Valmentajat ja heidän ideologiansa

”Halleluja!!”, huudahti Sky Sportsilla kommentaattorina toiminut Gary Neville Manchester City-Arsenal ottelun päätyttyä. Syy ei ollut pelkästään Arsenalille poikkeuksellisessa ottelussa(Valioliigan ”isoja” vastaan) voitto vaan se tapa, millä se tuli. Se vasta poikkeuksellista Arsenalille olikin. Pallonhallinta 35 prosenttisesti Tykkimiehille. Optan alettua tilastoimaan vuodesta 2006, ei Arsenalille ole koskaan mitattu niin alhaista pallonhallintaprosenttia.

Onko professori vihdoin ja viimein muuttanut filosofiansa ja lähestymistapansa otteluihin?

Siltä vahvasti näyttää. Toki edelleen varsinkin kotikentällään Emiratesilla on nähty klassista Arsenalia. Suuren yleisön kaipaamia variaatioita on nyt kuitenkin nähty. Viimeksi viikonloppuna Selhurst Parkilla Crystal Palacea vastaan. Palace piti palloa enemmän hallussaan, 53-47, mutta Arsenal vei pelin. Vaivoin, mutta kuitenkin. Peli oli huomattavasti suoraviivaisempaa kuin mihin Arsenalilta on totuttu. Palace piti palloa, sai sen vaarallisille maalintekosektoreille kyllä, mutta varsinaiset kunnon maalintekopaikat jäivät siihen nähden todella vähiin. Toki taas herää kysymyksiä; entä jos vastassa olisi ollut laadukkaampi joukkue? Edes yksi mitat täyttävä kliininen maalintekijä? Entä jos Murrayn viime sekuntien pusku olisikin mennyt sisään eikä tolppaan? Jalkapallo huipputasolla on todella pienten marginaalien peli. Silti, Arsenalin muoto pysyi hyvin kasassa melkein loppuun asti, pelaajat hyökkäyskalustoa myöten tippuivat alas puolustamaan, Palacen vaaralliset laitapelaajat tuplattiin lähes koko ottelun läpi ja ihailtavasti Arsenalin pelaajat olivat useaan kertaan blokkaamassa(yhteensä 10 kertaa) vetoja. Useimmiten vielä niin, että viime hetken epätoivoisia liukuja ei niinkään nähty, vaan sijoittumisella homma klaarattiin.

Juhlat olivat siis suuret Arsenal-leirissä? Osassa kyllä, osassa ei. Edes voitto ei aina tyydytä, jos se ei tule kauniilla pelillä. Joillekin pelin kauneus menee tuloksienkin edelle. Näinhän Arsene Wengerkin on omassa filosofiassaan pitkälti määritelty, mutta ilmeisesti jopa hänkin on valmis muuttamaan mielipidettään. Väärin voitettu on parempi kuin kauniisti hävitty?

Jos ennen kauden alkua olisi kysytty, kumman uskot muuttavan ennemmin suhtautumistaan pelitapaan, Wengerin vai Evertonin Roberto Martinezin, olisi vastaus ollut helppo. Ehdottomasti Martinez, koska modernimpana valmentajana(näin ainakin kuvittelin) hän on mukautuvaisempi nykypeliin kuin jääräpäinen Wenger.

Toisin on kuitenkin käynyt.

Loistavasta viime kaudesta ei ole Merseysiden sinisellä puolella juuri mitään nähtävissä. Paitsi pallonhallinta. Siinä missä viime kaudella sen avulla Everton pelasi ajoittain henkeäsalpaavan kaunista futista, on siitä jäljellä enää hidas pallonpyörittäminen pelaajalta toiselle ilman maalintekopaikkoja. Joko joukkueet oppivat viime kaudesta lukemaan täysin Martinezin pelitavan tai sitten koko joukkue on alisuorittanut. Tai jotain siltä väliltä. Joka tapauksessa peli ei rullaa niin kuin viime kaudella. Peli on puskemista, huonoja ajoituksia ja juoksuja täynnä, eikä murtautumisia maalintekopaikoille nähdä läheskään viime kauden tasolla. Jos paikoille päästään, ne ovat enimmäkseen huonoilta maalintekosektoreilta. Martinez on varmasti tämän huomannut, silti kompromisseja ei ole tehty.

”Voitat pelejä olemalla erittäin hyvä siinä mitä teet. Vaihtaminen vain tuo epäilyjä” -Martinez, eräässä haastattelussa tällä kaudella.

Romelu Lukakukin on avoimesti kertonut kysyneensä managerilta mahdollisuutta pelata ajoittain suoraviivaisemmin, mutta näin ei ole tapahtunut. Lukaku maksoi melkein 30 miljoonaa euroa, mutta silti häntä peluutetaan tällä hetkellä toisin kuin hänen ominaisin pelitapansa on. Jääräpäisyyttä vai uskoa omaan tekemiseen?

