Nezirin superaika olikin ankka

Monen leuat loksahtivat, kun pika-aituri Nooralotta Neziri kiskaisi lauantaina kesken Yhdysvaltain leirinsä Clermontissa 100 metrin aidat 12,69. Tuulta oli toki yli sallitun (+2,6), mutta silti aika oli uskomattoman kova.

Kun käytetään kansainvälistä pikamatkojen tuulilaskuria, 12,69 +2,6 myötäisessä vastaa sallituissa eli +2,0 tuulessa aikaa 12,75. Eli peräti 0,23 sekuntia alle voimassa olevan SE-ajan. Ja kaikki tämä vielä keskellä kovaa harjoitusleiriä. Nezirin valmentaja Jussi Ihamäki alkoi itsekin omien videoanalyysiensä perusteella epäillä, että tulos ei pitänyt paikkansa. Kovassa kunnossahan Neziri hallikauden perusteellakin on, mutta että ihan näin kovassa jo huhtikuun puolivälissä…

Kyseisen B-finaalin juoksijat paransivat alkueräaikojaan keskimäärin 0,49 sekuntia, eikä erien ja finaalin tuulioloissa ollut valtavia eroja. Valmentaja Ihamäki kertoi minulle kuvanneensa sekä A- että B-finaalin, ja laski videoanalyysilaitteellaan, että Neziri jäi A-erässä 12,56 ajalla voittoon juosseelle Tiffany Porterille noin 0,05 sekuntia / aitaväli. Kun aitoja on kymmenen, voi jokainen itse laskea, mitä se tarkoittaa. Virallisissa lopputuloksissa Porterin ja Nezirin ero oli kuitenkin ainoastaan 0,13 sekuntia. Ihamäki oli itse sitä mieltä, että Nezirin erän aikoihin voidaan lisätä tuollainen 0,4-0,5 sekuntia, niin ollaan lähellä totuutta.

Nostan Jussi Ihamäelle isosti hattua. Harva valmentaja olisi kyennyt samanlaiseen rehellisyyteen ja vieläpä tuomaan sen julki. Moni olisi ottanut onnitteluja vastaan avosylin ja jäänyt leijumaan huipputuloksen tuomaan euforiaan. Ihamäki kuitenkin tiesi, että tulos oli väärä, eikä sen totuudeksi uskominen olisi hyväksi hänen urheilijalleen. Rehellisyys on ainoa tie huipulle, eikä tältä kaksikolta sitä puutu. Ihailtavaa toimintaa.

Yleisurheilun sisäpiirissä alettiin saman tien muistella, että Yhdysvaltain keväässä on jo vuosikaudet – ellei vuosikymmenet – juostu pahuksen kovia tuloksia pikamatkoilla. Ja näitä epäilyksiä kuului aika monenkin kokeneen valmentajan suusta, sellaistenkin, jotka ovat urheilijoineen USA:n kevätkarusellissa kilpailleet. Pika-aitojen SE-mies Arto Bryggare sen sijaan puolusti ajanottoa jenkkilässä omiin kokemuksiinsa vedoten. Tosin myös hän muisti yhden tapauksen, joka ei mennyt aivan oppikirjojen mukaan.

Moni jenkkikiitäjä onkin taantunut kymmenyskaupalla lentomatkalla Eurooppaan. Toki tähän voi olla vähintään osasyynä sekin, että jenkkien halli- ja ratakausi talven ja kevään aikana on todella kuluttava, eikä potkua Euroopan kiertueelle ole vain enää yksinkertaisesti riittänyt.

Olen toki ennenkin kuullut, että jenkeissä esimerkiksi tuulimittarit ja –mittaukset ovat vähän mitä sattuu. Hiukan kärjistäen, paikallinen fatboy saattaa seisoskella tuulimittarin edessä kaivelemassa nenää juuri ratkaisevalla hetkellä. Jos maalikameraa on peukaloitu tai maalikamerakuvaa tulkittu väärin – oli se sitten tahatonta tai tahallista – on kyse kohtuullisen suuren kokoluokan skandaalista. Tapaus olisi syytä kaivella pohjamutia myöten. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikkia Yhdysvalloissa tehtyjä tuloksia pitäisi kategorisesti alkaa epäillä. Lauantaina Clermontissakin juostiin vain pari erää, joiden tulokset vaikuttivat hieman erikoisilta.

Oli oikeastaan luojan lykky, että Nezirin aika syntyi liian kovassa myötätuulessa ollakseen sallittu. Muuten SE olisi nyt siellä 12,75 haminoissa ilman, että tulosta olisi todellisuudessa koskaan syntynyt. Nyt tuo 12,69 jää ainoastaan tuulitulostahraksi tilastokirjoihin, ellei tuloksia sitten jossakin vaiheessa muuteta.

Me suomalaiset olemme rehellistä kansaa. Paljon on kuultu juttuja, että monissa maissa esimerkiksi arvokisojen tulosrajoja juostaan ja hypätään oloissa, jotka eivät kestä päivänvaloa. Ei meillä. Jos hyppy on millin yliastuttu, nousee punainen lippu poikkeuksetta. Jos tuulilukema on +2,1, se on +2,1 hamaan tappiin saakka, eikä pyöristyksiä alaspäin tapahdu. Ja hyvä näin. Jos oikein haluaa viedä spekuloinnit pitkälle, voisi joku uskaltaa sanoa ääneen senkin, että miten esimerkiksi kiellettyjen aineiden käyttöön mahdetaan suhtautua maissa, missä pienet tulosmanipulaatiot katsotaan läpi sormien. En väitä mitään, tuli vain mieleen.

 

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 7 kommenttia

Sairaan nopee jätkä

Paljon keskustellaan siitä, kuinka nopeita esimerkiksi jalkapalloilijat todellisuudessa ovat. On olemassa kaikenlaisia puolivillaisia kellotuksia esimerkiksi Cristiano Ronaldon ja Gareth Balen vauhdeista kentällä, mutta nyt olisi erinomainen tilaisuus todistaa ihan käytännössä, mikä on pikajuoksijan ja huippunopean jalkapalloilijan ero, kun samalta viivalta lähdetään.

Brittijuoksija Richard Giltyllä meni nimittäin ilmeisesti herne nenään aiheen kanssa. Niinpä hän haastoi julkisesti 30 000 punnan panoksella Arsenalin valioliigapelaajat Theo Walcottin ja Hector Bellerinin juoksukilpailuun heidän valitsemallaan pikamatkalla. Bellerinin raportoitiin juosseen omalla lähdöllä 40 metriä aikaan 4,42, mikä sai Kiltyn veren kuohahtamaan. Nimittäin edes Usain Bolt ei 100 metrin ME-juoksussaan (9,58) saavuttanut 40 metrin paalua tuossa ajassa.

Tietysti on tavallaan epäolennaista, kuinka lujaa jalkapalloilija juoksee ilman palloa, vaikka toki se yksi indikaattori onkin. Pelivälineen kanssa eteneminen on toinen juttu. Tosin huomioitavaa on sekin, että jalkapalloilija juoksee ottelun aikana lähes aina ilman palloa, vain murto-osa juoksusta tapahtuu pallo jalassa.

Media tykkää mässäillä näillä nopeuskellotuksilla, joten olisihan se aivan loistavaa, jos Bellerin tai Walcott tarttuisivat edes huumorimielellä sikaa kärsästä ja ottaisivat Kiltyn haasteen vastaan. Panoskaan ei ole suuren suuri heidän mittakaavassaan, sillä 30 000 puntaa on Theo Walcottille noin kahden työpäivän palkka eli perusduunarilla kyse olisi noin 350 eurosta.

