein yksin. Paras esimerkki tästä oli pelin avausmaali; Suomella oli seitsemän miestä omalla rangaistusalueella, mutta Kyle Laffertyllä oli kaikki mahdollinen aika ja tila laukoa vapaapotkun jälkitilanteesta pallo reppuun. Käytännössä peli olisi voinut olla avausjakson jälkeen jo 4-0.

Mikä muuttui toisella jaksolla, kun oikeastaan lähes kaiken olisi pitänyt muuttua 0-2-tappiotilanteessa? No, ei oikeastaan yhtään mikään. Joel Pohjanpalo ja Paulus Arajuuri olivat kentällä Kasper Hämäläisen ja Joona Toivion sijaan, mutta yhtään sen enempää tolkkua Suomen pelissä ei ollut.

Näennäisesti hallittiin, mutta se johtui siitä, että Pohjois-Irlanti vetäytyi tietoisesti tyystin, kuten se on tehnyt jo otteluiden alusta asti moneen kertaan näissä karsinnoissa hyvällä menestyksellä. Ei kotijoukkueella ollut mitään tarvetta enää kontrolloida kuin omaa alakertaansa. Ja sen he hallitsivat niin hyvin, että todellisia järjestelmällisesti luotuja maalipaikkoja ei Suomelle juuri syntynyt.

Nämä karsinnat olivat tässä, viisi ottelua ja neljä pistettä, niistä kolme Färsaarilta. Ne Kaikkien Aikojen Karsinnat. Paljon puhutaan siitä, että Suomen materiaali ei riitä. Mutta katsokaapa EM-karsintojen taulukkoja. Täysin mukana lopputurnaustaistelussa ovat mm Islanti, Israel, Slovenia, Liettua ja Albania. Eivät kai ne ole meitä materiaaliltaan kovin paljon edellä? Jos ovat pelaajat epäonnistuneet, niin on valmennuskin. Ei Mixu Paatelainen saa tätä joukkuetta pelaamaan voittavasti.

Paatelainen oli pelin jälkeen tänään harvinaisen realistisella ja rehellisellä tuulella. Hän myönsi, että tilanne on, mikä se on ja tämäkin tulos kertoo Suomen tasosta juuri nyt. Legendaarinen lausunto ”jos on löysä, niin on löysä”, kuvasi oivallisesti suomalaisten esitystä. Omalla tavallaan Paatelainen kuitenkin kaatoi koko lastin pelaajien niskaan. Jonkinlainen pieni itsekritiikki olisi ollut mukava osoitus selkärangan olemassa olosta.

Suomen joukkue oli tänään kovasti kapteeninsa näköinen. Ensi kaudeksi Serie A:han siirtyvä Niklas Moisander on toki kärsinyt loukkaantumisesta, mutta hän oli tänään yksi huonoimmista suomalaispelaajista kentällä; arka, pelokas, pehmeä, epävarma. Kun joukkueen kapteeni ei johda edestä, se vaikuttaa väistämättä koko joukkueen esitykseen. Tänään kentällä oli epäyhtenäinen lauma yksilöitä, joilla ei tainnut olla kovinkaan suurta ymmärrystä siitä, mitä kentällä oltiin tekemässä. Ja juuri se pitäisi valmennusjohdon pystyä ottamaan piikkiinsä.

Iso kysymys on, jatkaako Paatelainen nyt Pertti Alajan lupauksista huolimatta? Vaikka laskennallinen pieni sauma jatkokarsintaan on, ei näillä esityksillä ole kyllä mitään jakoa. Suomen pelitapa ei sovi tälle joukkueelle, kyllä näistä miehistä pitäisi saada enemmän irti.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 10 kommenttia

Mustaa ja valkoista MM-maastoissa

Maastojuoksun MM-kilpailut käytiin tänään Kiinassa. Ihan valtava yllätys ei ollut, että afrikkalaiset juoksijat dominoivat jokaista juostua sarjaa. Mantereen ylivoima sen sijaan yllätti.

Kovin kauas on tultu niistä ajoista, kun Pekka Päivärinta vuonna 1973 juoksi voittoon historian ensimmäisissä MM-maastoissa. Edellinen jossakin muualla kuin Afrikassa syntynyt miesten mestari on portugalilaislegenda Carlos Lopez, joka vei voiton vuonna 1985.

Tänä vuonna paras ei-afrikkalainen oli miesten kilpailussa 22:nneksi sijoittunut Turkin Polat Kemboi, hänkin on toki syntynyt Keniassa. USA:n Chris Derrick oli 24:s ja Australian Brett Robinson 28:s. Paras eurooppalaissyntyinen juoksija oli 53:nneksi sijoittunut Espanjan Daniel Mateo. 111 juoksijan joukossa oli tasan 11 eurooppalaisjuoksijaa. Naisten puolella paras eurooppalainen oli Espanjan Trihas Gebre (15:s), joka vaihtoi kansalaisuutta etiopialaisesta espanjalaiseksi viime vuonna. Syntyperäiset britit Gemma Steel ja Rhona Auckland olivat hienosti sijoilla 18 ja 19. Mielenkiintoista oli, että Pohjoismaista Tanska oli lähettänyt Kiinaan kuusi naisjuoksijaa, Ruotsilla oli mukana yksi miesjuniori. Norjalaisia ei mukana ollut, vaikka Norja on tällä hetkellä Pohjoismaiden kirkkaasti paras kestävyysjuoksumaa.

Naisjuniorien kilpailun 30 parhaan joukossa oli 24 afrikkalaista. Paras eurooppalainen oli Tanskan Maria Larsen, joka oli hienosti 30:s. Miesjuniorien 30 parhaan joukossa oli 26 afrikkalaista. Siellä paras eurooppalainen oli 20:nneksi sijoittunut Italian Yemaneberhan Crippa, joka on etunimestään huolimatta syntyperäinen italialainen.

Kun maastojuoksussa alettiin järjestää myös EM-kilpailuja vuonna 1994, kävivät MM-kilpailut tavallaan tarpeettomiksi monelle eurooppalaismaalle, niin myös Suomelle. Tosin myös EM-maastoissa suomalaisedustus on jäänyt vuosi vuodelta yhä niukemmaksi. Kun vielä vuonna 2006 mukana oli 12 suomalaista, 2014 Minttu Hukka oli ainoa suomalaisedustaja kilpailuissa. 2013 suomalaisia oli neljä, 2012 kolme. Toki maastoissa on nykyisin myös Pohjoismaiset mestaruuskilpailut, mutta silti kannattaisin lämpimästi, että myös EM-tasolle lähetettäisiin rohkeammin joukkueita. Vain kovien kilpailujen kautta kollektiivinen kehittyminen on mahdollista. Etenkin miesten taso on tällä hetkellä kapea ja kehno, mutta silti.

Suomessa ei tällä hetkellä ole käytännössä maastojuoksukulttuuria. Keväällä juostaan aluemestaruus- ja SM-kilpailut, syksyllä PM-katsastuskilpailut. Ja siinä kansallinen maastojuoksun kilpailukalenteri sitten käytännössä onkin. Paljon on partaa pärisytetty siitä, olisiko SM-kilpailutkin syytä siirtää syksyyn, jolloin maastokausi olisi hieman yhtenäisempi ja sillä olisi edes jonkinlainen jatkumo. Ajatus voisi olla hyvä. SM-maastoissa oli vuosi sitten Lempäälässä mukana 665 juoksijaa, joten yrittäjiä kyllä riittää. Suuren osanottajamäärän tosin selittää se, että viime vuonna mukana oli ensi kertaa myös 15-vuotiaiden sarjat. Tyttöjen kilpailussa juoksi 92 junioria, pojissa 82. Ikäluokka ikäluokalta osallistujat kuitenkin vähenevät. 22-vuotiaiden sarjassa oli mukana 38 miestä ja 32 naista.

Edellinen suomalainen MM-maastoissa on ollut Annemari Sandell-Hyvärinen, joka keskeytti Jordanian Ammanissa vuonna 2009. Harva muistaa, että Sandell oli naisten 4 kilometrin matkalla vuonna 1999 pronssilla. Se on järkyttävän kova suoritus.