Stanley Parkin punaiselle puolelle lopuksi. Jos nyt kysyttäisiin Valioliigan Vuoden Manageria, vastaisin Mr. Rodgers. (Tai Ronald Koeman)

Ihan vain sen takia, että ihailen tapaa miten hän on saanut aivan järkyttävän huonoa jalkapalloa pelaavan joukkueen muutamassa kuukaudessa uskomattomaan flow-tilaan. Marraskuuhun asti Poolin pelien seuraaminen oli tragikoomisempaa kuin Valviran toiminta. Niin huonoa joukkuepelaamista ei näy edes Tampereen piirin vitosdivarissa. Entä nyt?

Ainoa Valioliigajoukkue joka ei ole hävinnyt vuoden 2015 puolella. Viimeiseen 18 otteluun vain 1 tappio. Viisi nollapeliä putkeen vieraskentälllä ja sitä rataa.

Virheitäkin on toki mahtunut mukaan, ilman Rodgersin typeriä vaihtoja liigacupin semifinaalien toisessa osaottelussa Chelseaa vastaan, Pool olisi mennyt finaaliin.

Yhden maailman parhaimman hyökkääjän menettäminen(Suarez) ja peräti seitsemän uuden pelaajan siirtyminen seuraan, oli aika selvää että vaikeuksia on tulossa. Vielä kun Sturridge loukkaantui, korttitalo lahosi käsiin.

Rodgers on varmasti tehnyt tuhottoman määrän töitä löytääkseen oikean ryhmityksen ja pelaajat sen ympärille. Arsenalia vastaan joulukuussa se viimeistään tapahtui. Peli päättyi 2-2, vaikka ajoittain pelillisesti Pool vei miten halusi. Lucasin paluu keskikentän pohjalle, Sterlingistä muotoutui sellainen Götze-tyyppinen peliä tekevä hyökkääjä loistavine tempokuljetuksineen ja hänen alapuolellaan taitavat Lallana ja Coutinho. 3-4-2-1 oli ryhmitys ja se oli aika pitkälti siinä. Pallonhallinnallisesti Pool ei välttämättä aina ole hallinnut peliä, mutta se on kyennyt iskemään myös suoraviivaisesti ja nopeasti vastaan. Ei pitkillä palloilla vaan nopeilla suunnanmuutoksilla, kuten viimeksi eilen Southamptonia vastaan nähtiin.

Jaa, tehdäänpä sittenkin vielä yksi pysähdys. Old Trafford.

Jaa, eipä tehdäkään. Näiden rivien välissä meni puoli tuntia kun yritin miettiä Moye..Louis Van Gaalin luomaa pelitapaa ja oikeaa pelaajaryhmitystä, enkä sitä löytänyt/muistanut. En siis toisin sanoen vain ymmärrä kuinka kauniissa balanssissa koko punainen paketti onkaan.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Valioliiga | 2 kommenttia

Puolimatkan krouvi

No niin, tätä olette odottaneet(not!). Viime kauden tapaan, sykähdyttävimmät hetket ja ajatukset(?) kauden ensimmäiseltä puolikkaalta. Ei muuta kuin omanne taas kehiin, unohtamatta näiden alla olevien dissaamista!

Chelsea. Rakenteilla maailman täydellisin/kompaktein jalkapallojoukkue vaiko haastaja Simo ”Sörsselssön” Salmiselle pellehyppykategoriaan? Niin tai näin, lähes varma mestari tällä kaudella.

ManU:n puolustus. Kuin maailman surkein bändi, jonka soittotaito lähentelee nollaa, mutta niin vain keikkaa pukkaa koko ajan. Viimeisellä kymmenellä keikalla yleisö halunnut jopa viidesti encoren.

David de Gea. Ilman espanjalaista United ei koskaan olisi pelannut 9 tappiotonta peliä peräjälkeen. Maailman paras tontillaan, Manu Neuerin jälkeen.

Takinkääntäjät. Puoli vuotta sitten vaadittiin ”Fat Samia” ulos, tällä hetkellä Upton Parkilla ei monia soraääniä kuulu. Repinyt materiaalistaan kaikkein eniten irti tämän kauden Valioliigassa. Erityismaininta siitä, että vaikka 6-7 uutta pelaajaa tuli kesän aikana, on saanut joukkueen pelaamaan yhteen, toisin kuin muuan Brendan Rodgers.