Kun tästä asiasta on revitty otsikoita jo iät ja ajat, on aika ihmeellistä, ettei moista kilpailua ole koskaan ennen pistetty pystyyn. Kovin paljon aikaa tai vaivaa se ei vaatisi. Kilpailusta voisi hyvin rakentaa hyväntekeväisyystapahtuman, missä sekä panos että lipputulot menisivät hyvään tarkoitukseen. Olen aivan varma, että Kilty, Walcott ja Bellerin samalla 60 metrin lähtöviivalla kiinnostaisi aika montaa urheilufania.

Toisaalta vertailussa on kyse hiukan samasta kuin esimerkiksi Vuoden urheilijan valinnassa. Eri lajeissa on erilaiset kriteerit ja niitä on mahdoton arvottaa keskenään. Kuka on oikea henkilö sanomaan, mitkä ovat ne kaikkein kovimmat lajit ja miten eri lajien urheilijoita voisi keskenään laittaa paremmuusjärjestykseen? Kyse on aina omista mieltymyksistä.

Vuonna 2008 uimari Hanna-Maria Seppälä juoksi Suomi-Ruotsi –maaottelussa seitsemäntenä kilpailijana. En tiedä, mistä moinen ajatus syntyi, todennäköisesti yleisön kosiskelusta. Uinti ja juoksu eivät lajeina korreloi lainkaan, joten vertailun vuoksi olisi ollut järkevämpää laittaa viivalle vaikkapa joku pesäpalloilija, mutta mediahuomio olisi toki ollut laimeampi. Tuolloin Seppälä juoksi ajan 14,42, kun maaottelussa viimeiseksi jäänyt Anna Heiniö kellotti 11,87. Olihan se hieman absurdia.

Jos monilajista ominaisuuskarnevaali-ideaa jalostaa pidemmälle, niin olisi mielenkiintoista tietysti nähdä, kuka on kuka missäkin ominaisuuksissa. Tällaisen tapahtuman voisi hyvinkin pykätä jo aiemmin mainitsemani hyväntekeväisyysperiaatteen varaan. Pikajuoksu, penkkipunnerrus, vauhditon pituus, joku pidempi juoksumatka, ketteryysrata, perusominaisuuksia mittaavia lajeja löytyy pilvin pimein. Sinne vain samaan kasaan parhaita yleisurheilijoita, jalkapalloilijoita, jääkiekkoilijoita, pesäpalloilijoita, painijoita, hiihtäjiä, luistelijoita ja mäkihyppääjiä. Mediahuomio ja samalla suurenkin yleisön mielenkiinto olisi taattu. Ja lisäksi olisi oikeasti mukava nähdä, kuinka eri lajien urheilijat pärjäävät itselleen vieraammissa ympyröissä. Idea on vapaasti kähvellettävissä pullakahvien hinnalla.

On sitä esimerkiksi tosi-TV:tä pirun paljon pölhömmistäkin aineksista kasattu. Samaan hengenvetoon on tosin todettava, että nykyiset formaattien kehittelijät todennäköisesti haluaisivat ympätä tähänkin tavalla tai toisella vähintään alastomuuden, sokkoavioliiton, laihduttamisen, kännäämisen (tai 100 päivän raittiuden), kiintiöpullukan, vähintään kolme ruokailua yhteisen pöydän ääressä sekä erilaisia lauluesityksiä…

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo, Yleisurheilu | 11 kommenttia

Veikkausliigassa tuoretta piristettä

Jalkapallon Veikkausliiga alkaa sunnuntaina neljällä ottelulla. Kaudesta ei ole odotettavissa käytännössä mitään muuta kuin jatkoa jo vuosikaudet voimassa olleelle trendille, mutta uudet joukkueet tuovat kiistatta oman piristysruiskeensa hieman jämähtäneeseen liigaan.

Kovat ovat kovia tänäkin vuonna, kuilu kärjen ja alakerran välillä on iso. Kovin monta syytä ei löydy sille, että yleisömäärät merkittävästi kasvaisivat. Yleinen mielenkiinto voi hiukan nousta, koska netin kautta on tällä kaudella mahdollista nähdä kaikki ottelut. Eurokentillä on viime vuodet HJK:ta lukuun ottamatta kynnetty niin, että pahaa on tehnyt. Suomalaisen seurajalkapalloilun kannalta olisi erittäin tärkeää, että europeleissä päästäisiin edes hiukan pidemmälle, mitä viime vuosina. Toivotaan parasta, vaikka toivomalla ei urheilussa mitään saavuteta.

Mielenkiintoista vaihtuvuutta sentään liigassa on, kun TPS putosi, Honka ei hakenut liigalisenssiä ja MyPalle ei lisenssiä myönnetty. Uusina joukkueina mukana ovat KTP, HIFK ja Ilves. HIFK nousi pelaamalla, Kotka ja Ilves kabinetin kautta. Kaikki kolme ovat tavallaan hyvinkin kiinnostavia seuroja. KTP:n edellinen visiitti pääsarjassa nähtiin 2008, Ilveksen 1996 ja HIFK:n 1972. Kaikki kolme ovat erittäin perinteisiä suomalaisia jalkapalloseuroja, joten sikäli niiden nousu lämmittää ainakin kaltaiseni kalkkeutuneen urheiluromantikon mieltä.

Uudet joukkueet tuonevat myös ainakin hiukan piristystä liigan yleisömääriin. Liigakartalta kadonneista TPS:n keskiarvo oli viime kaudella 2167, Hongan 1503 ja MyPan 1406. Nousijoista KTP:n keskiarvo oli 2245, Ilveksen 2147 ja HIFK:n 928. On kuitenkin varma, että etenkin alkukaudesta näiden joukkueiden otteluissa riittää katsojia. Eri asia on, jos voittoja ei ala tulla. HIFK on myynyt jo yli 1000 kausikorttia, mikä on uskomattoman hieno määrä mille tahansa suomalaiselle jalkapallojoukkueelle. Maaliskuun lopussa Ilves oli myynyt 700 kausikorttia, KTP:n lukema on tällä hetkellä noin 300. Tosin Kotkassa ei sen enempää kortteja viime kaudellakaan myyty, mutta silti yleisökeskiarvo oli yli 2200. Toivotaan että nämä kaikissa ennusteissa liigan häntäpäähän veikatut joukkueet pystyvät ottamaan voittoja, että hyvä yleisönoste säilyisi koko kauden.

Ilves on tämän kauden kummajainen sikäli, että se lähtee liigaan puoliammattilaisperiaatteella. Pelaajat opiskelevat tai käyvät töissä, ainoastaan nigerialaiset Emenike Mbachu ja Henry Ugwunna ovat täysammattilaisia. Ja heistäkin Ugwunna loukkasi polvensa niin pahasti, että on todennäköisesti sivussa koko kauden. On mielenkiintoista nähdä, kuinka Ilveksen pelaajat jaksavat liigarytmissä töiden ja opiskelujen ohessa. Tilanne ei ole pelillisesti ihanteellinen, mutta Ilves on valinnut tämän taloudellisesti järkevän linjan ja sillä mennään ainakin tämä kausi. Olen sitä mieltä, että monelle suomalaisjoukkueelle samanlainen systeemi sopisi kuin nenä naamaan. Kovin monta puhtaasti ammattilaisjoukkuetta ei suomalainen jalkapallo elätä.

On mielenkiintoista, että liigaotteluiden määrässä mitattuna Ilves on liigan toiseksi kokenein joukkue. Sen rosterista löytyy 1827 liigaottelua, KTP:n lukema on 1183 ja HIFK:n 1089. Myös valmentajapuolella nämä nousijat ovat kiinnostavia. 40-vuotias Sami Ristilä johtaa KTP:tä, hänellä on takanaan valmennusta vuodesta 2008 asti. Kotkassa hän aloittaa nyt kolmannen kautensa. Vaikka vuodet 2009-2012 Hakassa olivat täynnä vaikeuksia, pidetään Ristilää edelleen hyvin potentiaalisena tulevaisuuden valmentajana. 39-vuotias Jani Honkavaara valmensi ensin Viikingeissä apuvalmentaja, vuodesta 2010 hän on ollut päävalmentajana HIFK:ssä, sitten vuoden Gnistanissa ja jälleen HIFK:ssa vuodesta 2013. Tulokset puhuvat puolestaan.