Edelliset juoksijat miesten sarjassa olivat vuonna 2000 Portugalin Vilamourassa. Silloin Ville Hautala oli 94:s, Jussi Utriainen 95:s, Pasi Mattila 99:s, Vesa Mäkinen 123:s ja Juuso Rainio keskeytti. Viivalla oli yhteensä 171 ukkoa.

Vuonna 2017 MM-maastot juostaan muuten Ugandan Kampalassa. Veikkaan, että niissä oloissa afrikkalaisdominanssi on vielä suurempaa. Luvassa on noin 30 asteen hellivää lämpöä. Olisipa eksoottinen kulttuuriteko, jos Suomi lähettäisi Kampalaan täydet joukkueet joka sarjaan. Elämys ainakin olisi unohtumaton.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 4 kommenttia

Paatelaisen viimeinen sauma

Jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen on sunnuntaina ehkä uransa kovimmassa paikassa. EM-karsinnat eivät ole sujuneet suunnitellusti, joten sunnuntaina Pohjois-Irlannista on tuotava tuliaisiksi muutakin kuin sixpäkki Guinnessia.

On selvää, että yksi piste ei riitä tuliaisiksi. Unkarille ja Romanialle kärsittyjen kirvelevien tappioiden jälkeen mikään muu kuin kolme pistettä ei kelpaa. Neljän ottelukierroksen jälkeen Romanialla on 10 pistettä, Pohjois-Irlannilla yhdeksän, Unkarilla seitsemän ja Suomella vain neljä. Voitto nyt ja kesäkuun kotiottelusta Unkaria vastaan palauttaisivat toiveet EM-kisapaikasta.

Kun EM-lopputurnausta laajennettiin 16 joukkueesta 24:een, moni ajatteli, että Suomen tie historian ensimmäiseen lopputurnaukseen kävisi sileäksi. Kun lohkoarvonta oli kerrankin suosiollinen, kasvoivat toiveet entisestään. Ehkä juuri siksi nyt saavutetut laihat tulokset ja karu sarjatilanne lohkossa tuntuvat niin suurelta pettymykseltä. Varsinkin, kun tätä mahdollisuutta on hehkutettu nyt jo vuosien ajan. Tämän piti olla Mixu Paatelaisen valmennusuran kruunu, sellaisen päähänsä saa epäilemättä valmentaja, joka Suomen ensi kertaa arvoturnaukseen vie.

Jos sunnuntaina tulee köniin, on monella taholla miettimisen paikka. Tappio tietäisi jatkomahdollisuuksien kuivahtamista lähes varmasti. Mitä silloin jäisi käteen Paatelaisen aikakaudesta? Kaikki neulasensa varistanut joulukuusenranka? Ja olisiko Pertti Alajalla enää mitään syytä roikottaa epäonnistunutta päävalmentajaa maajoukkueen mukana? Otettaisiinko uusi mies puikkoihin jo kesäksi ja alettaisiin jälleen kerran rakentaa alusta uutta projektia, jonka maali on ties missä?

Paatelainen toi suomalaiseen maajoukkuejalkapalloon termin joulukuusi, mikä tarkoittaa pelaajien ryhmitystä kentällä. Vaikka muoto onkin hiukan varioitunut pelien sisällä, tästä on pidetty kiinni suhteellisen tiukasti. Tulosta se ei ole toivotulla tavalla tuonut. Etenkin maalinteko on ollut pirullista pahanmakuisen tervan juontia. Färsaarten reppuun saatiin sentään kolme osumaa, mutta kolmen viime pelin saldona on tasan yksi maali. Karsintamaaleista Riku Riski on tehnyt kaksi, Roman Eremenko ja Jarkko Hurme yhden. Teemu Pukin saldo huutaa nollaa, samoin Joel Pohjanpalon. Heistä ei ole saatu ulosmitattua olemassa olevaa potentiaalia. Nyt Paatelainen kutsui mukaan viimeinkin Berat Sadikin, joka on tehnyt tällä kaudella Sveitsin liigassa FC Thunille yhdeksän osumaa 25 ottelussa. Samaan aikaan Pukki on tehnyt Tanskan liigassa 16 ottelussa kuusi maalia Bröndbylle, Pohjanpalo kakkosbundesliigassa kymmenen osumaa 22 pelissä Fortuna Düsseldorfille.

Sadik onnistui alkukaudella erinomaisesti ja maaleja syntyi liukuhihnalta, kahdeksaan ensimmäiseen liigamaaliin meni 12 ottelua. Lokakuun neljännen päivän jälkeen eli viiden ja puolen kuukauden aikana maaleja on syntynyt enää yksi. Onko hän siis sittenkään ratkaisu Suomen maalinteko-ongelmiin? Viimeaikaisen maalivireen perusteella Huuhkajien kuumin mies on tällä hetkellä Moskovan CSKA:n Roman Eremenko, joka johtaa Venäjän liigan maalipörssiä kymmenellä rysällä. Seitsemässä edellisessä liigaottelussaan Eremenko on murjonut kuusi maalia. Maajoukkueessa hänen ongelmansa on liian suuri rooli verrattuna seurajoukkueeseen. Eremenko on Suomen pelin sielu, joka käynnistelee hyökkäyksiä, määrittelee Suomen pelirytmin, antaa ratkaisevia syöttöjä ja raataa molempiin suuntiin. Yhdellä miehellä on vähintään kolmen pelaajan roolit harteillaan joka ikisessä maaottelussa. Ja sitten pitäisi vielä vastata maalinteostakin. Paatelainen ei ole löytänyt Eremenkolle roolia, missä hänen maalintekotaitonsa pääsisi oikeuksiinsa. Käänteinen kysymys toki on, romahtaisiko Suomen pelinteko keskialueella, jos Eremenkon rooli olisi ylempänä? Aika monessa ottelussa on näyttänyt siltä ja Eremenko on pienten kokeilujen jälkeen pudotettu takaisin joulukuusen alemmille oksille.

Kuinka sitten lähteä hakemaan ne elintärkeät kolme pistettä Belfastista? Omaa maalia varjellen ja vastahyökkäyksiin luottaen vai pallonhallinnan kautta? Pohjois-Irlanti aloitti karsinnat kolmen voiton putkella; Unkari ja Kreikka kaatuivat vieraissa, Färsaaret kotona. Romania oli sen jälkeen kotonaan liian kova. Joukkue onnistuu useimmiten altavastaajana vastahyökkäyspelillä, sekä Unkarissa että Kreikassa pallonhallinta oli selkeästi kotijoukkueilla. Mutta on hankala nähdä, että joukkue lähtisi peruuttelemaan kotikentällään Windsor Parkilla fanaattisen yleisön edessä. Vai olisiko Paatelaisenkin erinomaisesti tuntema päävalmentaja Michael O´Neill niin juoni mies? Se vasta paradoksaalista olisi, jos kumpikin joukkue lähtisi peliin vastaiskuihin luottaen; silloin edessä voi olla tuskainen viivytystaistelu, joka ei katsojille tajunnanräjäyttävää elämystä tarjoa.

Jotenkin sitä toivoisi, että Paatelainen uskaltaisi luottaa Suomen omaan peliin ja pallonhallintaan. Kärkeen voisi hyvinkin laittaa kaksi miestä, Pukin ja Pohjanpalon tai Sadikin. Roman Eremenko rohkeasti kymppipaikalle ja kova prässi päälle alusta asti. Mitä sillä menetettäisiin? Parempi 5-4-voitto hurlumheijalkapallolla kuin peruutellen ja varoen 0-0 tai pahimmassa tapauksessa niukka tappio. Nyt on nimittäin ihan pakko voittaa. Ja jos se vaatii joulukuusen heittämistä biojäteastiaan, on se myös uskallettava tehdä. Muuten Mixu Paatelaisen päivät A-maajoukkueessa ovat luetut.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 1 kommentti

Talvilajien alennustila

Pohjoismaisten hiihtolajien maailmancupit on tältä kaudelta käyty. Suomalaisten suoritukset olivat vuoden takaiseen Sotshin olympiamenestykseen verrattuna varsin vaatimattomia.

