Uzbekit, kirgiisit ja puolueiden sukupolvenvaihdos – ja onko siellä Tukholmassa jotkut bileet vai?

Liesituulettimelle kirjoittamani Mediakokin kootut puheenaiheet ei ole jostain syystä tallentunut muutamana viime viikkona; kiitos kaikille siitä huomauttaneille!

Nyt on yhteyksiä tsekattu, ja kokeiluluontoisesti muistuttelen tämän aamun aiheista. Toivottavasti tulee perille saakka. Puhuimme Laten kanssa tänä aamuna syistä leimahtaneeseen väkivaltaan Etelä-Kirgiisiassa. Miten nämä suht sulassa sovussa pitkään eläneet kansat yhtäkkiä alkavat teurastaa toisiaan? Mistä on kysymys? Onko tämä vain Neuvostoaikojen perintöä… Etnisiä ristiriitoja -- ei uskonnollisia? Nykyisessä Etelä-Kirgisiassa kirgiisit ja uzbekit ovat siis eläneet kauan kimpassa, samoissa kylissä. Useat heistä puhuvat molempia kieliä, ja kansallisuuksien väliset avioliitot ovat olleet tavallisia. Tulee hakematta mieleen ex-Jugoslavia.

Vasta neuvostoaikana kansallisuus alettiin merkitä passiin. Samalla neuvostotasavalloille piirrettiin rajat. Ja tässä ollaan. Uzbekit ovat ovat juuriltaan kauppakansaa, ja vauraampaa väkeä. Kirgiiseistä monet ovat siirtotyöläisinä Venäjällä, ei aina niin mukavissa oloissa.

Kesksustapuolue on tehnyt nuorennusleikkauksen kokoomuksen ja demarien peesissä. Jotkut Paavo Väyrysen ja Jarmo Korhosen takana seisseet vanhatisännät ja vanhatemännät vielä vähän kränäävät; uhkaavat äänestää persuja. Miksi sitä kränää kuuluu niin usein lakeuksilta? Keskustassa on ollut ja on muidenkin heimojen persoonallisuuksia joista voisi ottaa oppia, esimerkiksi Seppo Kääriäinen jonka viännöt onneksi vielä kuuluvat poliittiseen keskustelukulttuuriimme, puhumattakaan edesmenneestä, karjalaistaustaisesta Johannes Virolaisesta jonka onelinerit ovat klassikoita. Siis virolaismaisia koiruuksia peliin, saa naurattaa!

Lopuksi: onko tuolla Ruotsissa jotkut bileet alkamassa?

Pitäisikö jännittää Victorian hääpukua -- tai kukkakimppua? Myönnän, etten ainakaan vielä ole menettänyt yöuniani.
Entä te?

Terveisin Anja ”Mediakokki” Snellman

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | Kommentit poissa käytöstä

Kreikka, Kreikka, Kreikka

Kreikka on kautta aikain ollut suomalaisten lempilomakohde -- ja nyt siitä on tullut lyhyessä ajassa melkein kirosana. Mitä nyt pitäisi tehdä, kysyy moni Kreikka-fanikin. Lainata rahaa -- vai päästää koko aurinkomaa uppoamaan? Ja maksavatko ne ikinä lainojaan takaisin?

Kreikkalaiset ovat tätä kirjoittaessani kaduilla jo ties monettako päivää, mielenosoitukset ovat yltymässä levottomiksi, kuolleita ja loukkaantuneitakin jo on. Ihmiset kaduilla syyttävät omia päättäjiään ja eurooppalaisia pankkeja, koko Eurooppaakin. Kreikkalaiset on vallannut hämmennys, nöyryytys ja luottamuksen puute.

Syytä on kreikkalaisessa poliittisessa järjestelmässä, koko päätöksenteossa, ikivanhoissa mutkallisissa, korruptoituneissa systeemeissä -- joita kaltaiseni maassa jo parikymmentä vuotta osa-aikaisesti asuva on aina ihmetellyt. Ökyrikkaita on Kreikkaan syntynyt 10 vuodessa lisää, rakentaminen ja luksus ovat rävähtäneet silmille ja kaikenlaisia turismiin ja gryndaamiseen liittyviä megalomaanisen hulluja suunnitelmia on ollut meneillään -- nyt konkurssikypsinä. Ja rahaa on virrannut yksiin ja samoihin taskuihin. Ei kuitenkaan tavallisten duunarien, pienviljelijöiden tai keskiluokan.

Kreikan vanhakantainen kommunistinen puolue, maallisen vallan liepeillä vahvasti näkyvä ortodoksinen kirkko ja nepotismi maan valtaapitävien joukossa -- siinä kreikkalainen 2000-luvun todellisuus. Kaikenlainen liberalismi, vihervaihtoehdot ja raikkaat poliittiset avaukset puuttuvat maasta lähestulkoon kokonaan. Keskiluokka on kurjistunut. Opiskelijoilla on vaikeaa. Maasta lähdetään paljon muualle opiskelemaan.

Moni kreikkalainen tuttukin jo pohtii: palataan drakmoihin, otetaan vastaan kaikki se mikä tulee, hyväksytään oma kohtalo, ”perimeno”, niin kuin kreikkalainen sanoo. Kreikassa lainapaketti ehtoineen herättää suurta vastustusta, sillä Kreikan hallitus pyrkii tervehdyttämään maan taloutta leikkaamalla palkkoja ja eläkkeitä, nostamalla eläkeikää ja korottamalla monia veroja. Tavallinen kansa maksaa eliitin laskut?