Kokenein uusien joukkueiden valmentajista on Ilveksen Keith Armstrong, tuo entinen kultasormi, joka johdatti Hakan kolmeen mestaruuteen 1998-2000 ja HJK:n kahteen mestaruuteen 2002 ja 2003. 2007 hän sai kalossia HJK:n peräsimestä, eikä ole sen jälkeen valmentanut. Vaikka hän on ollut esimerkiksi TV-kommentaattorina jalkapallon ajan hermolla koko ajan, kuinka hyvin hän pystyy päivittämään valmennusoppinsa? Toisaalta samaan hengenvetoon voi kysyä, onko suomalaisessa liigajalkapallossa menty pelitaktisesti kovinkaan paljon eteenpäin viimeisen kymmenen vuoden aikana? Esimerkiksi menestyksestä eurokentillä voi päätellä, että ei ole menty. Mediassa taktinen- ja pelitapapuhe on kymmenessä vuodessa lisääntynyt huikeasti, mutta onko kentänlaidalla?

HJK ja SJK on rankattu kaikissa ennakoissa liigan kärkijoukkueiksi, enkä väitä vastaan. Kakkoskategoriaan lasken itse KuPS:in, FC Lahden ja VPS:n. IFK Mariehamn, RoPS, Inter ja Jaro ovat suunnilleen samassa kastissa tulokkaiden kanssa. Koska kaikenlaiset veikkaukset ovat aina virkistäviä, heitän tähän arvion kauden loppusijoituksista: 1. HJK 2. SJK 3. KuPS 4. Lahti 5. VPS 6. IFK Mariehamn 7. RoPS 8. Ilves 9. HIFK 10. Inter 11. KTP 12. Jaro. Saa olla vahvastikin eri mieltä, mielellään rotevien perusteluiden kera.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 4 kommenttia

Korisliigassa pakka ihanasti sekaisin

Korisliigan runkosarja päättyy näillä näppäimillä ja tilanne ennen pudotuspelejä on ihanan kiharainen.

Ennen kauden alkua visioitiin, että viime vuoden kärkinelikko Bisons, Kataja, KTP ja Pyrintö olisi nytkin sarjan kovin kasti. Toki tiedettiin, että kaikki nämä joukkueet tulisivat pelaamaan kansainvälisillä kentillä, mikä tasoittaisi voimasuhteita. Bisons pelasi lopulta tällä kaudella peräti 30 VTB-liigan ottelua. Kun siihen lasketaan mukaan Korisliigan runkosarjan 40 ottelua, on joukkue pelannut ennen pudotuspelien alkua 70 ottelua noin 200 päivässä. Se on järjetön määrä, oli rosteri millainen hyvänsä. Pyrintö pelasi Baltian liigassa 14 ottelua, iso urakka sekin. Kataja ja KTP selvisivät harmikseen Eurochallengessa kuudella ottelulla, kun molemmat lähtivät laulukuoroon jo alkulohkosta. Kun matkatut kilometrit lasketaan mukaan, on Bisonsin urakka ollut ylivoimaisesti kovin, joten miten tuoreilla jaloilla (ja mielellä) loimaalaiset mahtavat pudotuspeleihin lähteä? Neljästä viime liigapelistä Bisons on hävinnyt kolme, joten joukkueen pudotuspelien iskukyky on todella iso arvoitus.

Pyrinnön koko kausi on ollut turbulenssia. Jenkkejä on poikkeuksellisesti tullut ja mennyt hurjalla tahdilla. Lisäksi joukkueen kapteeni ja sielu Antero Lehto lähti Italiaan, minkä jälkeen moni kuvitteli, että Pyrintö ei tällä kaudella mestaruudesta taistele. Voi olla niinkin, mutta viime viikkoina joukkueen pelissä on tapahtunut paljon positiivista. Lehdon lähdön jälkeen plakkarissa on kolme voittoa ja neljä tappiota. Kärkijoukkueista Pyrintö kuitenkin murskasi Kauhajoen 38 pisteellä ja haki keskiviikkona sarjajohtaja KTP:ltä pisteet suvereenin esityksen jälkeen 17 pisteen erolla. Suorastaan surkeasti aloittaneelle J’Nathan Bullockille on vihdoin löydetty oikea rooli ja mies on parantanut peli peliltä aivan huikeasti esityksiään. Kun Lehtoa ei enää ole, ovat muut suomalaispelaajat Osku Heinonen, Topias Palmi, Alex Vaenerberg ja Petri Heinonen saaneet entistä enemmän vastuuta ja myös sen ihailtavasti kantaneet. Silti myös Pyrinnön yllä leijuu kookas kysymysmerkki. Riittääkö materiaali ilman Lehtoa, vaikka Pieti Poikola millaisia kaneja hatustaan taikoisi?

KTP puolestaan on hävinnyt nyt peräkkäin päävastustajistaan sekä Katajalle että Pyrinnölle. Molemmille vieläpä pelottavan selkein lukemin. KTP on ollut viime peleissään omituisen passiivinen ja haluton. Olisiko joukkue jo tuudittautunut runkosarjan voittoon ennen kuin tipahti? Nyt runkosarjan voitto on täysin auki.

Kärkijoukkueista vahvimmassa iskussa ovat olleet Kataja ja Kauhajoen Karhu, jotka ovat voittaneet kuudesta viime ottelustaan viisi. Kouvot on puolestaan lyönyt parin viime viikon aikana kärkiryhmistä sekä KTP:n että Pyrinnön. Harva veikkasi Kouvoja ja Kauhajokea ihan kärkeen, mutta Jyri Lehtonen Kouvolassa sekä Sami Toiviainen Kauhajoella ovat tehneet erinomaista työtä. Niinpä mitali- ja jopa mestarisuosikkeja on nyt neljän sijasta kuusi. Ja viime aikojen ristiinpelaamiset ovat osoittaneet, että ihan mikä tahansa on mahdollista. Kuuden mainitun lisäksi kaksi muuta pudotuspelijoukkuetta ovat Namika Lahti ja Helsingin Seagulls. Vielä mielenkiintoisemmaksi tilanteen tekee se, että vain Bisonsien ja Kouvojen puolivälierävastustaja on selvillä; ne kohtaavat toisensa, viimeisillä kierroksilla selvitetään, kumpi saa kotiedun.

Runkosarjan voiton ratkaisevat KTP, Kataja ja Kauhajoki. Sijat 6-8 Pyrintö, Lahti ja Seagulls. Oma ennustukseni on, että pudotuspeleihin lähdetään ottelupareilla KTP-Seagulls, Kauhajoki-Lahti, Kataja-Pyrintö ja Kouvot-Bisons. Ainakin Kotkassa ja Kauhajoella pelataan tänä keväänä mitaleista.

Koripalloväkeä on kovasti puhuttanut väkisin läpirunnottu ensi kauden uudistus; liigaseurat eivät olleet ihan samaa mieltä liittohallituksen kanssa siitä, että ensi kausi pelataan 12 joukkueen kolminkertaisena sarjana, johon on vielä sumplattu sekaan ns paikallispelikierros. Hiukan koomista on, että esimerkiksi Namika Lahden ”paikallisvastustaja” on 337 kilometrin päässä majaileva Joensuun Kataja. Lisäksi ensi kaudella sallitaan kolmen sijasta neljä ulkomaalaisvahvistusta. Kun yksi lisäjenkki on käytännössä pakko palkata ja kotipelien määrä vähenee kolmella, se tekee valitettavan reiän seurojen budjetteihin. Muutenkin kolminkertainen sarja on aina väkisin iso nahkapäätös. Pallopelien globaaliin lainalaisuuteen kuuluu se, että runkosarjassa kohdataan vastustajat yhtä monta kertaa kotona ja vieraissa.