Toki suuri syy oli siinä, että Sotshin hiihtolajeissa lajivalikoima oli suomalaisittain otollisempi, kun meikäläisten päämatkoja hiihdettiin perinteisellä. Tämä näkyi MM-kilpailuissa etenkin parisprinteissä.

Maastohiihdon miesten maailmancupissa Matti Heikkinen oli parhaana suomalaisena 20:s, Sami Jauhojärvi 36:s ja Iivo Niskanen 40:s. Naisten puolella Kerttu Niskanen oli 14:s, Anne Kyllönen 20:s ja Krista Pärmäkoski 24:s. Vuosi sitten naisten puolella kolme suomalaista oli 11 parhaan joukossa, niin myös sitä edellisellä kaudella. Mikä tökkii?

Mäkihypyssä Lauri Asikainen oli cupin 30:s, Jarkko Määttä 32:s. Naisten puolella Julia Kykkänen oli 24:s. Vuosi sitten Kykkänen oli yhdeksäs ja miesten paras Anssi Koivuranta 19:s. Yhdistetyn puolella Ilkka Herolan kausi oli sekin hankala. Vuosi sitten hän oli cupissa 22:s ja parhaissa yksittäisissä kilpailuissa sijoilla 4, 10, 11 ja 13. Tällä kaudella Herolan kokonaissijoitus parani 17:nneksi, mutta parhaat yksittäiset sijat olivat 9, 11, 11 ja 11. Se oli pieni pettymys, koska viime kausi päättyi Oslossa hienosti nelossijaan ja tämän kauden piti olla se lopullinen läpimurto. Toiseksi paras suomalainen löytyy tällä kaudella sijalta 57 (Jim Härtull) ja viime kaudelta 46 (Eetu Vähäsöyrinki). Vielä viime kaudella Herolan takana muut suomalaiset keräsivät 57 maailmancupin pistettä, tällä kaudella niitä tuli enää 19.

Sekoitetaan samaan pakkaan vielä ampumahiihto. Miesten maailmancupissa Ahti Toivanen oli ainoa pisteille päässyt: kolme pinnaa oikeutti sijaan 88. Vuosi sitten Jarkko Kauppinen keräsi 31 pistettä ja Olli Hiidensalo 11. Jos jätetään lajia lähes yksin Suomessa kannatellut Kaisa Mäkäräinen laskuista, naisissa tällä kaudella Mari Laukkanen oli cupin 36:s 213 pisteellä, muut eivät pisteitä keränneet. Vuotta aikaisemmin Laukkasen sija oli 42 ja pistesaldo 161. Tuolloinkaan muut suomalaiset eivät pisteille päässeet. Edellisen kerran joku muu kuin Mäkäräinen tai Laukkanen hiihti maailmancupin pisteille kaudelle 2008/2009, kun Teija Lehtimäki otti yhteensä yhdeksän pistettä. Tilastot ovat karmaisevia.

Mitä oikein on tapahtunut? Toki resurssit ovat vähentyneet lajissa kuin lajissa, mutta silti nämä lukemat ovat aika murheellisia. Vielä surullisempaa on, että nykyisen kärkikaartin takaa ei ole juuri tulossa nuoria superlahjakkuuksia, jotka olisivat jo kolkuttelemassa maajoukkueen portteja. Paradoksaalista sinänsä, että tässä mielessä parhaat näkymät on mäkihypyssä, missä nuori kaarti Niko Kytösahon johdolla alkaa olla jo hyvinkin MC-tasoa. Maastohiihdossa ja ampumahiihdossa tilanne on kehnoin.

Maastohiihdon tilanteen karuus konkretisoituu parhaiten SM-kilpailuissa. Maajoukkueurheilijat ovat käytännössä valovuoden kaikkia muita edellä. Tämä johtuu pääosin siitä, että heidän leirityksensä ja kalustonsa on muihin verrattuna täysin eri tasolla. Se ei kuitenkaan selitä kaikkea.

Nuorten (alle 20-vuotiaiden) MM-kilpailuissa Kazakstanissa helmikuussa Suomi oli naisten viestissä yhdeksäs, miehissä sentään neljäs. Henkilökohtaisissa lajeissa parhaat tulokset tulivat sprintistä: Lauri Vuorinen oli kuudes ja Lauri Lepistö yhdeksäs. Normaalimatkoilla paras sijoitus oli Johanna Matintalon 16:s skiathlonissa sekä Joni Mäen 20:s 10 kilometrin vapaalla. Muita sijoja 20 parhaan joukkoon ei irronnut. Vuotta aiemmin Joni Mäki oli sprintin kolmas ja Lauri Vuorinen neljäs. Joonas Sarkkinen oli normaalimatkojen paras 15:s, naisten puolella Elsa Airaksinen 10:s ja Katri Lylynperä 16:s.

Yksikään näistä urheilijoista ei ole vielä lähelläkään aikuisten maajoukkuetasoa. Lylynperän parhaat MC-sijoitukset ovat perinteiseltä kympiltä Rukalta ja Lahdesta, 42 ja 47. Molemmissa kilpailuissa hän jäi kärjelle yli kolme minuuttia. Rukalla Matintalo oli 70:s, ero kärkeen 4.20. Joni Mäen paras sija maailmancupissa on sprintin 61:s Rukalla. Joonas Sarkkinen, Lauri Lepistö ja Elsa Airaksinen eivät ole tällä kaudella maailmancupeihin mukaan päässeet. Lähimmäksi kärkeä on päässyt Lauri Vuorinen, joka oli Lahden MC-sprintissä 35:s.

Toki kaikki nämä hiihtäjät ovat vasta 20 ikävuoden nurkilla, joten sikäli MC-vertailu on hiukan epäreilu. Silti se kertoo mielestäni hyvin konkreettisesti, kuinka kaukana vaikkapa aikuisten arvokisojen TOP20 tasosta mennään. Eroa kurottavaksi on paljon, eikä se käy vuodessa tai kahdessa. Ja aika huolestuttava piirre on sekin, että juniorien MM-kisoissa Suomen viestijoukkeuissa 2010-luvulla hiihtäneistä ainoastaan Iivo Niskanen, Krista Pärmäkoski ja Perttu Hyvärinen ovat nousseet maajoukkuetasolle.

Vielä paremman vertailun saa, kun tarkastelee juniorien MM-kilpailujen kaikkia suomalaisia viestihiihtäjiä vuosilta 2007-2013.Tämän aikajakson hiihtäjien pitäisi olla nyt parhaimmillaan. Yhteensä näissä viesteissä on hiihtänyt 21 miestä ja 16 naista. Miehistä maajoukkuetasolle on noussut kuusi hiihtäjää, naisista vain neljä. Loput 27 ovat kadonneet kuka minnekin. Onnistumisprosentti on kovin pieni. Uskoisin, että lajissa kuin lajissa tämä on se suurin kehityshaaste. Kuinka saadaan pienennettyä kuilua maajoukkueurheilijoiden ja muiden välillä. Ja kuinka nuorten arvokisakävijöistä ja –menestyjistä saadaan jalostettua yhä useampi myös hyvälle aikuisten tasolle.

Tallennettu kategorioihin Ampumahiihto, Hiihto, Mäkihyppy | 23 kommenttia

Mäkäräisen hurja lento

Kaisa Mäkäräinen hallitsi hermonsa keskiviikkona 15 kilometrillä kahden hankalan kilpailun jälkeen. Uran neljäs arvokisamitali kolahti Kontiolahdella plakkariin.

Näytti jo siltä, että mitali jää haaveeksi, kun Mäkäräisellä otti kolmelta ensimmäiseltä ampumapaikalta kaksi sakkominuuttia. Viimeinen ammunta meni nollille ja sen jälkeen Mäkäräinen hiihti reilut kolme jäljellä olevaa kilometriä maaliin aivan mielipuolista vauhtia tavoittaen kaikki muut paitsi Tshekin Gabriela Soukalovan, joka jäi reilun sekunnin edelle. Sellaista hiihtoa ei ole ampumahiihtokilpailussa taidettu nähdä koskaan aikaisemmin. Italian Dorothea Wiererin Mäkäräinen löi maaliin saapuessaan 0,4 sekunnilla. Ja kuinka tärkeäksi se ero lopulta muodostuikaan, vaikka maalin tulon jälkeen pidettiin hopeamitalia jo varmana. Mutta ampumahiihto näytti jälleen kerran luonteensa. Viimeisten joukossa lähtenyt Venäjän Jekaterina Jurlova ampui ainoana kilpailijana tänään kaikki 20 taulua alas ja nappasi kuuman ryhmän takaa selkeän yllätysvoiton. Vaikka hän hiihti 1.35 minuuttia Mäkäräistä hitaammin, riitti loistoammunta liki puolen minuutin voittoon.