Kreikkalaiset kokevat kaikenlaiset nuhteet ja ojentamiset ja kepittämiset hyvin nöyryyttävinä. Varsinkin saksalaisilta tulevat. Historiallinen painolasti on maiden välillä edelleen olemassa; pintaa raaputtamalla kaivetaan esiin toisen maailmansodan käänteet. Kreikkalaisia eivät myöskään vitsailut Rodoksen tai saarten vakuuksista hymyilytä. Eikä sekään, että joissain keskusteluissa on väläytelty myös euroalueen hajottamista niin, että yli varojensa eläneet maat jäisivät rahaliiton ulkopuolelle ja ottaisivat uudelleen käyttöön jonkinlaisen Välimeren euron, moussaka-pizza-bouillabassevaluutan.

Kreikkalaiset muistuttavat nöyryytettyinä mielellään menneisyydestään; ja nyt kun he kokevat, että koko EU ja Eurooppa on heitä moittimassa, he pyytävät saada huomauttaa, että koko maanosamme on saanut nimensä Foinikian kuninkaan tyttären Europen mukaan. So what? kommentoi siihen nuori saksalainen. EVVK, hymähtää moni suomalainenkin.

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | Kommentit poissa käytöstä

Maahanmuuttogiljotiini, poliittinen mainoskarnevaali ja vappuneniä

Maahanmuutosta puhuminen on tällä hetkellä melkein yhtä kuin itsemurhaa Suomessa. Sen ovat kokeneet viimeksi Jutta Urpilainen ja Eero Heinäluoma. Vaalien lähestyessä toki kosiskellaan kansan syviä rivejä, mutta eikö tuossa Eero Heinäluoman Husarissa esittämässä ajatuksessa ollut yhtään jatkokehittylen juurta? Miten olisi positiivinen ajattelu; ehkä kuitenkin kannattaisi kuunnella ja pohtia, vailla kyynisyyttä, ennen kuin giljotiini kilahtaa?

Siis kuinka keskustella maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista? Mikä on oikea asenne? Entä sanallinen formulointi? Alettaisiinko puhua maahanmuuttajista mamujen sijaan MAHIKSINA -- muuttuisiko keskustelun sävy sitä myöten positiivisemmaksi? Tarvitaan myös asioiden selkiyttämistä ja faktoja peliin: työperäisen maahanmuuton faktat, romanikerjäläisten faktat, luku- ja kirjoitustaidottomien somalien työhönsijoittumisfaktat. Tosin, välillä tuntuu etteivät edes faktat pure sellaisiin mielipidevaikuttajiin, joiden asenne on nauliintunut Kaiken-Suvaitsevaiseksi.

Nyt ilmapiiri on täällä sellainen, että kun aivastaa tietyllä tavalla, on rasisti. Se ei ainakaan ole hedelmällistä. Sitä paitsi kaiken tämän maahanmuuttokinastelun jalkoihin jäävät muut isot ja tärkeät poliittiset aiheet, kuten vaalirahakorruption tutkinnan uudet käänteet ja lisäydinvoimaloiden rakentaminen; koko ydinjätteen sijoittamisen valtava kysymysmerkki.

Varsinkin hallituspuolue Vihreillä on kahden pallin ongelma. Ja iso. Sukupolvenvaihdoskin taitaa vielä hiertää: Hautala, Hassi, Soininvaara ja Haavisto sieltä kurkkivat olkien takaa… Hei haloo, ydinvoiman vastustaminen on sentään ollut vihreiden aatteen kulmakiviä!

Tällaiset ydinvoiman kokoiset tulevaisuus-päätökset olisivat mielestäni ehdottomasti kansanäänestyksen paikkoja. Mutta tämäkin homma on hoidettu pääministeri Vanhasen tyyliin: ”keskeneräisiä asioita ei tuoda keskusteluun”. Ja Mauri Pekkarisen mielestä tässä kohtaa on ollut aihetta jopa tsoukkeiluun.

Kokoomuksen Toivo-talkoot on täällä taas! Viime vaalien aikaan itsensä työväenpuolueeksi lanseerannut poppoo on nyt Vihreä haastaja. Vuosi aikaa eduskuntavaaleihin ja ideologinen ”true colours”-karnevaali on alkanut; uusi iloinen poliittinen kabaree valtaa logot ja värikartat. Miten demarit ja SAK vastaa tällä kertaa huutoon? Entä vihreät? Pitäisikö vihreiden vallata itselleen ruiskukansininen ja valkoinen? Vasemmistoliitto on nyt Vasemmisto, ja uusi logokin muistuttaa sateenkaarta, pari vihreää vetoa sielläkin suunnalla. ”Rikkautta jolla on arvoa!” on ihan hyvä slogan. Hyvä Paavo!

En varmaan ole paljon väärässä kun ennustan että työttömyys, maahanmuutto ja vaalirahasotkut ovat ensi vappupuheiden keskeiset aiheet. Kuka niistä uskaltaa sitten kunnon vappusopan keittää, jää nähtäväksi. Jatkavatko Urpu ja Heinis valitsemallaan linjalla? Mistä puhuu pian väistyvä pääministeri Matti Vanhanen?