Tallennettu kategorioihin Koripallo | Jätä kommentti

Mixun lorun loppu

Suomen peliesitys Belfastissa tänään oli kaoottinen, puhditon ja hengetön. Tappio Pohjois-Irlannille päätti haaveet EM-kisapaikasta tylyllä tavalla.

Lopulta oli aivan sama, mikä oli Roman Eremenkon rooli, ketkä olivat laitapakit ja ketkä hyökkääjät. Pataan tuli, eikä selityksille ollut käytännössä tämän ottelun jälkeen mitään sijaa. Oikeastaan mielenkiintoisin kysymys ottelun päätyttyä oli se, kertoisiko Mixu Paatelainen haastattelussa pelin jälkeen jällen kerran, että pelissä oli paljon positiivista

No, positiivista oli ehkä se, että Berat Sadik teki maalin ja oli muutenkin suht vaarallinen kärjessä kentälle lopussa päästyään. Sadikin maali tuli yliajalla ja peliä oli vielä kaksi minuuttia jäljellä. Ennen sitä Suomi oli jo lammasmaisesti luovuttanut, mutta viimeisellä kahdella minuutilla intoa jälleen löytyi, jopa raivoa. Missä ne olivat, kun peliä olisi pitänyt ratkoa? Kun olisi pitänyt ajaa isäntäjoukkue kiinni toisella jaksolla?

Molemmat joukkueet olivat yllättävänkin aktiivisia heti alkuun. Pohjois-Irlannin tekemisessä oli kuitenkin selvästi enemmän järkeä ja logiikkaa. Suomi kaahasi hirvittävällä höyryllä ylöspäin ilman kontrollin häivääkään. Roman Eremenko oli vaihteeksi ainoa pelaaja, joka yritti saada Suomen peliä kontrolliin ja rytmittää sitä edes jollakin tavalla. Tänään se rytmi puuttui kokonaan ja kentällä vallitsi kaaos.

Isäntien alakerta oli avausjaksolla yllättävän hatara ja puolustuslinjan takana oli tilaa. Mutta Suomi ei pystynyt siitä huolimatta rakentamaan kovin pelottavia maalipaikkoja, jos yhtään. Teemu Pukin laukaus liki nollakulmasta oli avausjakson vaarallisin suomalaistilanne.

Tiedettiin jo ennalta, että erikoistilannepelaaminen on Pohjois-Irlannin vahvuus. Niiden jälkitilanteista maalit tulivatkin. Suomen merkkauspeli oli päämäärätöntä pallontuijottelua, omat miehet jätettiin käsittämättömän usein yksin. Paras esimerkki tästä oli pelin avausmaali; Suomella oli seitsemän miestä omalla rangaistusalueella, mutta Kyle Laffertyllä oli kaikki mahdollinen aika ja tila laukoa vapaapotkun jälkitilanteesta pallo reppuun. Käytännössä peli olisi voinut olla avausjakson jälkeen jo 4-0.

Mikä muuttui toisella jaksolla, kun oikeastaan lähes kaiken olisi pitänyt muuttua 0-2-tappiotilanteessa? No, ei oikeastaan yhtään mikään. Joel Pohjanpalo ja Paulus Arajuuri olivat kentällä Kasper Hämäläisen ja Joona Toivion sijaan, mutta yhtään sen enempää tolkkua Suomen pelissä ei ollut.

Näennäisesti hallittiin, mutta se johtui siitä, että Pohjois-Irlanti vetäytyi tietoisesti tyystin, kuten se on tehnyt jo otteluiden alusta asti moneen kertaan näissä karsinnoissa hyvällä menestyksellä. Ei kotijoukkueella ollut mitään tarvetta enää kontrolloida kuin omaa alakertaansa. Ja sen he hallitsivat niin hyvin, että todellisia järjestelmällisesti luotuja maalipaikkoja ei Suomelle juuri syntynyt.

Nämä karsinnat olivat tässä, viisi ottelua ja neljä pistettä, niistä kolme Färsaarilta. Ne Kaikkien Aikojen Karsinnat. Paljon puhutaan siitä, että Suomen materiaali ei riitä. Mutta katsokaapa EM-karsintojen taulukkoja. Täysin mukana lopputurnaustaistelussa ovat mm Islanti, Israel, Slovenia, Liettua ja Albania. Eivät kai ne ole meitä materiaaliltaan kovin paljon edellä? Jos ovat pelaajat epäonnistuneet, niin on valmennuskin. Ei Mixu Paatelainen saa tätä joukkuetta pelaamaan voittavasti.

Paatelainen oli pelin jälkeen tänään harvinaisen realistisella ja rehellisellä tuulella. Hän myönsi, että tilanne on, mikä se on ja tämäkin tulos kertoo Suomen tasosta juuri nyt. Legendaarinen lausunto ”jos on löysä, niin on löysä”, kuvasi oivallisesti suomalaisten esitystä. Omalla tavallaan Paatelainen kuitenkin kaatoi koko lastin pelaajien niskaan. Jonkinlainen pieni itsekritiikki olisi ollut mukava osoitus selkärangan olemassa olosta.

Suomen joukkue oli tänään kovasti kapteeninsa näköinen. Ensi kaudeksi Serie A:han siirtyvä Niklas Moisander on toki kärsinyt loukkaantumisesta, mutta hän oli tänään yksi huonoimmista suomalaispelaajista kentällä; arka, pelokas, pehmeä, epävarma. Kun joukkueen kapteeni ei johda edestä, se vaikuttaa väistämättä koko joukkueen esitykseen. Tänään kentällä oli epäyhtenäinen lauma yksilöitä, joilla ei tainnut olla kovinkaan suurta ymmärrystä siitä, mitä kentällä oltiin tekemässä. Ja juuri se pitäisi valmennusjohdon pystyä ottamaan piikkiinsä.

Iso kysymys on, jatkaako Paatelainen nyt Pertti Alajan lupauksista huolimatta? Vaikka laskennallinen pieni sauma jatkokarsintaan on, ei näillä esityksillä ole kyllä mitään jakoa. Suomen pelitapa ei sovi tälle joukkueelle, kyllä näistä miehistä pitäisi saada enemmän irti.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 14 kommenttia

Mustaa ja valkoista MM-maastoissa

Maastojuoksun MM-kilpailut käytiin tänään Kiinassa. Ihan valtava yllätys ei ollut, että afrikkalaiset juoksijat dominoivat jokaista juostua sarjaa. Mantereen ylivoima sen sijaan yllätti.

Kovin kauas on tultu niistä ajoista, kun Pekka Päivärinta vuonna 1973 juoksi voittoon historian ensimmäisissä MM-maastoissa. Edellinen jossakin muualla kuin Afrikassa syntynyt miesten mestari on portugalilaislegenda Carlos Lopez, joka vei voiton vuonna 1985.

Tänä vuonna paras ei-afrikkalainen oli miesten kilpailussa 22:nneksi sijoittunut Turkin Polat Kemboi, hänkin on toki syntynyt Keniassa. USA:n Chris Derrick oli 24:s ja Australian Brett Robinson 28:s. Paras eurooppalaissyntyinen juoksija oli 53:nneksi sijoittunut Espanjan Daniel Mateo. 111 juoksijan joukossa oli tasan 11 eurooppalaisjuoksijaa. Naisten puolella paras eurooppalainen oli Espanjan Trihas Gebre (15:s), joka vaihtoi kansalaisuutta etiopialaisesta espanjalaiseksi viime vuonna. Syntyperäiset britit Gemma Steel ja Rhona Auckland olivat hienosti sijoilla 18 ja 19. Mielenkiintoista oli, että Pohjoismaista Tanska oli lähettänyt Kiinaan kuusi naisjuoksijaa, Ruotsilla oli mukana yksi miesjuniori. Norjalaisia ei mukana ollut, vaikka Norja on tällä hetkellä Pohjoismaiden kirkkaasti paras kestävyysjuoksumaa.