Mäkäräiselle pronssi oli varmasti henkisesti tärkeä juttu. Kun kaksi ensimmäistä henkilökohtaista kisaa eivät menneet odotetusti, alkoi media- ja sohvaperunamylly jauhaa mantraa siitä, kuinka Mäkäräisen pää pettää arvokisoissa. On kuitenkin huomioitava näistäkin kilpailuista se, että sekaviesti oli erinomainen, samoin takaa-ajokilpailu. Oikeastaan Mäkäräinen on näissä karkeloissa epäonnistunut yhdessä kilpailussa neljästä, mutta valitettavasti se pikamatkan epäonnistuminen söi samalla myös takaa-ajon mitalimahdollisuudet. Kolme hyvää kilpailua neljästä, ei tämä nyt ihan poskelleen ole mennyt.

On totta, että Mäkäräinen on onnistunut prosentuaalisesti paremmin maailmancupissa kuin arvokisoissa. Samaan aikaan pitää muistaa, että arvokisojen määrä suhteessa maailmancupeihin on varsin pieni. Edes tilastojen valossa en lähtisi tuomitsemaan Mäkäräistä epäonnistujaksi arvokisoissa. 2010-luvulla hän on ollut maailmancupeissa 40 kertaa palkintopallilla yhteensä yli 120 kilpailussa. Arvokisoissa Mäkäräinen on hiihtänyt henkilökohtaisilla matkoilla 2010-luvulla 22 kilpailussa ja mitaleja on nyt neljä. Päästäkseen arvokisoissa samaan onnistumisprosenttiin, pitäisi mitaleja olla tällä hetkellä kuusi tai seitsemän. Ei ero mikään järkyttävän suuri ole. Ja voi hyvin olla, että yhteislähtökilpailun jälkeen sunnuntaina mitalien määrä on viisi. Mäkäräisellä on nyt hurmoshenki päällä kotiyleisön edessä, eikä häntä ole helppo sunnuntaina kenenkään voittaa.

Ja kun puhutaan arvokisojen onnistujista ja epäonnistujista, niin kahdeksan arvokisamitalia tähän mennessä urallaan ottanut valkovenäläinen Daria Domratsheva hallitsi etenkin alkuvuoden maailmancupeja mielin määrin, mutta Kontiolahdella hänen sijoituksensa ovat olleet 25, 7 ja 16. Pitäisikö häntä nyt alkaa pitää arvokisojen epäonnistujana? Ampumahiihdon luonteeseen kuuluu se, että isojakin heilahteluja tulee. Etenkin ammunnassa, hiihdossa harvemmin. Siksi tällainen on mahdollista.

Mäkäräinen on kannatellut suomalaista ampumahiihtoa lähes yksin jo pitkään. Mari Laukkanen on väläyttänyt muutaman kerran, mutta näissä kilpailussa käyrä on ollut raskaasti laskeva. Pikakilpailussa hän oli 16:s, takaa-ajossa 30:s ja normaalimatkalla vasta 65:s. Kun Laukkaselle tuli jalkavaiva juuri ennen MM-kisoja, hän vaikutti ikään kuin jo valmiiksi henkisesti lyödyltä. Alakanttiin sujuneet kilpailut ovat lyöneet henkistä tilaa vielä matalammaksi. Muiden suomalaisnaisten sijoitukset Kontiolahdella ovat olleet 48, 69, 73 ja 80. Miesten sijat ovat toistaiseksi 51, 54, 54, 58, 85 ja 103. Tässä on se suomalaisen ampumahiihdon koko kuva Mäkäräisen takana.

On melko hämmästyttävää, että Mäkäräisen esimerkki ei ole nostanut lajiin suurempaa buumia ja nostetta. Toivoa sopii, että jossakin median ulottumattomissa muhivat ne riittävän lahjakkaat nuoret urheilijat, jotka ovat Mäkäräisen innoittamina valmiit tekemään kaikkensa menestyksen eteen. Muuten tässä lajissa on tulossa karmaisevan pitkä kuiva kausi, kun Mäkäräinen joskus siirtyy siviiliin. Toivottavasti ei siirry vielä tämän kauden jälkeen…

Tallennettu kategorioihin Ampumahiihto | 43 kommenttia

Yleisurheilu ei kiinnosta

Monesti kuulee puheita siitä, että perinteiset lajit ovat jäämässä uusien lajien varjoon etenkin nuorten silmissä. Tämä ei päde – ainakaan, jos puhutan yleisurheilusta.

Mennään ensin kuitenkin isommille areenoille eli Prahan EM-hallikilpailuihin. Kateeksi kävi, kun katseli tshekkiläisten hurmosta. Kun oma poika Pavel Maslak pisti Prahan hallin 15 000 katsojaa huutamaan kuorossa tinttaamalla 400 metrin ensimmäiset 200 metriä huikeasti 20,99, tuli kotikatsomossakin kylmät väreet pintaan. Maslakin veto kesti loppuun saakka ja hän teki kisaennätyksen ajalla 45,33. Tai kun toinen tshekki Jakub Holusa kiri fantastisesti aivan 1500 metrin kalkkiviivoilla ohi alusta saakka kilpailua selkeästi johtaneen Turkin Ilham Tanui Özbilenin aka William Tanui Biwottin ohi, siitä ei tunnelma urheilukatsomossa enää paljon parane. Olisiko tällainen mahdollista meillä Suomessa?

Pikaisesti ajatellen ei, koska yleisurheilu ei enää kuulemma meillä kiinnosta ketään. Samaan aikaan Tampereella pidettiin kuitenkin 10-15-vuotiaiden Tampere Junior Indoor Games –kilpailut. Mukana oli viikonlopun aikana yli 1600 nuorta yleisurheilijaa. Kuinka monessa muussa yksilölajissa on vastaavia massoja? Osassa lajeista oli mukana yli 100 kilpailijaa. Imua on, vaikka kuka mitä muuta tahansa väittäisi.

Vika ei ole innostuksessa, vaan siinä, kuinka näistä nuorista innokkaista pidetään myös tulevaisuudessa huolta. Pullonkaula tulee vastaan ensimmäisen kerran noin 15-vuotiaana, kun oma identiteetti alkaa kehittyä; silloin valmentajien ja muiden yleisurheiluihmisten on pidettävä huoli siitä, että urheilijan identiteetti on riittävän kiinnostava. Seuraava taitekohta on siinä vaiheessa – noin parikymppisenä -- kun pitää päättää, haluaako iskeä oikeasti kaikkensa likoon urheilun alttarille. Näihin kahteen kuoppaan putoaa valitettavan moni. Suuri kysymys tulevaisuudelle on, kuinka ne voitaisiin estää? Tyly fakta on, että aika harva näistä Tampereella tänä viikonloppuna nähdyistä 1600 juniorista nähdään yleisurheilukentillä vielä kymmenen vuoden kuluttua. Siinä on se tärkein kysymys, jota meillä pitäisi miettiä. Yli lajirajojen, ilman ennakkoluuloja ja luutuneita käsityksiä. Kuinka innokkaille nuorille luodaan sellaiset toimintaedellytykset ja motivoiva polku edetä, ettei tie katkea kesken ennen aikojaan? Yhä paremmalla paneutumisella, huolenpidolla ja valmentamisella. Yhteisöllisyyden voima on myös yksilölajeissa otettava huomioon. Jos näin suuresta määrästä junioreita ei saada kasvatettua enempää tosissaan satsaavia aikuisurheilijoita, on jossakin pahasti vikaa.