Joka tapauksessa, iloista vappua kaikille Mediakokin katsojille ja Liesituulettimen lukijoille!

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 4 kommenttia

Tuhkapilviä, murhaoikeudenkäyntejä ja hamstrausta

Täällä taas, teknisten ongelmien jälkeen. Kaksi viimeistä kirjoitustani katosivat ilmestyttyään taivaan tuuliin, ja vaikka lisäsin ne palstoille uudestaan, sama juttu. Samalla taas sivuilla jylläsi roskapostihyöky; nyt sekin setvitty.

Vaan asiaan. Lienenkö ainoa, jolla on melkein tyytyväinen olo kun luonnonilmiöt muistuttavat olevansa merkittävämpiä kuin ihmisen suunnitelmat? En iloitse ihmisten loma- ja työmatkojen peruuntumisista tai viivästymisistä, vaan siitä, että suhteellisuudentaju ja tärkeysjärjestykset palaavat tehokkaasti, kun luonto siihen pakottaa. Ilmeisesti me tarvitsemme aika ajoin muistutusta Korkeammista Voimista. Vauhti ja tukkaputkinen turtumus on nykyinen elämäntapamme, emmekä tajua hitauden ja kiireettömyyden arvoja, ennen kuin on pakko. Joskus se on henkilökohtaisen pysähtymisen paikka, vakava sairaus itsellä tai läheisellä. Nyt se on kollektiivinen; vuori käskee.

Kun maankuori repeää ja vuoret purkautuvat, ihminen ei voi mitään, ei vaikka soittaisi kelle tai tarjoaisi kuinka paljon dollareita, painelisi kaikkia käsillä olevia nappeja, säätimiä ja hipaisualustoja. Kun olen viime päivinä katsellut ja matkasuunnitelmansa perumaan joutuneiden matkustavaisten kommentteja lentokentillä, yllättävän harva on ollut raivoissaan tai edes kunnolla ärtynyt. On pakko sopeutua. Jopa löytää asiasta positiivisia puolia.
Pakko-interrailia, merimatkoja, uusia tuhka-tuttavuuksia. Ehkä jopa romanssi?

Mahdollista on, että raivo tulee jälkikäteen. Syntipukeiksi joutunevat silloin välillisesti matkanjärjestäjät ja lento- ja vakuutusyhtiöt, jotka ovat joidenkin mielestä jättäneet jumiin joutuneet matkaajat oman onnensa nojaan.

Niin sanottu “Ulvilan tapaus” on ollut viime päivinä esillä kaikissa medioissa. Miehensä surmasta epäillyn äidin kasvot joka ikinen päivä iltapäivälehdissä. Ja lastenkin kuvat on nähty. Seikkaperäisesti on kerrottu puhelinviestien sisältöjä ja asunnon tilaa. Perheen koko elämä on avattu.

Käy sääliksi lapsia. Tässä kohtaa peräänkuulutan median etiikkaa. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, että tämä keissi myy päivästä toiseen. Onhan tässä oikea median unelmakeitos: henkirikos, salaperäinen mies joka tuli taloon, tai sitten ei tullut, tavallinen keskiluokkainen perhe, mystinen äiti jolla oma kotiäitien nettipalsta, lapsia jotka ovat myös todistaneet oikeudessa, puhelinnauhoituksia, videoita, ja niin edelleen…

Rajansa kaikella. Voisiko asian uutisoiminen jättää vähemmälle? Pitäisikö perustaa Facebook-ryhmä sitä vaatimaan?

Eilen oli ruoka kaupassa lopunajan meininki! Kolmipäiväinen lakko, ja tavaraa nyysittiin hyllyiltä hullun lailla.
Mistä kertoo tämä hullu hamstraus? Media tietenkin omalta osaltaan lietsoo sitä, mutta ovatko pula-ajat ja isovanhempien varoitukset näin hyvin muistissa? Pitävätkö Stokkan Hullut Päivät ja Sokoksen vastaavat mylläyspäivät yllä kansalaisten turhia hamstraushaluja?

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 1 kommentti

Kolme Tabuaihetta

Maahanmuuttokeskustelu on viime aikoina muuttunut yhä jyrkemmäksi, targikoomisemmaksi, tosikkomaisemmaksi ja kaikin puolin ahdistavaksi.
Molemmin puolin ( ääripäinä Kaikensuvaitsevat ja Äärikriittiset ) täysin suhteellisuudentajuttomia väitteitä, kyynistä analyysia, kuuntelemattomuutta, ohipuhumista. Ja käsitteet ovat aivan sekaisin. Ei voi puhua maahanmuuttajista möykkynä, niin kuin nyt tehdään. Suomeen tulevien joukossa on kaikista kulttuureista, monen uskonnon harjoittajia, yksinäisiä ja kymmenlapsisia perheitä, luku- ja kirjoitustaidottomia ja huippukoulutettuja ja niin edelleen.