Naisjuniorien kilpailun 30 parhaan joukossa oli 24 afrikkalaista. Paras eurooppalainen oli Tanskan Maria Larsen, joka oli hienosti 30:s. Miesjuniorien 30 parhaan joukossa oli 26 afrikkalaista. Siellä paras eurooppalainen oli 20:nneksi sijoittunut Italian Yemaneberhan Crippa, joka on etunimestään huolimatta syntyperäinen italialainen.

Kun maastojuoksussa alettiin järjestää myös EM-kilpailuja vuonna 1994, kävivät MM-kilpailut tavallaan tarpeettomiksi monelle eurooppalaismaalle, niin myös Suomelle. Tosin myös EM-maastoissa suomalaisedustus on jäänyt vuosi vuodelta yhä niukemmaksi. Kun vielä vuonna 2006 mukana oli 12 suomalaista, 2014 Minttu Hukka oli ainoa suomalaisedustaja kilpailuissa. 2013 suomalaisia oli neljä, 2012 kolme. Toki maastoissa on nykyisin myös Pohjoismaiset mestaruuskilpailut, mutta silti kannattaisin lämpimästi, että myös EM-tasolle lähetettäisiin rohkeammin joukkueita. Vain kovien kilpailujen kautta kollektiivinen kehittyminen on mahdollista. Etenkin miesten taso on tällä hetkellä kapea ja kehno, mutta silti.

Suomessa ei tällä hetkellä ole käytännössä maastojuoksukulttuuria. Keväällä juostaan aluemestaruus- ja SM-kilpailut, syksyllä PM-katsastuskilpailut. Ja siinä kansallinen maastojuoksun kilpailukalenteri sitten käytännössä onkin. Paljon on partaa pärisytetty siitä, olisiko SM-kilpailutkin syytä siirtää syksyyn, jolloin maastokausi olisi hieman yhtenäisempi ja sillä olisi edes jonkinlainen jatkumo. Ajatus voisi olla hyvä. SM-maastoissa oli vuosi sitten Lempäälässä mukana 665 juoksijaa, joten yrittäjiä kyllä riittää. Suuren osanottajamäärän tosin selittää se, että viime vuonna mukana oli ensi kertaa myös 15-vuotiaiden sarjat. Tyttöjen kilpailussa juoksi 92 junioria, pojissa 82. Ikäluokka ikäluokalta osallistujat kuitenkin vähenevät. 22-vuotiaiden sarjassa oli mukana 38 miestä ja 32 naista.

Edellinen suomalainen MM-maastoissa on ollut Annemari Sandell-Hyvärinen, joka keskeytti Jordanian Ammanissa vuonna 2009. Harva muistaa, että Sandell oli naisten 4 kilometrin matkalla vuonna 1999 pronssilla. Se on järkyttävän kova suoritus.

Edelliset juoksijat miesten sarjassa olivat vuonna 2000 Portugalin Vilamourassa. Silloin Ville Hautala oli 94:s, Jussi Utriainen 95:s, Pasi Mattila 99:s, Vesa Mäkinen 123:s ja Juuso Rainio keskeytti. Viivalla oli yhteensä 171 ukkoa.

Vuonna 2017 MM-maastot juostaan muuten Ugandan Kampalassa. Veikkaan, että niissä oloissa afrikkalaisdominanssi on vielä suurempaa. Luvassa on noin 30 asteen hellivää lämpöä. Olisipa eksoottinen kulttuuriteko, jos Suomi lähettäisi Kampalaan täydet joukkueet joka sarjaan. Elämys ainakin olisi unohtumaton.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 5 kommenttia

Paatelaisen viimeinen sauma

Jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Mixu Paatelainen on sunnuntaina ehkä uransa kovimmassa paikassa. EM-karsinnat eivät ole sujuneet suunnitellusti, joten sunnuntaina Pohjois-Irlannista on tuotava tuliaisiksi muutakin kuin sixpäkki Guinnessia.

On selvää, että yksi piste ei riitä tuliaisiksi. Unkarille ja Romanialle kärsittyjen kirvelevien tappioiden jälkeen mikään muu kuin kolme pistettä ei kelpaa. Neljän ottelukierroksen jälkeen Romanialla on 10 pistettä, Pohjois-Irlannilla yhdeksän, Unkarilla seitsemän ja Suomella vain neljä. Voitto nyt ja kesäkuun kotiottelusta Unkaria vastaan palauttaisivat toiveet EM-kisapaikasta.

Kun EM-lopputurnausta laajennettiin 16 joukkueesta 24:een, moni ajatteli, että Suomen tie historian ensimmäiseen lopputurnaukseen kävisi sileäksi. Kun lohkoarvonta oli kerrankin suosiollinen, kasvoivat toiveet entisestään. Ehkä juuri siksi nyt saavutetut laihat tulokset ja karu sarjatilanne lohkossa tuntuvat niin suurelta pettymykseltä. Varsinkin, kun tätä mahdollisuutta on hehkutettu nyt jo vuosien ajan. Tämän piti olla Mixu Paatelaisen valmennusuran kruunu, sellaisen päähänsä saa epäilemättä valmentaja, joka Suomen ensi kertaa arvoturnaukseen vie.

Jos sunnuntaina tulee köniin, on monella taholla miettimisen paikka. Tappio tietäisi jatkomahdollisuuksien kuivahtamista lähes varmasti. Mitä silloin jäisi käteen Paatelaisen aikakaudesta? Kaikki neulasensa varistanut joulukuusenranka? Ja olisiko Pertti Alajalla enää mitään syytä roikottaa epäonnistunutta päävalmentajaa maajoukkueen mukana? Otettaisiinko uusi mies puikkoihin jo kesäksi ja alettaisiin jälleen kerran rakentaa alusta uutta projektia, jonka maali on ties missä?

Paatelainen toi suomalaiseen maajoukkuejalkapalloon termin joulukuusi, mikä tarkoittaa pelaajien ryhmitystä kentällä. Vaikka muoto onkin hiukan varioitunut pelien sisällä, tästä on pidetty kiinni suhteellisen tiukasti. Tulosta se ei ole toivotulla tavalla tuonut. Etenkin maalinteko on ollut pirullista pahanmakuisen tervan juontia. Färsaarten reppuun saatiin sentään kolme osumaa, mutta kolmen viime pelin saldona on tasan yksi maali. Karsintamaaleista Riku Riski on tehnyt kaksi, Roman Eremenko ja Jarkko Hurme yhden. Teemu Pukin saldo huutaa nollaa, samoin Joel Pohjanpalon. Heistä ei ole saatu ulosmitattua olemassa olevaa potentiaalia. Nyt Paatelainen kutsui mukaan viimeinkin Berat Sadikin, joka on tehnyt tällä kaudella Sveitsin liigassa FC Thunille yhdeksän osumaa 25 ottelussa. Samaan aikaan Pukki on tehnyt Tanskan liigassa 16 ottelussa kuusi maalia Bröndbylle, Pohjanpalo kakkosbundesliigassa kymmenen osumaa 22 pelissä Fortuna Düsseldorfille.