Paljon massoja ja juniorihuippuja meillä Suomessa on ollut maailman sivu. Heistä seitsemän edusti tänä viikonloppuna Suomea Prahan EM-areenalla. Toivottavasti heitä on kymmenen vuoden päästä kaksin- tai kolminkertainen määrä.

Parhaiten Prahassa onnistuivat SE:n tehneet Nooralotta Neziri ja Sandra Eriksson. Molemmat kulkevat hienolla kehityskäyrällä kohti ennätyskesää. Ja se tarkoittaa molempien kohdalla myös väistämätöntä murtautumista yhä lähemmäs maailman ehdotonta eliittiä. Juuri näitä tarinoita suomalainen yleisurheilu kaipaa. Sitä, että arvokisoissa ei olla enää pelkästään keihäsmiesten varassa.

Kristiina Mäkelä on noussut tämän hallikauden aikana kolmiloikassa selkeästi eurooppalaiselle huipputasolle. Jo EM-finaaliin selviytyminen mainiolla tuloksella 14,04 oli komea saavutus. Finaalissa askelmerkki ei ollut kohdallaan ja tulos jäi laihaksi. Silti selkeä kehitys on tosiasia ja maailman kärki lähenee koko ajan. Jos nainen pysyy terveenä, ei Heli Koivula (14,39) ole enää ensi kesänä lajin SE-nainen.

Myös Hanna-Maari Latvalan ja Ville Myllymäen 60 metrin välieräpaikat pitää lukea positiivisiksi suorituksiksi, vaikka kumpikaan ei ihan parastaan saanut irti. Myllymäki juoksi alkuerissä lupaavasti 6,72, mutta välierässä reisi alkoi antaa merkkejä kireydestä ja juoksu meni sitä myötä pöpelikköön. Myllymäen ennätys on nyt 6,70 ja finaalipaikkaan riitti Prahassa 6,62. Missään valovuoden päässä ei enää olla.

Hanna-Maari Latvala ei ole tällä hallikaudella päässyt aivan siihen tahtiin, mitä hän ja valmentaja Petteri Jouste olisivat halunneet. Välierässä 60 metrillä kulki 7,37 ja sijoitus oli 19:s. Finaalipaikkaan olisi vaadittu niinkin kova aika kuin 7,22. Latvalan startti on parantunut, mutta kiihdytyksen ja maksimijuoksun yhteensovittamisessa kaikki ei tällä hallikaudella ole aivan natsannut. Latvalan harmiksi hallikauden arvokisojen ohjelmassa ei ole enää 200 metriä, sillä 60 metriä on hänelle hiukan alimatka.

Suomalaisista Prahassa epäonnistuivat kuulamörssäri Arttu Kangas ja seiväshyppääjä Minna Nikkanen. Kangas astui yli kaikki kolme vaatimatonta työntöään. Esimerkiksi viime kesänä Kangas työnsi mieluummin piirikunnallisissa kuin hakeutui koviin kilpailuihin. Tämä kokemus osoitti viimeistään, että tulevaisuudessa on syytä toimia toisin. Nikkanen taas kärsi pienestä reisivaivasta, mutta silti tulos 430 oli kehno. Toivottavasti hän saa lisäpotkua tekemiseensä, kun nuoria kotimaisia haastajia on alkanut ilmestyä huohottamaan aivan niskavilloihin.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 19 kommenttia

Sandra Erikssonilla mitalisauma

Prahan yleisurheilun EM-hallien iltapäiväkilpailujen liput myytiin loppuun jo kuukausia sitten, ja hallissa olikin aivan fantastinen tunnelma. Tshekit ovat selkeästi paitsi urheilu- myös yleisurheilukansaa.

Esimerkiksi Suomessa hallikautta ei kovin paljon arvosteta. SM-kilpailuissa on ehkä kourallinen maksaneita katsojia urheilijoiden lähipiirin lisäksi. Hallikausi on kuitenkin hyvin harjoitelleelle urheilijalle erinomainen paikka tehostaa esimerkiksi jonkin ominaisuuden harjoittelua. Pikajuoksija voi keskittyä vaikkapa starttiin, maileri nopeuteen ja niin edelleen. Jos harjoittelu on syksystä saakka sujunut suunnitelmien mukaan, en ymmärrä, miksi hallikausi jätetään suosiolla väliin. Syys-lokakuun peruskuntokaudesta kesän avaukseen on kahdeksan kuukautta. Harjoittelu puuroutuu ja ärsykkeet tulevat monotonisiksi ellei välissä ole jotakin ekstraa. Hallikausi on juuri sitä. Siksi toivoisin, että useammat suomalaisetkin ottaisivat sen selkeämmin ohjelmaansa. Hallikauden jälkeen kun on yhä kolmisen kuukautta harjoitella kesää kohti.

Nooralotta Neziri lähti kilpailuihin yhtenä mitalisuosikeista. Toki tiedettiin, että tasaista tulisi olemaan – ja sitä se totisesti oli. Alkuerän idea oli vain päästä jatkoon ja se onnistui. Välierässä tuli jo ehjempi juoksu ja finaalipaikka. Mitalitoiveet eivät olleet haihattelua, mutta tiukassa rypistyksessä pienet nyanssit ratkaisivat ja Nezirin sijoitus oli kuudes SE-ajalla 7,97. Vaikka se voi urheilijan ja valmentajan näkökulmasta hetken kirpaistakin, kova fakta on, että Neziri on nyt harpannut maanosan ehdottomaan eliittiin. Suoritustaso on ollut erinomainen läpi koko hallikauden. Ja silti jäi sellainen tunne, että jotain jäi myös varastoon. Voiko olla parempaa lähtökohtaa kohti kesää?

Naisten seipäässä nuori sensaatio Wilma Murto joutui valitettavasti kuumesairaana jättämään kisat väliin. Minna Nikkasen hyppy ei kulkenut lainkaan ja vain 430 ylittyi. Nikkanen on epäilemättä lahjakas ja yhä potentiaalinen, mutta se jokin puuttuu. Ennätys 460 on hallista jo neljän vuoden takaa, sen jälkeen kehitystä ei ole tullut. Nyt toki pienellä reisivammalla saattoi olla tekemistä kehnon tuloksen kanssa, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kesän 452:n jälkeen tältä hallikaudelta odotettiin paljon enemmän.

Sandra Eriksson esiintyi edukseen 3000 metrin alkuerissä. Ensin hän meni keulaan, mutta jättäytyi sitten jälkijoukkoihin noustakseen jälleen lopussa jatkopaikoille. Aika 8.57,97 jää Carita Sunellin SE:stä vain 1,8 sekuntia. Finaalista on tulossa erien perusteella erittäin tasainen ja kun 3000 metrillä on 200 metrin radalla 30 kaarretta, on taktisella onnistumisella valtaisa merkitys. Seilata ei kannattaisi, etenkään lisämetrejä tuovissa kaarteissa. Mutta niin ajattelee varmasti jokainen juoksija, mikä tekeekin pelisilmästä oleellisen osan kilpailua. Mukana on sen tasoisia juoksijoita, että nappionnistumisella kiriherkällä Erikssonilla on mahdollisuudet mihin tahansa. Suomalainen tuli erässään viimeisen kilometrin 2.52, mikä kertoo hyvää. Yllätysmitalikaan ei ole mahdoton ajatus.

Yksi kilpailujen upeimmista urheilijoista on kiistatta nuori brittiottelija Katherine Johnson-Thompson. Hän teki viisiottelussa tasan 5000 pistettä ja ME mureni vasta viimeisen lajin 800 metrin loppuhetkillä. Sekunnin parempi aika olisi riittänyt ennätykseen, jota pitää edelleen hallussaan Natalia Dobrinska 5013 pisteellä. 22-vuotias britti hyppäsi sarjassaan korkeutta 195 ja pituutta 689, mitkä ovat ottelijalle uskomattomia tuloksia. 60 metrin aidatkin kulki hienosti 8,18. Pituuden tulos on tämän kauden Euroopan kärki. Mihin tämä nuori nainen vielä ehtiikään, jos saa terveenä harjoitella?