Vaalien lähestyessä laakerit punertavat ( kuten Kääriäinen sanoisi ) ja kaikilla pitää olla joku mielipide asiaan -- siis mihin? Turvapaikanhakijoihin, kiintiöpakolaisiin, vai työperäisiin maahanmuuttajiin…? Perussuomalaistenkin joukossa mielipiteitä on joka lähtöön. Niin muissakin puolueissa. Jutta Urpilainen ja demarit ovat jo lanseeranneet uuden ( tosin kovin tutunoloisen ) sloganin: MAASSA MAAN TAVALLA. Kokoomus sen sijaan istuu vähintäin kolmen punoittavan laakerin päällä: Kataisen ja Stubbin, suvaitsevien konkareiden ohella on kokoomuksessakin uudenlaisia kriittisiä nuoria kuten Wille Rydman.

Jussi Halla-aho on ns. yleisessä keskustelussa edelleen iso musta mörkö; jos hän kirjoittaa Sunnuntain Hesariin lapsistaan, sekin jossain nettipalstalla leimattiin arjalaiseksi yli-ihmisajatteluksi ja fasismiksi! Oma syynsä, ajattelen joskus Halla-ahosta. Hänen kielenkäyttönsä ja kirjoitustyylinsä on välillä mautonta kärjistyksissään ja vertauksissaan. Onkohan hänellä ateljeekriitikkoa? Työn sarkaa nimittäin olisi.

Astrid Thorsin ministerikausi on ollut kaiken kaikkiaan ala-arvoinen, ponneton, ylimielinen ja jotenkin tokkurainen. Vääriä visioita, vääriä päätelmiä, vääriä linjauksia ja arrogantteja vastauksia ja kannanottoja. Samanveroisena tunarina tulee nykyisestä hallituksesta mieleen vain Suvi Lindèn. Pidän paljolti Thorsista johtuvana, että ns. mamu-keskustelu karkasi parisen vuotta sitten käsistä; että se on nyt ääriajattelijoiden temmellyskenttää, johon ei tee mieli mennä mukaan.

Kehitysapu on toinen tabu. Täytyy olla Nalle Wahlroos, että uskaltaa sanoa ääneen, että kehitysapua pitäisi leikata ja että olemme 50 vuotta heittäneet rahaa Kankkulan kaivoon. Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen on viime päivien kannanotoissaan toivottanut Wahlroosin katsomaan Kankkulan kaivoa ( kuin mikäkin Tippavaaran isäntä ) ja ihmettelee, miksi ihmiset eivät ole syttyneet siihen, että toiset ihmiset näkevät nälkää. Hän kysyy, millainen kirkko voi elää tällaisen tulevaisuuden kanssa ja olla tekemättä mitään. Pentikäinen kehottaa kirkkoa pohtimaan esimerkiksi jonkin virallisen rakennushankkeen jäädyttämistä avustusrahojen saamiseksi.

On hyvä muistaa, että presidentti Ahtisaari viritteli keskustelua kehitysavun uudistuksesta viime vuonna. ”Kehitysapu kaipaa kunnon reformia. Nykyiset avustushankkeet ovat monesti virastobyrokratian kahlitsemia ja saatavuusvetoisia. Näin rakenteista tulee helposti kohdetta tärkeämpiä, ja asioiden tärkeysjärjestys ja koordinointi unohtuvat”, Ahtisaari pohti viime vuonna muun muassa Aamulehdessä. Ahtisaari linjasi kehityspolitiikan painopisteiksi työllistämisen ja nuorten kouluttamisen. Naisten aseman parantamista Ahtisaari painotti erikseen. ”Naisia tukemalla ja kouluttamalla, eli naisten asemaa parantamalla, saadaan kaikkein nopeimmin muutosta aikaan.”

Kysymys kuuluu: Eikö saa edes kysyä, saati kyseenalaistaa? Onko heti kylmäsydäminen rasisti, jos vaatii läpinäkyvyyttä ja tarkempaa seulontaa siitä, mihin kohteisiin kehitysapua suunnataan?

Myös hyväntekeväisyyden kyseenalaistaminen on tabuaihe. Britanniassa on viime aikoina puhuttanut tutkimus, jonka mukaan Bob Geldofin Live Aidista saadut rahat ovat menneet 90% kapinallisten aseisiin Afrikassa. Nimenomaan popparit ja rokkarit ja kaikenkarvaiset tositelkkaritähdet egoilevat nykyään mieluusti erilaisten ”hyväntekeväisyys”-jippojen yhteydessä. Suomessakin viihdeohjelmien “hyväntekeväisyys-formaatti” on lyönyt läpi. Kuten esimerkiksi juuri päättyneessä Kuorosodassa. Ohjelmahan on pahimmillaan kaunisteltua, huonosti peiteltyä uransa lasku- tai loppusuhdanteessa elävien rokkistarojen patsastelua. Omia ja sukulaisten tuotoksia kaupataan avoimesti. Lyödään raaka markkinointi lekkeriksi, jos vaikka katsoja ei huomaisi, että hintalappu roikkuu omassa takinpieluksessakin. Leikitään Hyvien Ihmisten Juhlaa, kun päälle liimataan ”hyväntekijä”-tarra. Ja nyt voitti mielenterveystyö, jees! Julkisuusarvo siinä eräällä artistilla kasvoi, ei nuorten mielenterveyspalvelujen määrä.

Sitäpaitsi: sponsoroidussa ohjelmassa tuotesijoittelun voi hoitaa hyvin tai huonosti, tyylikkäästi tai mauttomasti. Kuorosodassa kautta linjan product placement oli todella kökköä.