Sadik onnistui alkukaudella erinomaisesti ja maaleja syntyi liukuhihnalta, kahdeksaan ensimmäiseen liigamaaliin meni 12 ottelua. Lokakuun neljännen päivän jälkeen eli viiden ja puolen kuukauden aikana maaleja on syntynyt enää yksi. Onko hän siis sittenkään ratkaisu Suomen maalinteko-ongelmiin? Viimeaikaisen maalivireen perusteella Huuhkajien kuumin mies on tällä hetkellä Moskovan CSKA:n Roman Eremenko, joka johtaa Venäjän liigan maalipörssiä kymmenellä rysällä. Seitsemässä edellisessä liigaottelussaan Eremenko on murjonut kuusi maalia. Maajoukkueessa hänen ongelmansa on liian suuri rooli verrattuna seurajoukkueeseen. Eremenko on Suomen pelin sielu, joka käynnistelee hyökkäyksiä, määrittelee Suomen pelirytmin, antaa ratkaisevia syöttöjä ja raataa molempiin suuntiin. Yhdellä miehellä on vähintään kolmen pelaajan roolit harteillaan joka ikisessä maaottelussa. Ja sitten pitäisi vielä vastata maalinteostakin. Paatelainen ei ole löytänyt Eremenkolle roolia, missä hänen maalintekotaitonsa pääsisi oikeuksiinsa. Käänteinen kysymys toki on, romahtaisiko Suomen pelinteko keskialueella, jos Eremenkon rooli olisi ylempänä? Aika monessa ottelussa on näyttänyt siltä ja Eremenko on pienten kokeilujen jälkeen pudotettu takaisin joulukuusen alemmille oksille.

Kuinka sitten lähteä hakemaan ne elintärkeät kolme pistettä Belfastista? Omaa maalia varjellen ja vastahyökkäyksiin luottaen vai pallonhallinnan kautta? Pohjois-Irlanti aloitti karsinnat kolmen voiton putkella; Unkari ja Kreikka kaatuivat vieraissa, Färsaaret kotona. Romania oli sen jälkeen kotonaan liian kova. Joukkue onnistuu useimmiten altavastaajana vastahyökkäyspelillä, sekä Unkarissa että Kreikassa pallonhallinta oli selkeästi kotijoukkueilla. Mutta on hankala nähdä, että joukkue lähtisi peruuttelemaan kotikentällään Windsor Parkilla fanaattisen yleisön edessä. Vai olisiko Paatelaisenkin erinomaisesti tuntema päävalmentaja Michael O´Neill niin juoni mies? Se vasta paradoksaalista olisi, jos kumpikin joukkue lähtisi peliin vastaiskuihin luottaen; silloin edessä voi olla tuskainen viivytystaistelu, joka ei katsojille tajunnanräjäyttävää elämystä tarjoa.

Jotenkin sitä toivoisi, että Paatelainen uskaltaisi luottaa Suomen omaan peliin ja pallonhallintaan. Kärkeen voisi hyvinkin laittaa kaksi miestä, Pukin ja Pohjanpalon tai Sadikin. Roman Eremenko rohkeasti kymppipaikalle ja kova prässi päälle alusta asti. Mitä sillä menetettäisiin? Parempi 5-4-voitto hurlumheijalkapallolla kuin peruutellen ja varoen 0-0 tai pahimmassa tapauksessa niukka tappio. Nyt on nimittäin ihan pakko voittaa. Ja jos se vaatii joulukuusen heittämistä biojäteastiaan, on se myös uskallettava tehdä. Muuten Mixu Paatelaisen päivät A-maajoukkueessa ovat luetut.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallo | 1 kommentti

Talvilajien alennustila

Pohjoismaisten hiihtolajien maailmancupit on tältä kaudelta käyty. Suomalaisten suoritukset olivat vuoden takaiseen Sotshin olympiamenestykseen verrattuna varsin vaatimattomia.

Toki suuri syy oli siinä, että Sotshin hiihtolajeissa lajivalikoima oli suomalaisittain otollisempi, kun meikäläisten päämatkoja hiihdettiin perinteisellä. Tämä näkyi MM-kilpailuissa etenkin parisprinteissä.

Maastohiihdon miesten maailmancupissa Matti Heikkinen oli parhaana suomalaisena 20:s, Sami Jauhojärvi 36:s ja Iivo Niskanen 40:s. Naisten puolella Kerttu Niskanen oli 14:s, Anne Kyllönen 20:s ja Krista Pärmäkoski 24:s. Vuosi sitten naisten puolella kolme suomalaista oli 11 parhaan joukossa, niin myös sitä edellisellä kaudella. Mikä tökkii?

Mäkihypyssä Lauri Asikainen oli cupin 30:s, Jarkko Määttä 32:s. Naisten puolella Julia Kykkänen oli 24:s. Vuosi sitten Kykkänen oli yhdeksäs ja miesten paras Anssi Koivuranta 19:s. Yhdistetyn puolella Ilkka Herolan kausi oli sekin hankala. Vuosi sitten hän oli cupissa 22:s ja parhaissa yksittäisissä kilpailuissa sijoilla 4, 10, 11 ja 13. Tällä kaudella Herolan kokonaissijoitus parani 17:nneksi, mutta parhaat yksittäiset sijat olivat 9, 11, 11 ja 11. Se oli pieni pettymys, koska viime kausi päättyi Oslossa hienosti nelossijaan ja tämän kauden piti olla se lopullinen läpimurto. Toiseksi paras suomalainen löytyy tällä kaudella sijalta 57 (Jim Härtull) ja viime kaudelta 46 (Eetu Vähäsöyrinki). Vielä viime kaudella Herolan takana muut suomalaiset keräsivät 57 maailmancupin pistettä, tällä kaudella niitä tuli enää 19.

Sekoitetaan samaan pakkaan vielä ampumahiihto. Miesten maailmancupissa Ahti Toivanen oli ainoa pisteille päässyt: kolme pinnaa oikeutti sijaan 88. Vuosi sitten Jarkko Kauppinen keräsi 31 pistettä ja Olli Hiidensalo 11. Jos jätetään lajia lähes yksin Suomessa kannatellut Kaisa Mäkäräinen laskuista, naisissa tällä kaudella Mari Laukkanen oli cupin 36:s 213 pisteellä, muut eivät pisteitä keränneet. Vuotta aikaisemmin Laukkasen sija oli 42 ja pistesaldo 161. Tuolloinkaan muut suomalaiset eivät pisteille päässeet. Edellisen kerran joku muu kuin Mäkäräinen tai Laukkanen hiihti maailmancupin pisteille kaudelle 2008/2009, kun Teija Lehtimäki otti yhteensä yhdeksän pistettä. Tilastot ovat karmaisevia.

Mitä oikein on tapahtunut? Toki resurssit ovat vähentyneet lajissa kuin lajissa, mutta silti nämä lukemat ovat aika murheellisia. Vielä surullisempaa on, että nykyisen kärkikaartin takaa ei ole juuri tulossa nuoria superlahjakkuuksia, jotka olisivat jo kolkuttelemassa maajoukkueen portteja. Paradoksaalista sinänsä, että tässä mielessä parhaat näkymät on mäkihypyssä, missä nuori kaarti Niko Kytösahon johdolla alkaa olla jo hyvinkin MC-tasoa. Maastohiihdossa ja ampumahiihdossa tilanne on kehnoin.

Maastohiihdon tilanteen karuus konkretisoituu parhaiten SM-kilpailuissa. Maajoukkueurheilijat ovat käytännössä valovuoden kaikkia muita edellä. Tämä johtuu pääosin siitä, että heidän leirityksensä ja kalustonsa on muihin verrattuna täysin eri tasolla. Se ei kuitenkaan selitä kaikkea.