Maskotit. Harhaanjohtava nimitys niille pikkupojille ja tytöille jotka saattavat pelaajat aina pelaajatunnelista kentälle. Harhaanjohtavaa on myös ajatella, että tämä tapahtuisi vilpittömästi ja ilman ahneutta. 11 seuraa pääsarjassa ottaa vanhemmilta tästä hyvästä rahaa, pahimmillaan jopa 600 puntaa/poika/tyttö. Ihana ele, todellakin.

Valioliigan uusi tv-sopimus. Viritteillä oleva uusi Valioliigan tv-sopimus toisi mukanaan mielenkiintoisen uudistuksen, perjantai-iltaisin pelattavat pelit. Sen sijaan koko sopimuksen hinta(tämä koskee siis vain Englantia) on kohoamassa täysin järjettömyyksiin, nyt yhden tv-pelin rahallinen arvo on nousemassa 10 miljoonaan puntaan. Siis yhdestä ottelusta joutuisi Englannissa televisioiva taho maksamaan 10 miljoonaa! Leicester-Burnley…10 miljoonaa? Ok.

Mario Balotelli 0 maalia, Emile Heskey 1 maali. Enough said.

Southampton. Ryöstökalastettu seura kesällä, ylistetty seura seuraavana talvella. Upeaa työtä tehnyt Ronald Koeman täsmähankintoineen on saanut Sotonin pelaamaan ajoittain mahtavaa jalkapalloa. Lisäksi yksikään seurasta lähteneistä pelaajista ei ole onnistunut uudessa seurassaan.

Shane Long. 12 miljoonaa tästä vipeltäjästä tuhosi viimeisimmänkin uskon jalkapallon siirtokorvaussummiin.

Arsene Wenger 1. Alexis Sanchezin osto oli pitkästä aikaa yksi kaikkien aikojen kaappauksista professorilta, vaikka huhujen mukaan olikin alunperin Pedron perässä. Thomas Vermaelinin myynti 15 miljoonalla Barcelonaan oli niinikään neronleimaus, ei tosin Barcelonan kannalta.

Arsene Wenger 2. Oli ainoa, joka näki että kauteen voi lähteä vain kuudella puolustajalla. Oli ainoa, joka ei osannut odottaa loukkaantumisia joukkueelle. Oli ainoa, joka keksi syyttää niistä MM-kisoja. On ainoa, joka ei koskaan katso peiliin.

Arsene Wenger 3. On silti ainoa kuka voi päättää koska valmentajuus Arsenalissa päättyy, koska Wenger ei potkuja ansaitse, ei nyt eikä koskaan.

Brendan Rodgers. Oppi vuosi myöhemmin sen, minkä Tottenham viime kaudella. Määrä ei korvaa laatua.

Tottenham + sunnuntai-pelit. Taattua laatua ja viihdettä. Jonathan Wilsonin sanoin: ”Seuroilla ei voi olla tiettyä dna:ta. Silti aina kun katson Spurssin pelin, joudun kiistämään tuon faktan”.

Tottenham 2. Tusinahankintoja tullut ovista ja ikkunoista viime vuosina White Hart Lanelle, silti suurimmat onnistujat ovat löytyneet omasta akatemiasta: Ryan Mason, Nabil Bentaleb ja Harry Kane.

Kauden hätähousu. Palkinto menee Randy Lernerille, ei siitä hyvästä että on sinnikkäästi yrittänyt vuosien ajan nostaa Aston Villaa vanhaan loistoonsa syytämällä seuraan rahaa(nyttemin hanat sulkeutuneet), vaan jatkosopimuksesta Paul Lambertille. Koko kesän ajan spekuloitiin koska Lambert saa lähteä ja kun niin ei käynyt, kausi alkoi kolmella voitolla neljästä ensimmäisestä ottelusta Lambertin johdolla. Se sai Lernerin sekoamaan ja tarjoamaan neljän vuoden jatkokontrahtia. Lambert kiitti ja kumarsi ja johdatti Villaan komeaan yhdeksän ottelun voitottomaan putkeen ja matkasi naureskellen pankkiin.

Alain Pardew. Sinnitteli ensimmäiset kuukaudet edelleen ruorissa, vaikka lähestulkoon kaikki vaativat häntä ulos. Mike Ashley piti pintansa(mitä muutakaan voi, koska solmi aikanaan naurettavan 8 vuoden sopimuksen Pardew´n kanssa) ja se palkittin marraskuussa. Seuraava palkinto onkin vireillä juuri tällä hetkellä kabineteissa, nyt ei vaan osaa yhtään sanoa, että kuka tässä selviää lopulta voittajaksi.

Roberto Martinez ja toisen kauden kirous. Ekalla kaudella kaikki sujui kuin tanssi, nyt ollaankin sitten slaavikyykyssä pahemman kerran. Puolustus pettää ottelusta toiseen ja viime kaudella loistaneet pelaajat ovat kaukana omasta tasostaan. Martinezin uran kovin paikka, pystyykö kääntämään kelkan?