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | Kommentit poissa käytöstä

Jalkapallon Jumala, Urpo ja FB-ahtaajat

Jumala kävi täällä. Jumala, joka potkii mustavalkoista palloa. Kaikkien Metroseksuaalien Ikoni. Muistakaamme, että kreikkalaisessa tarustossa isä upotti Akilleus-poikansa Styksvirtaan, koska halusi tehdä tästä kuolemattoman, mutta Akhilleuksesta ei tullut ihan kuolevaista, sillä Thetis piti hänen kantapäästään kiinni, joka lopulta koitui Akhilleuksen kohtaloksi… Tästä myytistä juontuu sanonta Akilleksen kantapää ja tästä myös nimitys nilkassa olevalle jänteelle.

Antiikin nimityksiä on Beckhamien perheessä enemmänkin. Onhan Victoria-vaimolla aito Hermès-laukku.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Jalkapallon Jumala olis voinut tulla jo viikko sitten ja valita meille uuden arkkipiispan ja Jalkapallon Jumala vois lopettaa ahtaajien lakon. Victoriasta voisi tulla Suomen prinsessa, niin olisi Suomella ja Ruotsilla samannimiset kuninkaalliset. Muutakin tulee mieleen: Jumalan akillesjänne ja herra Orava ovat nyt olleet aukeamakaupalla viikon pääaiheena; miten on, eikö ihmeidentekijä Orava voisi hoitaa vaikkapa tämän maahanmuuttajaproblematiikan pois häiritsemästä? Tai edes estää yhden sillan notkahtamisen?

Mutta pois kyynisyys. Olkaamme onnelliset! Jumala on pantu kuntoon juuri Suomessa! Vaan muistakaa: Spice Girls hajosi juuri Suomessa! Ympyrä sulkeutuu!

Tällä viikolla, 66-vuotiaana kuollut Urpo Leppänen on ollut poliitikkojen väriläiskä. Hänessä oli Vennamon, Donnerin ja Kanervan kaliibereja sekaisin. Mehukkaita sanakäänteitä, puolueiden vaihtoja ja vauhdikasta yksityiselämää. Vuosina 1983-87 työvoimaministerinä toiminut Urpo muistetaan ehkä parhaiten puheistaan työttömyyden poistamiseksi; hän lupasi puolittaa sen. Kotipitäjäänsä Polvijärveä Leppänen muisti sentään päällystyttämällä lähitienoon tiet asfaltilla.

Urpo Leppänen oli vauhdikas poliitikko. Hän ehti toimia niin Suomen maaseudun puolueen, Vapaiden demokraattien kuin Liberaalisen kansanpuolueenkin eduskuntaryhmissä. Ministeri- ja kansanedustajavuosien jälkeenkin Leppänen oli monessa mukana. Avioliitto kuubalaistanssijatar Ana Risquetin kanssa nosti pariskunnan valtakunnan seuratuimpien julkkisten joukkoon 1990-luvun alkupuolella. Avioliitto taisi kukoistaa, mutta kaikenkarvaiset bisnekset sujuivat huonommin.

Urpo Leppänen oli myös perustamassa SMP:n seuraajapuoluetta perussuomalaisia vuonna 1995. Puolueen nimi on hänen keksimänsä ja Raimo Vistbackan valitsema. Näin on kertonut Leppäsen ”oppilaaksi” tunnustautunut Timo Soini. Urpo Leppänen lienee ollut perussuomalaisessa puolueessa myös merkittävä taustavaikuttaja ja idealinko.

Tätä kirjoittaessani Kotkan satamassa kuohuu. Noin sata lakossa olevaa ahtaajaa on yrittänyt estää töiden aloittamisen Mussalossa. Tilanne kärjistyi lopulta kahakaksi, jota rauhoittamaan piti kutsua poliiseja, jotta satamaan kutsutut työntekijät pääsivät terminaalialueelle. Satamaoperaattori Multi-Link on kutsunut paikalle työntekijäliittoon kuulumatonta työvoimaa ja paikalla lienee ollut myös Suomen ensimmäisiä Facebook-ahtaajia, ryhmästä ”Olen vapaaehtoinen ahtaaja AKT:n satamalakossa!” Ryhmässä on jo liki 3000 jäsentä ja se on ihka ensimmäinen kerta kun sosiaalinen media näyttää voimansa -- ja kantansa -- myös suomalaisen työtaistelun ollessa päällä.

Meneekö täällä enää mikään vanhan käsikirjoituksen mukaan? Ja pitäisikö mennä?

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 2 kommenttia

Arkkipiispoja, Hottentotteja ja maahanmuuttajamummoja

Aloitetaan filosofi Pekka Himasen positiivisuus-missiosta. Suomi ylös masennuksesta, mars! Tervetuloa Kukoistustalous, Kukoistuskulttuuri ja Kukoistuspolitiikka!

Onko uusi, tänään valittava arkkipiispa, Kukoistuksen asialla? Ehdokkaat Kari Mäkinen ja Miikka Ruokanen ovat maailmankatsomuksiltaan aika erilaisia, uudistusmielinen ja konservatiivi. Arkkipiispa on kirkon arvojohtaja, jonka kannanottoja kuunnellaan niin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Itse toivoisin, että Himasen tarkoittama Kukoistus voittaisi, jos sillä tarkoitetaan suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta.
Arkkipiispa Jukka Paarma ja Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovinen ovat olleet lämpimästi läsnä monissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa -- enkä hevin unohda Huovisen järkyttynyttä ilmettä kun hän kertoi ihmisten hädästä Thaimaassa, tsunamin yhteydessä.