Nuorten (alle 20-vuotiaiden) MM-kilpailuissa Kazakstanissa helmikuussa Suomi oli naisten viestissä yhdeksäs, miehissä sentään neljäs. Henkilökohtaisissa lajeissa parhaat tulokset tulivat sprintistä: Lauri Vuorinen oli kuudes ja Lauri Lepistö yhdeksäs. Normaalimatkoilla paras sijoitus oli Johanna Matintalon 16:s skiathlonissa sekä Joni Mäen 20:s 10 kilometrin vapaalla. Muita sijoja 20 parhaan joukkoon ei irronnut. Vuotta aiemmin Joni Mäki oli sprintin kolmas ja Lauri Vuorinen neljäs. Joonas Sarkkinen oli normaalimatkojen paras 15:s, naisten puolella Elsa Airaksinen 10:s ja Katri Lylynperä 16:s.

Yksikään näistä urheilijoista ei ole vielä lähelläkään aikuisten maajoukkuetasoa. Lylynperän parhaat MC-sijoitukset ovat perinteiseltä kympiltä Rukalta ja Lahdesta, 42 ja 47. Molemmissa kilpailuissa hän jäi kärjelle yli kolme minuuttia. Rukalla Matintalo oli 70:s, ero kärkeen 4.20. Joni Mäen paras sija maailmancupissa on sprintin 61:s Rukalla. Joonas Sarkkinen, Lauri Lepistö ja Elsa Airaksinen eivät ole tällä kaudella maailmancupeihin mukaan päässeet. Lähimmäksi kärkeä on päässyt Lauri Vuorinen, joka oli Lahden MC-sprintissä 35:s.

Toki kaikki nämä hiihtäjät ovat vasta 20 ikävuoden nurkilla, joten sikäli MC-vertailu on hiukan epäreilu. Silti se kertoo mielestäni hyvin konkreettisesti, kuinka kaukana vaikkapa aikuisten arvokisojen TOP20 tasosta mennään. Eroa kurottavaksi on paljon, eikä se käy vuodessa tai kahdessa. Ja aika huolestuttava piirre on sekin, että juniorien MM-kisoissa Suomen viestijoukkeuissa 2010-luvulla hiihtäneistä ainoastaan Iivo Niskanen, Krista Pärmäkoski ja Perttu Hyvärinen ovat nousseet maajoukkuetasolle.

Vielä paremman vertailun saa, kun tarkastelee juniorien MM-kilpailujen kaikkia suomalaisia viestihiihtäjiä vuosilta 2007-2013.Tämän aikajakson hiihtäjien pitäisi olla nyt parhaimmillaan. Yhteensä näissä viesteissä on hiihtänyt 21 miestä ja 16 naista. Miehistä maajoukkuetasolle on noussut kuusi hiihtäjää, naisista vain neljä. Loput 27 ovat kadonneet kuka minnekin. Onnistumisprosentti on kovin pieni. Uskoisin, että lajissa kuin lajissa tämä on se suurin kehityshaaste. Kuinka saadaan pienennettyä kuilua maajoukkueurheilijoiden ja muiden välillä. Ja kuinka nuorten arvokisakävijöistä ja –menestyjistä saadaan jalostettua yhä useampi myös hyvälle aikuisten tasolle.

Tallennettu kategorioihin Ampumahiihto, Hiihto, Mäkihyppy | 23 kommenttia

Mäkäräisen hurja lento

Kaisa Mäkäräinen hallitsi hermonsa keskiviikkona 15 kilometrillä kahden hankalan kilpailun jälkeen. Uran neljäs arvokisamitali kolahti Kontiolahdella plakkariin.

Näytti jo siltä, että mitali jää haaveeksi, kun Mäkäräisellä otti kolmelta ensimmäiseltä ampumapaikalta kaksi sakkominuuttia. Viimeinen ammunta meni nollille ja sen jälkeen Mäkäräinen hiihti reilut kolme jäljellä olevaa kilometriä maaliin aivan mielipuolista vauhtia tavoittaen kaikki muut paitsi Tshekin Gabriela Soukalovan, joka jäi reilun sekunnin edelle. Sellaista hiihtoa ei ole ampumahiihtokilpailussa taidettu nähdä koskaan aikaisemmin. Italian Dorothea Wiererin Mäkäräinen löi maaliin saapuessaan 0,4 sekunnilla. Ja kuinka tärkeäksi se ero lopulta muodostuikaan, vaikka maalin tulon jälkeen pidettiin hopeamitalia jo varmana. Mutta ampumahiihto näytti jälleen kerran luonteensa. Viimeisten joukossa lähtenyt Venäjän Jekaterina Jurlova ampui ainoana kilpailijana tänään kaikki 20 taulua alas ja nappasi kuuman ryhmän takaa selkeän yllätysvoiton. Vaikka hän hiihti 1.35 minuuttia Mäkäräistä hitaammin, riitti loistoammunta liki puolen minuutin voittoon.

Mäkäräiselle pronssi oli varmasti henkisesti tärkeä juttu. Kun kaksi ensimmäistä henkilökohtaista kisaa eivät menneet odotetusti, alkoi media- ja sohvaperunamylly jauhaa mantraa siitä, kuinka Mäkäräisen pää pettää arvokisoissa. On kuitenkin huomioitava näistäkin kilpailuista se, että sekaviesti oli erinomainen, samoin takaa-ajokilpailu. Oikeastaan Mäkäräinen on näissä karkeloissa epäonnistunut yhdessä kilpailussa neljästä, mutta valitettavasti se pikamatkan epäonnistuminen söi samalla myös takaa-ajon mitalimahdollisuudet. Kolme hyvää kilpailua neljästä, ei tämä nyt ihan poskelleen ole mennyt.

On totta, että Mäkäräinen on onnistunut prosentuaalisesti paremmin maailmancupissa kuin arvokisoissa. Samaan aikaan pitää muistaa, että arvokisojen määrä suhteessa maailmancupeihin on varsin pieni. Edes tilastojen valossa en lähtisi tuomitsemaan Mäkäräistä epäonnistujaksi arvokisoissa. 2010-luvulla hän on ollut maailmancupeissa 40 kertaa palkintopallilla yhteensä yli 120 kilpailussa. Arvokisoissa Mäkäräinen on hiihtänyt henkilökohtaisilla matkoilla 2010-luvulla 22 kilpailussa ja mitaleja on nyt neljä. Päästäkseen arvokisoissa samaan onnistumisprosenttiin, pitäisi mitaleja olla tällä hetkellä kuusi tai seitsemän. Ei ero mikään järkyttävän suuri ole. Ja voi hyvin olla, että yhteislähtökilpailun jälkeen sunnuntaina mitalien määrä on viisi. Mäkäräisellä on nyt hurmoshenki päällä kotiyleisön edessä, eikä häntä ole helppo sunnuntaina kenenkään voittaa.

Ja kun puhutaan arvokisojen onnistujista ja epäonnistujista, niin kahdeksan arvokisamitalia tähän mennessä urallaan ottanut valkovenäläinen Daria Domratsheva hallitsi etenkin alkuvuoden maailmancupeja mielin määrin, mutta Kontiolahdella hänen sijoituksensa ovat olleet 25, 7 ja 16. Pitäisikö häntä nyt alkaa pitää arvokisojen epäonnistujana? Ampumahiihdon luonteeseen kuuluu se, että isojakin heilahteluja tulee. Etenkin ammunnassa, hiihdossa harvemmin. Siksi tällainen on mahdollista.

Mäkäräinen on kannatellut suomalaista ampumahiihtoa lähes yksin jo pitkään. Mari Laukkanen on väläyttänyt muutaman kerran, mutta näissä kilpailussa käyrä on ollut raskaasti laskeva. Pikakilpailussa hän oli 16:s, takaa-ajossa 30:s ja normaalimatkalla vasta 65:s. Kun Laukkaselle tuli jalkavaiva juuri ennen MM-kisoja, hän vaikutti ikään kuin jo valmiiksi henkisesti lyödyltä. Alakanttiin sujuneet kilpailut ovat lyöneet henkistä tilaa vielä matalammaksi. Muiden suomalaisnaisten sijoitukset Kontiolahdella ovat olleet 48, 69, 73 ja 80. Miesten sijat ovat toistaiseksi 51, 54, 54, 58, 85 ja 103. Tässä on se suomalaisen ampumahiihdon koko kuva Mäkäräisen takana.