Miesten pika-aitojen finaali oli ranskalaisten paraatimarssi. Harvoin nykyisin enää arvokisoissa kolmoisvoittoja nähdään, mutta nyt nähtiin. Välierien perusteella näytti siltä, että 7,46 kiitänyt porukan kokenein Dimitri Bascou veisi potin. Hän laittoi Pascal Martinot-Lagarden erässä täysin kyykkyyn. Mutta finaali on aina finaali. Siinä Martinot-Lagarde puristi 7,49 ja pesi Bascoun sadasosalla. 19-vuotias Wilhelm Belocian vei pronssin ajalla 7,52. Kaikki muut jäivät ranskalaiskolmikosta paljon. Trikolorinäytös oli yksi illan hienoimmista, kuten oli myös Ruotsin Michel Torneuksen suvereniteetti pituuspaikalla. Toisella kierroksella hän leiskautti huimat 830 ja miehellä oli varaa jättää kolme viimeistä hyppyä hyppäämättä. Ruotsalaisauvoa lisäsi Andreas Otterlingin yllätyspronssi. Hän teki viidennellä kierroksella ennätyksensä 797, mutta Kreikan kaiken kokenut Louis Tsatoumas nyppäisi sentin pidemmälle. Viimeisellään Otterling roiskaisi peräti 806 ja lähtee kisoista kotiin lusikka matkalaukussaan. Hetkinen, eikös pituushypyn pitänyt olla meidän suomalaisten paraatilaji?

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 7 kommenttia

Välineurheilun armottomuus

Hiihto on paitsi olosuhde- myös välineurheilua. Tämän koki karvaasti MM-kilpailujen päälajissaan 50 kilometrillä Sami Jauhojärvi.

Jauhojärvi alkoi jäädä jo alussa ihmeellisen kauas kärjestä ja pian nähtiin, ettei suksissa ollut pitoa lainkaan. Peli oli pelattu jo kättelyssä: kuuden kilometrin kohdalla hän oli kärjestä 23 sekuntia, 13 kilometrin kohdalla jo 1.13. On mahdoton samaistua siihen valtavan tuskan ja potutuksen määrään, mitä urheilija taatusti tällaisella hetkellä kokee. Kaikki on tehty yhtä vuoden pääkilpailua varten ja sen ehdoilla, mutta kun tärkein hetki koittaa, pettää kalusto. Turhautumisen määrän on oltava valtava. Nostan isosti hattua Lapin miehelle, joka kaikesta huolimatta sinnitteli matkan perille ja jaksoi vielä tosissaan yrittää ja nostaa sijoitustaan loppua kohti. Maalissa Jauhojärvi oli 29:s, ero keulaan 3.17. Vaikka hän itse höpötteli kohteliaasti YLE:n haastattelussa suksiaan syyttelemättä, en noita puheita usko hetkeäkään. Se oli vain herrasmiehen puhetta.

Lunta satoi koko ajan, välillä enemmän, välillä vähemmän. Keli oli taatusti huoltojoukoille hankalin mahdollinen. Paljon olen itsekin puhunut sen puolesta, että tämä kuninkuusmatka hiihdettäisiin väliaikalähdöllä, mutta ei tämäkään kisamuoto suksenvaihtoineen päivineen ihan umpisurkea ole. Tosin nyt kärkisakissa hiihti noin 30 ukkoa hyvin pitkään. Irtiottoja ei juuri nähty, koska lunta tuli koko ajan.

Jos Jauhojärven kalusto tänään pettikin, toisin oli onneksi Matti Heikkisen kohdalla. Eipä olisi millään uskonut, että umpimurheellisen viestin jälkeen Heikkinen keikkuisi 46 kilometriä kärkisijoilla. Tämä on erinomainen osoitus siitä, mikä välineiden merkitys nykypäivänä on, kun perinteisillä pakkaskeleillä ei enää juuri arvokisoja hiihdetä. Omalla tavallaan se on todella suuri sääli. Tiedämmekö enää, kuka oli kilpailun kovakuntoisin urheilija? Emme ainakaan silloin, kun hiihdetään tällaisilla keleillä, mistä Falunissa ja vuosi sitten Sotshissa pahimmillaan. Heikkinen kesti kärkiporukassa tänään juuri tuon 46 kilometriä, mutta sitten oli annettava periksi. Iso käsi silti hänelle, valtavat pettymykset kokenut mies lähti mukaan omien sanojensa mukaan kunnioituksesta huoltoryhmälle. Pitkään hän tappeli hienosti, mutta lopussa tuli noutaja. Maalissa Heikkinen oli 20:s. Viimeisellä viidellä kilometrillä hän jäi kärkeen lähes kaksi minuuttia. Ja kun miestä kannettiin pois maalialueelta, kaikki näkivät, että taju oli yhtä vaille kankaalla.

Kilpailussa oli muutamia mielenkiintoisia nyansseja. Stadionalueella 30 kilometrin kohdalla kotiyleisön edessä hiihtävä Johan Olsson iski. Mutta hetkeä myöhemmin tahti laantui ja kisa meni lähes farssiksi. Kanadan Ivan Babikov käveli aikansa kärkipaikalla, eikä kenelläkään ollut haluja hiihtää lainkaan. Kaikki massakirin ja Petter Northugin maailmanmestaruuden ennusmerkit olivat ilmassa. Myös Northug suorastaan laahusti ladulla ja vilkutteli yleisölle. Melkoista pelleilyä – mutta jos ei kukaan halua iskeä, minkäs teet. Ja mössöisiin latuihin nähden se oli jopa ymmärrettävää. Vaikka nämä massahiihtelyt omalla tavallaan murheellista katsottavaa ovatkin, jännitys piilee siinä, kuka tekee ratkaisuja ja missä kohdassa. Ja ketkä pystyvät silloin seuraamaan.

Ruotsalaisveteraani Anders Södergren teki ratkaisun noin 36 kilometrin kohdalla. Ero oli välillä jo 20 sekuntia, mutta monta kilometriä ei ruotsalaisen veto kestänyt. Sitä olisi voinut hyvällä syyllä toivoa, sillä isoista terveysmurheista kärsinyt pitkän uran tehnyt Södergren olisi ollut jotenkin mahtavaa nähdä voittajana kotiyleisönsä edessä. Kun hänet ajettiin 40 kilometrin kohdalla kiinni, oli selvää, ettei hän tänään juhli. Kirimiesten näytös tästä tulisi.

Viimeiselle vitoselle mielenkiintoa toi se, että kärkiporukasta ainoastaan tshekkikonkarilla Lukas Bauerilla oli 45 kilometrin kohdalla vielä mahdollisuus vaihtaa suksia ja niin hän tekikin. Jos hänen viimeinen suksiparinsa olisi loistava, 37-vuotias hiihtäjä voisi tällä taktisella vedolla jopa voittaa, vaikka miehen edellisestä arvokisamitalista on aikaa jo viisi vuotta, eikä hän totisesti joukon kovimpiin kirimiehiin kuulu. Bauer vaihtoi sukset, hiihti muut saman tien kiinni ja paineli keulaan hiillostamaan. Hiillostus kesti loppusuoralle asti, mutta kas kummaa, välillä jo vaikeuksissa ollut Petter Northug hiipi juuri oikeilla hetkillä oikeista raoista hienoilla taktisilla ratkaisuilla kärjen tuntumaan. Ja kas kas, loppusuoralla hän oli taas kerran vahvin. Kilpailun hienoin tarina oli kuitenkin konkari Lukas Bauerin venyminen hopealle.

Tässä olivat nämä MM-kilpailut. Sotshin menestyksen jälkeen suomalaismiesten suoritukset jäivät vaisuiksi. Henkilökohtaisilla matkoilla suomalaisten mieshiihtäjien sijoitukset olivat näissä kilpailuissa 9, 10, 16, 20, 21, 22, 22, 22, 23, 25, 26, 26, 29, 34 ja 38. Numerorimpsu on aika murheellinen. Kuka olisi uskonut ennen kisoja, että Ristomatti Hakola on Suomen korkeimmalle sijoittunut mieshiihtäjä näissä kilpailuissa? Iso työ on nousta huipulle kahdessa vuodessa, silloin hiihdetään seuraavat arvokisat Salpausselällä. Paljon on töitä tehtävänä.