Perussuomalaisten merihenkinen ristiretki on saanut paljon tilaa medioissa, tuo vaaliristeily jossa ei kaikki ehkä mennyt ihan nappiin. Jussi Halla-Ahon, Timo Soinin ja kenties myös Veltto Virtasen kannattajajoukot ovat vähän eri maailmasta. Siinä missä Veltto laulaa Hottenttotti-lauluja ja solisee velttoja, Jussi Halla-aho
kritisoi ”isomahaisia, roikkupöksyisiä, perskännisiä varavaltuutettuja”. Jussi Halla-ahon tukijoukot ovat enemmänkin nettiorientoituneita, nuiviksi itseään kutsuvia yhden asian ihmisiä, maahanmuuttokriitikoita.

Timo Soini, yleensä niin mediataidokas pelimies, teki ilmeisen virheliikkeen kun jätti persu-porukat hillumaan Suomeen vailla virallista kaitsijaa. Mediataidoissa varsinkin Halla-aholla on opettelemista. Hänen ja haastattelijoittensa kohtaamisia on tuskastuttavaa katsoa ja kuunnella. Ennakkoluulot ovat molemminpuolisia, ja syvällä. Mediataitoja poliitikko kuitenkin kipeästi tarvitsee, menestyäkseen. Varsinkin kun muiden puolueiden agendalla on tulevissa vaaleissa taatusti maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä

Mediataitoja löytyy välillä yllättävistä paikoista; viime aikoina eräskin venäläinen maahanmuuttajamummo on osannut vedota median kautta kansalaisiin, jos ei niinkään viranomaisiin. Nettikeskusteluissa ollaan täysin kahta eri mieltä näistä kahdesta isoäidistä, baabuskasta ja egyptiläisestä. Jotkut ovat tiukasti sitä mieltä, että omat suomalaismummot on laitettava etusijalle. Toisaalta todetaan että vieraasta kulttuurista tulevat isoäidit tuovat mukanaan tuulahduksen jotain muutakin kuin Karjalaa ja Sinistä lenkkiä. Ja että meillä suomalaisilla olisi oppimista laajennetun ydinperheen käsitteestä.

Totta on, että omien vanhustemme hoito on aika retuperällä; ja meillä keskustellaan ”vanhusongelman” ratkaisuna kuolemanpillereistä ja hoitotestamenteista. Käytän itse usein Tarja Haloselta lainaamaani slogania: mikä äiti se semmoinen on, joka vaan omia lapsiaan rakastaa…. Tätä voi kyllä soveltaa mummoihin -- ja miksei vaareihinkin, vai voiko?

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 3 kommenttia

Muutosturvaa, kiitos!

Ahtaajien lakko alkoi tänä aamuna kello kuusi. Aika monelta töihinlähtijältä menivät aamukahvit väärään kurkkuun, kun vähän mediakokatessa selviteltiin ( itsellemmekin ) käsitettä ”muutosturva”. Riittääkö kansalaisilla ( 250.000 työtöntä ja leegiot pätkätyöläisiä ja freelancereita ) ymmärtämystä tällaiselle? Miten tällainen ”muutosturva” on ylipäänsä päässyt syntymään? Muistuu mieleen sairaanhoitajien lakko ja se painostus ja syyllistäminen, mitä siihen liittyi. Hei haloo, onko muuten naisvaltaisilla aloilla muutosturva kunnossa?

Eilen iltapäivällä monelta Otavan kirjailijalta meni iltapäiväkahvi väärään kurkkuun, kun uutiset kertoivat että Antti Reenpää ja Leena Majander-Reenpää jättävät kustannusosakeyhtiö Otavan. Reenpään suvun ikioma Otava on oloissamme legendaarinen kustantamo, brändi ja ikoni. Ja nyt: goodbye. Siitä tullee yksi mediatalo mediatalojen joukkoon. Kirjallisuuden ja kirjankustantamisen ammattilaiset väistyvät vähitellen -- ainakin isoista taloista -- ja tilalle astuvat ammattijohtajat. Surullista. Kirjailijantyö on toki pohjimmiltaan yksinäistä ja riippumatonta, mutta ei ole kuitenkaan kirjailijalle aivan yhdentekevää, kuka ja millainen firma kirjat kustantaa.

Ylessäkin on, kuten tunnettua, aikamoista muutosturbulenssia. Mikael Jungnerin aika pomona päättyy vappukarkeloihin, mutta muutenkin tuntuu että tässä on meneillään eräänlaiset Ylen alennusviikot. Kärjistäen voisi kysyä: onko Yle keskustalaisen koston kohde? Tämä käy mielessä, kun seuraa miten Matti ”lautakasa” Vanhanen puolustaa blogissaan turkistarhaajia Ylen ajankohtaislähetystä vastaan, ja olettaa että rajut ja järkyttävät eläinaktivistien kuvat on otettu kettujen ja minkkien ”sairastuvilta”. Samaan saumaan keskustan kansanedustaja Mika Lintilä ehdottaa Yleisradion toiminnan lopettamista Tampereen Tohlopissa. Kas kun eihän siellä enää tehdäkään muuta kuin lastenohjelmia ja Ajankohtaista kakkosta. Tähän lisäksi: Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja Kimmo Sasi haluaisi Yleisradion luopuvan kansainvälisten suurtapahtumien välittämisestä. Hänen mielestään suurtapahtumat voitaisiin siirtää kaupallisille kanaville. Sasin mukaan kaavailtu mediamaksun taso johtaa joka tapauksessa Yleisradion toiminnan supistamiseen.