On melko hämmästyttävää, että Mäkäräisen esimerkki ei ole nostanut lajiin suurempaa buumia ja nostetta. Toivoa sopii, että jossakin median ulottumattomissa muhivat ne riittävän lahjakkaat nuoret urheilijat, jotka ovat Mäkäräisen innoittamina valmiit tekemään kaikkensa menestyksen eteen. Muuten tässä lajissa on tulossa karmaisevan pitkä kuiva kausi, kun Mäkäräinen joskus siirtyy siviiliin. Toivottavasti ei siirry vielä tämän kauden jälkeen…

Tallennettu kategorioihin Ampumahiihto | 43 kommenttia

Yleisurheilu ei kiinnosta

Monesti kuulee puheita siitä, että perinteiset lajit ovat jäämässä uusien lajien varjoon etenkin nuorten silmissä. Tämä ei päde – ainakaan, jos puhutan yleisurheilusta.

Mennään ensin kuitenkin isommille areenoille eli Prahan EM-hallikilpailuihin. Kateeksi kävi, kun katseli tshekkiläisten hurmosta. Kun oma poika Pavel Maslak pisti Prahan hallin 15 000 katsojaa huutamaan kuorossa tinttaamalla 400 metrin ensimmäiset 200 metriä huikeasti 20,99, tuli kotikatsomossakin kylmät väreet pintaan. Maslakin veto kesti loppuun saakka ja hän teki kisaennätyksen ajalla 45,33. Tai kun toinen tshekki Jakub Holusa kiri fantastisesti aivan 1500 metrin kalkkiviivoilla ohi alusta saakka kilpailua selkeästi johtaneen Turkin Ilham Tanui Özbilenin aka William Tanui Biwottin ohi, siitä ei tunnelma urheilukatsomossa enää paljon parane. Olisiko tällainen mahdollista meillä Suomessa?

Pikaisesti ajatellen ei, koska yleisurheilu ei enää kuulemma meillä kiinnosta ketään. Samaan aikaan Tampereella pidettiin kuitenkin 10-15-vuotiaiden Tampere Junior Indoor Games –kilpailut. Mukana oli viikonlopun aikana yli 1600 nuorta yleisurheilijaa. Kuinka monessa muussa yksilölajissa on vastaavia massoja? Osassa lajeista oli mukana yli 100 kilpailijaa. Imua on, vaikka kuka mitä muuta tahansa väittäisi.

Vika ei ole innostuksessa, vaan siinä, kuinka näistä nuorista innokkaista pidetään myös tulevaisuudessa huolta. Pullonkaula tulee vastaan ensimmäisen kerran noin 15-vuotiaana, kun oma identiteetti alkaa kehittyä; silloin valmentajien ja muiden yleisurheiluihmisten on pidettävä huoli siitä, että urheilijan identiteetti on riittävän kiinnostava. Seuraava taitekohta on siinä vaiheessa – noin parikymppisenä -- kun pitää päättää, haluaako iskeä oikeasti kaikkensa likoon urheilun alttarille. Näihin kahteen kuoppaan putoaa valitettavan moni. Suuri kysymys tulevaisuudelle on, kuinka ne voitaisiin estää? Tyly fakta on, että aika harva näistä Tampereella tänä viikonloppuna nähdyistä 1600 juniorista nähdään yleisurheilukentillä vielä kymmenen vuoden kuluttua. Siinä on se tärkein kysymys, jota meillä pitäisi miettiä. Yli lajirajojen, ilman ennakkoluuloja ja luutuneita käsityksiä. Kuinka innokkaille nuorille luodaan sellaiset toimintaedellytykset ja motivoiva polku edetä, ettei tie katkea kesken ennen aikojaan? Yhä paremmalla paneutumisella, huolenpidolla ja valmentamisella. Yhteisöllisyyden voima on myös yksilölajeissa otettava huomioon. Jos näin suuresta määrästä junioreita ei saada kasvatettua enempää tosissaan satsaavia aikuisurheilijoita, on jossakin pahasti vikaa.

Paljon massoja ja juniorihuippuja meillä Suomessa on ollut maailman sivu. Heistä seitsemän edusti tänä viikonloppuna Suomea Prahan EM-areenalla. Toivottavasti heitä on kymmenen vuoden päästä kaksin- tai kolminkertainen määrä.

Parhaiten Prahassa onnistuivat SE:n tehneet Nooralotta Neziri ja Sandra Eriksson. Molemmat kulkevat hienolla kehityskäyrällä kohti ennätyskesää. Ja se tarkoittaa molempien kohdalla myös väistämätöntä murtautumista yhä lähemmäs maailman ehdotonta eliittiä. Juuri näitä tarinoita suomalainen yleisurheilu kaipaa. Sitä, että arvokisoissa ei olla enää pelkästään keihäsmiesten varassa.

Kristiina Mäkelä on noussut tämän hallikauden aikana kolmiloikassa selkeästi eurooppalaiselle huipputasolle. Jo EM-finaaliin selviytyminen mainiolla tuloksella 14,04 oli komea saavutus. Finaalissa askelmerkki ei ollut kohdallaan ja tulos jäi laihaksi. Silti selkeä kehitys on tosiasia ja maailman kärki lähenee koko ajan. Jos nainen pysyy terveenä, ei Heli Koivula (14,39) ole enää ensi kesänä lajin SE-nainen.

Myös Hanna-Maari Latvalan ja Ville Myllymäen 60 metrin välieräpaikat pitää lukea positiivisiksi suorituksiksi, vaikka kumpikaan ei ihan parastaan saanut irti. Myllymäki juoksi alkuerissä lupaavasti 6,72, mutta välierässä reisi alkoi antaa merkkejä kireydestä ja juoksu meni sitä myötä pöpelikköön. Myllymäen ennätys on nyt 6,70 ja finaalipaikkaan riitti Prahassa 6,62. Missään valovuoden päässä ei enää olla.

Hanna-Maari Latvala ei ole tällä hallikaudella päässyt aivan siihen tahtiin, mitä hän ja valmentaja Petteri Jouste olisivat halunneet. Välierässä 60 metrillä kulki 7,37 ja sijoitus oli 19:s. Finaalipaikkaan olisi vaadittu niinkin kova aika kuin 7,22. Latvalan startti on parantunut, mutta kiihdytyksen ja maksimijuoksun yhteensovittamisessa kaikki ei tällä hallikaudella ole aivan natsannut. Latvalan harmiksi hallikauden arvokisojen ohjelmassa ei ole enää 200 metriä, sillä 60 metriä on hänelle hiukan alimatka.

Suomalaisista Prahassa epäonnistuivat kuulamörssäri Arttu Kangas ja seiväshyppääjä Minna Nikkanen. Kangas astui yli kaikki kolme vaatimatonta työntöään. Esimerkiksi viime kesänä Kangas työnsi mieluummin piirikunnallisissa kuin hakeutui koviin kilpailuihin. Tämä kokemus osoitti viimeistään, että tulevaisuudessa on syytä toimia toisin. Nikkanen taas kärsi pienestä reisivaivasta, mutta silti tulos 430 oli kehno. Toivottavasti hän saa lisäpotkua tekemiseensä, kun nuoria kotimaisia haastajia on alkanut ilmestyä huohottamaan aivan niskavilloihin.

Tallennettu kategorioihin Yleisurheilu | 19 kommenttia