Tallennettu kategorioihin Hiihto | 40 kommenttia

Huikaiseva Johaug

Naisten 30 kilometrin yhteislähtö oli mielenkiintoinen, vaikka Therese Johaug menikin tyystin omia menojaan jo kirkkaasti ennen puoliväliä. Johaug oli tänään kuin eri planeetalta kaikkiin muihin nähden.

Keijukaisenkevyen norjalaistikkaajan meno oli jälleen kerran huikeaa katsottavaa. Johaug jätti kakkoseksi lopulta hiihtänyttä Marit Björgeniä lopulta 52 sekuntia, mutta varaa olisi ollut todennäköisesti isompaankin eroon. Johaug on vasta 26-vuotias, takanreunuksella on arvokisoista jo kahdeksan kultaa, kaksi hopeaa ja neljä pronssia.

Muista mitaleista käytiin todella tiukkaa kamppailua ja mikä ilahduttavinta, Kerttu Niskanen ja Aino-Kaisa Saarinen olivat siinä kamppailussa mukana. Suomalaiset eivät vaihtaneet suksia puolimatkassa ja he pääsivät Björgeniltä, Charlotte Kallalta, Heidi Wengiltä ja Sophia Bleckurilta 10 sekuntia karkuun. Björgen ajoi kuitenkin suomalaiset kiinni ja meni saman tien ohi. Vain Niskanen pystyi enää seuraamaan. Pian Björgen karisti Niskasen, Saarinen putosi ja pronssista jäivät tappelemaan Niskanen, Bleckur, Weng ja kertaalleen jo pudonnut, mutta uudelleen piristynyt Kalla. Viimeisen viiden kilometrin kierroksella Kalla repäisi ja ratkaisi mitalitaistelun edukseen. Niskanen teki erittäin hyvän suorituksen ja oli hienosti neljäs. Pientä jossittelua kuitenkin jäi. Olisiko kannattanut vaihtaa sukset 20 kilometrin kohdalla? Ja olisiko kannattanut jättää se vapaa 10 kilometriä hiihtämättä, että voimia olisi jäänyt tähän päätöslajiin hiukan enemmän? No, jossittelu on toisaalta turhaa, koska emme voi koskaan tietää, mitä yhden matkan väliin jättäminen tai suksien vaihto tänään olisi käytännössä tarkoittanut. Mitali jäi nyt 24 sekunnin päähän. Johaugista Niskanen jäi 1.55.

Niskasen takana Aino-Kaisa Saarinen oli lopulta seitsemäs eli hyvä suoritus häneltä, eroa voittajaan tuli lopulta 2.45. Riitta-Liisa Roponen ja Anne Kyllönen olivat pieniä pettymyksiä, Roposen sija oli 18., ero kärkeen 4.29, Kyllönen oli 21:s, ero keulaan 5.17.

Naisten hiihdot on täällä nyt hiihdetty. Viestipronssin lisäksi henkilökohtaiset sijoitukset olivat 4, 4, 7, 7, 8, 8, 15, 18, 18, 19, 20, 20, 21, 22, 23 ja 34. Sijat kympin joukkoon toivat Kerttu Niskanen x 4, Aino Kaisa Saarinen ja Riitta Liisa Roponen kerran. Muun porukan paras sija oli siis 15. Naishiihdon nykymaajoukkueen takana ei näy isoja lupauksia, joten kun Saarisella ja Roposella on molemmilla ikää 36 vuotta, eivät he enää monta vuotta Suomea kannattele. Nytkin tämä konkarikaksikko oli esimerkiksi viestimitalin saavuttamisessa aivan olennainen lenkki. Onneksi meillä on sentään Kerttu Niskanen, enkä jaksa uskoa, että Krista Pärmäkosken heikko kausi saisi ensi vuonna jatkoa, kyllä hänellä edelleen valtava potentiaali on kropassaan. Uusiutumista silti kaivataan, mutta se tullee tapahtumaan vasta Lahden MM-kisojen 2017 jälkeen. Ketä uudet sankarit ovat ja kuinka heistä koulitaan tulevina vuosina mitat täyttäviä kansainvälisiä hiihtäjiä?

Yhdistetyssä hiihdettiin tänään parisprintti. Ei ihan luonteva kilpailumuoto mielestäni yhdistettyyn. Vain 24 hyppyä mäestä oli melkoinen tynkäkilpailu. Hiihto-osuus ei tosin ollut yhtään hullumpaa seurattavaa, sillä kilpailu oli jännittävä. Suomi lähti kuudentena ladulle, mutta Ilkka Herola ja Jim Härtull hiihtivät todella hienosti ja viimeiseen vaihtoon Herola toi Suomen peräti neljäntenä. Härtull hiihti ankkuripätkän upeasti ja Suomi oli maalissa neljäs, mikä oli ehdottomasti yläkanttiin. Taakse jäivät mm Italia, Japani ja Itävalta. Suomen kaksikko hiihti kilpailun läpi 15 sekuntia nopeammin kuin voittaja Ranska! Vaikka ero pronssiin oli 45 sekuntia, oli suoritus erittäin hyvä ja tärkeä positiivinen potku suomalaisen yhdistetyn hiihdon tulevaisuudelle.

Myös taistelu voitosta oli hieno, kun Saksa ajoi Ranskan kiinni viimeisessä ylämäessä. Loppukirissä Jason Lamy Chappuis pystyi kuitenkin rypistämään paremmin ja vei Ranskan mestariksi ennen Saksaa ja Johannes Rydzekiä.

Mäkihypyn joukkuekilpailu on ollut yleensä yksi odotetuimmista suomalaisnäkökulmasta. Nyt odotukset ennen kilpailua olivat lähes nollissa. Suurmäen henkilökohtaisen kisan pisteynnäyksellä Suomi tulisi taistelemaan sijoista 8-10. Kun kahdeksan parasta meni toiselle kierrokselle, oli tavoite juuri ja juuri realistinen. Valitettavasti ainoastaan Jarkko Määttä onnistui, Lauri Asikainen, Ville Larinto ja Janne Ahonen epäonnistuivat kaikki raskaasti ja toinen kierros jäi haaveeksi. Taakse jäivät Sveitsi, Italia, Korea ja Ruotsi, joten hurrattavaa ei jäänyt. Vaikka suomalaisista kolme epäonnistuikin, silti toisen kierroksen paikka jäi ainoastaan muutaman pisteen päähän. Yhteenvetona Falunin kilpailut sujuivat mäkimieheltä rankasti alakanttiin.

Tallennettu kategorioihin Hiihto, Mäkihyppy | 18 kommenttia

Paperipussijuoma ei antanut siipiä

Miesten 4 x 10 kilometrin viesti sujui Suomelta suunnitelman mukaan tasan avausosuuden. Toisella osuudella Iivo Niskasen hiihto ei kulkenut lainkaan ja eroa mitalisijoille tuli jo paljon. Kolmannella osuudella Matti Heikkisen meno oli tahmaista ja Suomen peli oli pelattu, tuloksena vaisu kahdeksas sija.

1. osuus

Mitenkähän tässä käy? Mitaliodotuksiakin on, mutta sijat 4-6 ehkä kuitenkin enemmän realismia. Sami Jauhojärvi on ollut hiukan ailahteleva ja treenisyksy meni sairastelun vuoksi hiukan pieleen. Mitä jos eroa tulee jo avausosuudella? Silloin koko viesti on pilalla. Toisaalta, Jauhojärvi on aina ollut hyvä viesteissä, miksi ei olisi nytkin?