Onkohan Ylen toimittajilla ja muulla väellä muutosturva-asiat kunnossa?

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 6 kommenttia

Piikittelyä ja maineenhallintaa

Koululaiset vitsailevat: taitaa ensimmäinen doping-käry tulla suomen naishiihtäjille: ne piikittelee toisiaan kisakylässä!
Vaan onkohan ilmapiiri niin huono kuin huhutaan? Urheilutoimittajat eivät uskalla kirjoittaa asiaa puhki, vihjailevat vain. Naisista on helppo tällaisia vihjailla. Niin aina. No hei, kaikkihan sen näkevät, että on Tähdet ja on tavisurheilijat. Suomalaiset naishiihtäjätkin asuvat kolmessa kerroksessa, jotkut yksin ja toiset kimpassa. Syntyykö siinä kimppahenki?

Jotkut urheilijatähdet kohtelevat toimittajia kuin palvelijoita. Eräskin aloitti Janne Ahosen haastattelun, kiitollisena että sai ylipäänsä staraa lähestyä, kysymällä miltä haavoittuneesta mäkikotkasta nyt tuntuu…voiko esittää tässä kohtaa nyt varovasti muutaman kysymyksen… Hoh hoijaa. On tämä Ahonen aikamoinen äijäprinsessa! Huippu-urheilu on yksilölaji -- mutta kun verrataan taiteilijoihin tai huippujohtajiin -- ei niilläkään ole jatkuvasti varaa temppuilla, olla yli-herkkähipiäinen, oikutteleva ja tyly.

Monilla urheilijoilla on oudon kinkkinen suhde julkisuuteen ja toimittajiin. Ja päin vastoin. Diivoja on kaikkialla mutta monesti diivatkin osaavat käyttäytyä maksavan yleisön ja median edessä. Suomalaisten tyylilaji on pääasiassa jurottaminen ja äksyily. Ilo ja rentous puuttuu niin suorituksista kuin julkisuudenhallinnastakin.

Toisaalta, meillähän ei Suomessa ole kriittistä urheilujournalismia. Useimmat toimittajat syövät urheilijoiden kädestä; rooli on merkillinen sekoitus lakeijaa ja puolustusasianajajaa. Riippumaton, taustoja avaava ja pohtiva urheilujournalismi tekisi terää. No, onhan noita poikkeuksiakin, onneksi. Mutta monet toimittajat ryhtyvät helposti ruinauskuoroksi: kun tulokset jäävät heikoiksi, vaaditaan lisää rahaa, rahaa, rahaa.

Ja höpöhöpö. Jos Vancouverin surkeista tuloksista puhutaan, väitän että kyseessä on yleisempi joukkuehengen hiipuminen ja maineenhallinta. Urheilijat varmistelevat liikaa kisojen jälkeistä tulevaisuuttaan, omat sponsorit ja oma jatkohinta mielessä. Ja joillakin on omat valmentajat mukana, kuten Virpi Kuitusella, jonka kihlattu Sarasvuo kustansi elinikäisestä toimitsijakiellosta kärsivän Jarmo Riskin mukaan Vancouveriin. Mistähän tässäkin kaikessa on kysymys, ja miten se vaikuttaa joukkueen henkeen? Kertokaa, urheilutoimittajat, te jotka näette ja kuulette!

Mikael Jungner päivittää Facebookiaan tällä hetkellä Vancouverista. Hänen hiippailunsa YouTuben ja Facebookin kaltaisissa epäilyttävissä paikoissa vaikuttivat varmasti omalta osaltaan siihen, että häntä ”ei mitä ilmeisimmin enää pidetty tarpeeksi vakavasti otettavana henkilönä kansallisen yleisradioyhtiön johtoon”, kuten Karjalainen juhlallisesti tiivisti.

Jungner taisi sittenkin onnistua tuomaan Yleisradioon uudenlaista johtamiskulttuuria. Hän on avoin, helposti lähestyttävä, diivailematon, julkisuusmyönteinen, ehkä hiukkasen feminiininenkin. Mikael Jungner on Peetu Piiroinen-osastoa siinä missä vaikkapa edeltäjänsä ovat olleet enemmän Janne Ahonen-Harri Olli-osastoa. Puhumattakaan kesälajien sepporädyistä jotka ovat tuoneet miesurheilijan prototyypiksi tuon juronkiroilevan äijäprinsessan joka ei vahingossakaan käytä yksikön ensimmäistä persoonaa, vaan mieluiten passiivia.

Pitäisikö tässä nyt ajatella että meillä on tällä hetkellä kärjistäen kahdenlaisia urheilijoita ja kahdenlaisia johtajia: on rennot ja kujeelliset ja on totiset ja tunnolliset. Edelliset menevät ilosta fileiksi ja jälkimmäisiä kutsutaan monasti myös nimellä: ammattilaiset.

