Hyppäsin sittenkin

Eräällä keikalla tulin jostakin jo unohtuneesta syystä maininneeksi kärsiväni pahasta korkeanpaikankammosta. Eräs ystävällinen henkilö yleisössä kommentoi sitä ehdottaen, että menisin laskuvarjohyppykurssille. Hän perusteli tätä sillä, että ei kannata alistua pelkoihinsa vaan mennä niitä päin. Vastasin, että minun olisi aivan mahdotonta mennä moiselle kurssille, täysin mahdotonta. Päädyimme sitten toviksi siinä vähän inttämäänkin tyyliin ”Menetpäs” ”Enpäs mene” ”Menetpäs”. Minun oli pakko vaihtaa puheenaihetta, sillä lattia alkoi keinua jalkojeni alla silkasta ohikiitävästä mielikuvasta, avoimesta lentokoneen ovesta, josta minun pitäisi hypätä tyhjyyteen.

Viime aikoina tuo laskuvarjohyppy on ollut piinallisen usein mielessäni. Pelkään ihan tavattoman paljon romaanini ilmestymistä. Olen toki aiempien kirjojeni suhteen ollut vähäsen jännittynyt, hieman hermostunut tai jotakin vielä lievempää. Aika levollisesti olen yleensä odotellut kirjan vastaanottoa ja ajatellut, että jossei kelpaa, niin ei väkisin.

Mutta nyt olen todella peloissani. Olen tietysti innoissanikin, mutta koko ajan innon yllä lepää raskas paasi, pelko tylystä kritiikistä, satuttavista sanoista, kivusta, pahantuulisista toruista siitä että pitäisi olla jotakin muuta, pitäisi kirjoittaa kuin muut, ei kelpaa. Olen antanut romaanille perhetaustani, äitini lapsuuden (äitini luvalla tietenkin), monet sydämessäni syntyneet mielikuvat rakkaudesta, politiikasta, musiikista ja sodasta, joten olen antanut romaanille kaikkein läheisimmät asiat ja luottanut lukijan vilpittömyyteen ja vastaanottavaisuuteen. Nyt kun ilmestymispäivä on lähellä, tuntuu kuin tuomiopäivä olisi koittamassa.

Nyt olen pudonnut lentokoneen ovesta ja olen vapaassa pudotuksessa. Kiidän halki ilman alas alas alas, viima nostaa silmiin kyyneliä ja hamuilen selässä olevan painavan repun kylkiä ilman varmuutta siitä, että saan tartuttua hihnaan, jolla varjo aukeaa. Onko mitään hihnaa? Onko varjoakaan?

Jos on olemassa varjo ja jos se aukeaa, en murskaannukaan vaan vauhti hidastuu ja saan leijailla inhimillisellä tavalla alaspäin kohti kivikovaa maanpintaa. Saan ihailla suurenmoisia maisemia linnun näkökulmasta. Saan tuntea pelon voittamisen huumaa. Saan kokea lentämisen tietäen kuitenkin että kaikella om mittansa ja määränsä enkä oikeasti osaa lentää vaan kohta tupsahdan takaisin maan pinnalle ja jatkan tutisevin askelin eteenpäin.

Kyökkipsykologialla voi toki keksiä kaikenlaisia selityksiä korkeanpaikankammolle. Minusta se on yksi kuolemanpelon muoto, sillä kauhun hetkellä pelkää kuin viimeisellä hengenvedollaan. Minusta kuolemanpelossa ei sinänsä ole mitään merkillistä -- kun ei täältä vielä halua pois, niin pelkää kuolemaa. Mutta en antaudu pelolle, vaan uhmaan sitä rakastamalla ja kirjoittamalla. Juuri siksi taidan olla näiden kahden asian suhteen niin haavoittuvainen. Periksi ei voi silti antaa. Elämänhalu saa uskomaan rakkauteen ja kirjoittamiseen.

Alla olevan kuvan otin muutama viikko sitten Castellanen kaupungissa Etelä-Ranskassa. Minä en ole sitä sorttia joka kiipeää tuonne ylös vaan sitä joka kuvaa sen alhaalta. Silti nyt olen vapaassa pudotuksessa, koska olen hypännyt vailla takeita siitä miten tässä käy. Olen sittenkin noudattanut sen erään kuulijani neuvoa.

 

 

Aihe(et): Yleinen Avainsanat: , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>