Miesten viestin avausosuus meni alkuun melkoiseksi hiihtelyksi. Lunta ripsutteli koko ajan, eikä kenelläkään ollut isoja haluja lähteä rykimään karkuun. Osuuden puolivälissä nipussa oli vielä 15 joukkuetta, esimerkiksi Viro, Puola ja Japani. Heti ensimmäisissä laskuissa kävi ilmi, että Sami Jauhojärven suksen luisto oli aivan suvereeni. Kuuden kilometrin kohdalla Ruotsin Daniel Richardson pisti pykälää silmään ja joukko alkoi harventua. 7,5 kilometrin kohdalla porukasta oli pudonnut viisi joukkuetta. Viimeisellä 2,5 kilometrin lenkillä joku iskisi varmasti, mutta kuka ja missä kohdassa? Sen teki Norjan Niklas Dyrhaug, mikä tarkoitti sitä, että yllättäen Ruotsin hieman sairastellut Daniel Richardson alkoi jäädä. Eroa tuli vaihtoon mennessä peräti 20,5 sekuntia. Alex Harvey oli osuuden ykkönen, Jauhojärvi erinomaisesti heti perässä. Jauhojärvi on ollut vuosien varrella todella vakuuttava viestihiihtäjä, eikä heikkoja osuuksia ole juuri nähty. Nytkin hän hoiti hommansa täydellisesti. Mies on kunnossa – kuten suksikin – mikä lupaa erittäin hyvää sunnuntain 50 kilometrille.

2. osuus

Jaahas, sitten lähtee Niskasen kukkopoika Iivo. Onko kunto kohdillaan, siitä ei ole saatu mitään varmuutta pitkiin aikoihin. Riski on olemassa, että Niskanen katkeaa. Varsinkin, jos lähtee repimään heti alkuun pitääkseen Ruotsin ja Ranskan takana. Hiukan hirvittää. Mutta onhan olympiasankari Iivo valtava taistelija, josko sittenkin?

Toinen osuus lähti todella mielenkiintoisista asetelmista. Norjan Didrik Tönseth ja Iivo Niskanen pyrkivät karkuun, takaa tulivat 20 sekunnin erolla Ruotsin 15 kilometrin maailmanmestari Johan Olsson sekä Ranskan saman matkan hopeamitalimies Maurice Manificat. Osuuden avauskierroksella (2,5km) Ruotsi ja Ranska saivat kärkiporukkaa kiinni seitsemän sekuntia, ero oli nyt 13,5 sekuntia. Kazakstan ja Saksa alkoivat jäädä kärkiporukasta, jossa olivat enää Suomi, Norja, Venäjä ja Kanada. Nopeasti putosi myös Kanada. Osuuden puolivälissä Ruotsi ja Ranska olivat ajaneet kärkikolmikon kiinni ja osuuden viimeiselle viitoselle viisikko Venäjä, Suomi, Norja, Ruotsi, Ranska lähti yhdessä. Mielenkiintoista oli nähdä, pystyisikö joku iskemään toisella puolikkaalla niin, että 20 sekunnin takamatkalta tulleet Olsson ja Manificat saataisiin uudelleen jäämään. Mutta ei, Olsson painoi saman tien keulaan ja vauhti kiristyi yhä. Iivo Niskasella näytti suksi lipsuvan ja hän joutui roikkumaan kärkiviisikon viimeisenä ja eroa muihin alkoi hiljakseen tulla. Kuinka kävisi viimeisellä kierroksella? Jos joku iskee, ei Iivo pysy kyydissä, sen verran hankalalta meno jo 6,5 kilometrin kohdalla näytti. Kierros ennen vaihtoa Olsson paahtoi keulassa urku auki, Niskanen oli 4,4 sekuntia perässä ja hiihto näytti hyvin hankalalta. Tähänkö tämä nyt kaatui? Niskanen alkoi jäädä valitettavasti koko ajan lisää. Ei ole miehen menossa sitä lentoa, mitä viime kaudella. Ei ole energiajuoma antanut siipiä. Olsson veti käsittämättömän osuuden ja lensi 20 sekunnin takamatkalta ylivoimaiseen johtoon. Ruotsi oli vaihdossa Ranskaa edellä kuusi sekuntia, Norjaan ero oli 14, Venäjään 32 ja Suomeen jo peräti 36 sekuntia. Niskanen jäi siis kympillä Olssonille liki minuutin.

3. osuus

No, onhan meillä Matti Heikkinen kolmososuudella. Jos se huippupäivä sattuisi? Vaikka Heikkinen onkin sanonut, että kunto jäi tammikuulle. Jos viestissä syntyisi se valtava hurmos? Pakko syttyä! Pronssiin eroa 22 sekuntia, ei ihan mahdoton vielä, mutta paha kylläkin.

Siellä se Heikkinen iskee, mutta ero ei kapene. Valitettavasti päinvastoin. 2,5 kilometrin kohdalla kärki on jo 45 sekunnin päässä, eikä Heikkisen meno näytä lainkaan lennokkaalta. Näkemiin mitali. Kärjessä Norjan Anders Glöörsen ajoi Ruotsin Marcus Hellnerin ja Ranskan Robin Duvillardin kiinni ennen puolimatkaa. Heikkinen sen sijaan kuukahti pahasti. Puolimatkassa ero kärkeen oli lisääntynyt vaihdosta jo 46 sekuntia lisää ja Sveitsin Jonas Baumann oli ajanut Heikkisen kiinni. Heikkisen suksi ei näyttänyt olevan lainkaan kunnossa, mutta ei ollut kyllä mieskään. Heikkiselle koko viestiosuus oli yhtä tuskien taivalta. Vaikka latua pidettiin todella helppona, ero kasvoi valtavasti koko ajan. Kolmannella kierroksella Sveitsin lisäksi Tshekki ja Italia ohittivat Suomen. Voi rähmä ja kerta kaikkiaan. Miten tämä näin voi mennä? Heikkinen putosi osuudellaan viidenneltä sijalta kahdeksanneksi, ihan perään olivat ilmestyneet jo Kazakstan ja Saksakin. Heikkinen jäi 10 kilometrillä ja helpolla ladulla keulasta lisää lähes kaksi minuuttia. Pliis YLE, älkää ottako Heikkistä edes haastatteluun kilpailun jälkeen. Jos otatte, laitan äänen pois. Norja, Ranska ja Ruotsi jättivät muut kolmososuudella lopullisesti.

4. osuus

No hiihtelyksi tämä meni sitten Ville Nousiaisen osalta. Jotenkin sitä toivoi, että Nousiainen olisi taistelussa mitaleista ankkurina, mutta nyt hän taistelee sijoista 8-10. Murheellinen tilanne.

Kärki lähti ankkuriosuudelle hiihdellen. Ranskan nuori ja kokematon Adrien Backscheider teki jo eroa Calle Halfvarssoniin ja Petter Northugiin, jotka jättäytyivät itsevarmasti ranskalaisesta välillä jo liki 10 sekunnin päähän. Ja tokihan he eron ottivat kiinni ja ratkaisu nähtiin vasta ihan lopussa. Loppusuoran fiilikset kotikatsomossa: hoida nyt Calle se Nortti! Mutta eipä tietenkään, kahdeksas peräkkäinen maailmanmestaruus Norjalle ja Northugin ero Halfvarssoniin oli 0,6 sekuntia. Yllättäjä Ranska vei pronssin, hieno hiihto heiltä. Nousiainen ohitti sentään vielä Tshekin ja tappeli loppukirissä sijasta seitsemän Saksan kanssa, takkiin tuli seitsemän sadasosaa. Mutta mitä väliä, kun tapellaan tällaisista sijoituksista. Ero Venäjän Jevgeni Beloviin oli vaihdossa 1.46, hän on mies, johon Nousiaisen kyytiä pystyi parhaiten vertaamaan, koska kärkikolmikko passaili, mutta Belovin piti iskeä takaa-ajoon maksimilla. Belov hiihti 22 sekuntia Nousiaista nopeammin, joten ihan ok suoritus.

Tällainen viestitarina tällä kertaa. Aika murheellinen esitys Suomelta. Kahdeksas sija ynnä muiden joukossa. Tämä viesti taisi kertoa sen, että sunnuntain 50 kilometrillä Sami Jauhojärvi on meidän ykköskorttimme. Iivo Niskasen meno ei vaikuttanut lainkaan siltä, että hän pystyisi olemaan lähelläkään kärkikahinoita. On Iivo ennenkin puskista yllättänyt, mutta syön hatullisen viimevuotista mämmiä, jos hän sunnuntaina niin tekee.

 

 

Tallennettu kategorioihin Hiihto | 48 kommenttia