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 1 kommentti

Helleenien itsetunto, lumikourujen duudsonit ja Tappajakondomi

Kreikan talous on kuralla, eikä tämä ole kaltaiselleni grekofiilille ja adoptio-kreetalaiselle mikään uutinen. Kreikkalaiset itse voivat kokea asioittensa kaivelun varsinaisena antiikin murhenäytelmänä, sillä helleeninen itsetunto ei oikein kestä ulkoapäin ohjautuvia ryhtiliikkeitä tai matokuureja.

Pitäisikö lähes maksukyvytön Kreikka heittää ulos Euroopan rahaliitosta? Pitäisi, sanoo esimerkiksi ex-meppi Esko Seppänen.
Kun Kreikan oikeistohallitus taannoin jätti paikkansa, se väitti julkisen velan olevan kuusi prosenttia bkt:stä. Demarihallituksen tullessa valtaan paljastui, että velkasuhde olikin 12 prosenttia! Nyt kohistaan, että paitsi holtiton, myös vilpillinen Kreikka on vienyt koko euroalueen kuilun partaalle. Välimeren kauhukakarat vauhdissa, ja balkanilaista korruptioperinnettä?

Nato-maana, jolla on strateginen asema suhteessa Turkkiin ja Lähi-itään, Kreikan heikkouksia ja venkoilua on katsottu läpi sormien, poliittisista syistä, liian pitkään. Tosin, Kreikka ei ollut ainoa maa, joka vaappui yhteisvaluuttaan liittyessään. Italia ja Belgia kelpuutettiin mukaan, vaikka niiden ulkomaanvelat suhteessa kansantuotteeseen olivat myös aivan liian suuret.

Mitä pääsiäisen alla tapahtuu? Saako Kreikka asiansa kuntoon, vai suljetaanko ulos ja se ottaa käyttöön vanhan valuuttansa drakman? Jää nähtäväksi. Sen tiedän omasta kahdenkymmenen vuoden Kreikassa asumisen kokemuksestani, että yli äyräiden on eletty, ja pitkään. Ja kun euro tuli rahayksiköksi vuonna 2001, hinnat nousivat pilviin ja grynderit alkoivat myydä kukkuloita ja venäläiset rakentaa marmorikartanoitaan viini- ja oliivitarhojen keskelle vuorille. Kaikkialle vedettiin asvalttiteitä; ei sellaista vuohipolkua jota ei olisi asvaltoitu! Kaikki tuet mulle heti tänne nyt! -- mentaliteetti sopii hyvin kiihkeille kreikkalaisille.

Vancouverissa ei ole mennyt ihan putkeen, mutta tätä kirjoittaessa tuli uutinen lumilautailija Peetu Piiroisen hopeamitalista. Onnea! Ihailen noiden lumikourujen duudsonien asennetta. Siitä ilosta ja rentoudesta -- myöskin suhteessa yleisöön ja mediaan -- olisi monella opin ottamista. Esimerkiksi mäkimiehillä. Näyttäisi ihan siltä, ettei noilla lökäpöksynasseilla mene edes kusi päähän, kun ainakaan itse en ole heissä huomannut kummempia staran tai diivan elkeitä. Joku on mennyt psyykkaamisessa ja valmennuksessa kohdalleen. Ja se elämäntapa!

Sitten Mannerheim-elokuvan uudet vaiheet; nyt tuli leffa-aseveliapua Saksasta. Tuottajaksi nimitetty Harald Reichebner on tehnyt sellaisia ikimuistettavia klassikoita kuin Tappajakondomi, Nostradamus ja Pinokkion uudet seikkailut. Onnea vaan Harlin-Selin- osastolle.

On arvioitu, että Mannerheim-leffa tulee maksamaan noin kahdeksan suomalaisen ”normaalielokuvan” verran ja tekijät käyttäytyvät kuin iso budjetti olisi yhtä kuin huippuhyvä lopputulos. Vastenmielistä megalomaniaa ja pönöttämistä, ja kuohuttavinta on ollut rahankeruu sotaveteraanien sukupolvelta.

Miettikää palkintoja keräillyttä Klaus Härön Postia Pappi Jaakobille. Ei siinä tarvita kymmeniä miljoonia, kansalaiskeräyksiä, pompöösejä pr-gaaloja, eikä maskeeraajia rapakon takaa, jos on ihmisen kokoinen ajatus, sanoma, mielellään koskettava sellainen.
Sillä tavoin syntyvät klassikot. Monasti vielä vähän ”vahingossa”, väärän koivun takaa.

Hohoi, Renny! Olisiko televisiosarja Mannerheimista sittenkin parempi? Voisi kertoa vaiherikkaan elämän vaikka kymmenessä jaksossa ja käyttää niitä pyrotekniikoita oikein olan takaa… Tai sitten, myönnän että itseäkin tämä seuraava kutkuttaa: tekisi mieli käsikirjoittaa juttu kahdesta viisikymppisestä isoegoisesta leffamachosta, jotka alkavat tehdä elokuvaa kansakunnan ykkös-ikonipönöttäjästä… ja kuinkas sitten kävikään?

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 2 kommenttia