Frank Lampard. Hattu päästä, edelleen yksi tehokkaimmista pelaajista peliaikaansa nähden tällä kaudella. Osuma Chelseaa vastaan oli tähtiin kirjoitettu. Vielä jos se tapahtuu toisen kerran tällä kaudella tammikuun lopuussa, niin…?

City. ”Yhden miehen joukkue” pärjäsi aikas upeasti ilman Agueroakin, kunnes sattui ylimielinen hetki Burnleyä vastaan. Silti edelleen Chelsean ohella omassa kastisssaan puhuttaessa Valioliigan laadukkaimmista joukkueista.

Välivuosi. City ja Chelsea ratkovat mestaruuden, muut taistelevat seuraavista sijoista. Viime kauden tasaisuutta kärjen osalta ei nähdä, koska muut seurat ovat joko ainaisessa käymistilassaan(Arsenal, Spurs) tai rakennusvaiheessaan(ManU, Pool, Spurs) tai muuten vain vaiheessa(Spurs).

Charlie Austin. Kaikkien aikojen muurari, Joosefin jälkeen. Austinin tarina on SE tarina tältä syksyltä. Tarina voi jatkua vielä vaikka kuinka pitkälle ja ainakin se 16-henkinen Poole Townin faniryhmä, joka löi vetoa vuonna 2009 että Austin tekee maalin Englannin maajoukkueelle, jännittää tätä tarinaa loppuun asti.

Bojan ja Stoke. Kesällä vielä kuin talvi ja VR, mutta sittemmin ovatkin hitsautuneet mahtavasti yhteen. Yksi eriskummallisimmista pareista on löytämässä harmonian ja varsinkin Bojanin kohdalla asia lämmittää, sen verran vaikeita ovat superjunnun viime vuodet olleet.

Montero ja Swansea. Toinen, jonka ura on ollut viime vuodet pelkkää tarpomista hetkittäisillä väläytyksillä, on löytämässä otteisiinsa tasaisuutta. Nyt jo Valioliigan ahkerimpia riplaajia ja vielä jos saa Monkin alaisuudessa tehokkuutta pelaamiseensa, saa Wilfried”en koskaan käy salilla”Bony mahtitarjoilua joka puolelta kenttää.

Henkilökohtainen tunnustus. Olen nyt puolisentoista vuotta saanut selostaa Valioliigaa pääasiallisesti ja pitänyt joka hetkestä. Tapoihini on aina kuulunut joskus pienimuotoinen kritisointi/dissaus joko pelaajiin tai seuroihin kohdistuen, mikä on voinut tulla monelle Valioliigaa aina seuranneelle yllätyksenä. Jos ja kun olen pahoittanut jonkun mielen, pahoitteluni siitä, mutta se on vain tyylini lässyttää. Toki se menee ajoittain yli ja tulee menemään jatkossakin, mutta tarkoitus on aina silti puuttua totuudenmukaisesti(omasta mielestäni, siis) asioihin, mitkä ei toimi. Haluan ottaa kantaa, enkä olla vain seinäruusu(tällä naamalla pubiruusu, pikemminkin). Se, että arvostelen/kritisoin jotain, ei todellakaan tarkoita ettenkö henkilöä/seuraa arvostaisi. Useimmiten päinvastoin.

Kiitos tästä vuodesta kaikille ja koittakaa kestää ensi vuoden puolellakin. Loistavaa uutta vuotta kaikille!

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Valioliiga | 17 kommenttia

Santa Fe:stä Lontooseen

Kaksi päivää aikaa Newell´s Old Boyssien peliin San Lorenzoa vastaan. Valmentaja Marcelo Bielsa kääntyy kohti 20-vuotiasta topparilupausta. ”Tarvitsen peliä varten sinulta muistiinpanosi San Lorenzosta”. Joukkue on kerääntynyt maineikkaan valmentajan ympärille ja nyt jokaisen katse on kohdistunut nuorukaiseen, jota Bielsa puhuttelee.

”Ja muista: Lue kolmen eri sanomalehden kirjoitukset heidän edeltävästä pelistään, sekä mitä tahansa El Grafico kirjoittaakaan. Alleviivaa joukkueen ilmeiset pääpiirteet, heidän tärkeimmät pelaajansa, heidän tapansa liikkua prässätessään, erikoistilanteet sekä sinun omakohtaiset kokemuksesi heistä. Keskustelemme niistä harjoituspelin yhteydessä ennen San Lorenzo-peliä”.

Tällaista kotitehtävää hän on toivonut, mutta myös pelännyt. Nuoren miehen kunnianhimo on kuitenkin sitä luokkaa, että pelko saa nyt väistyä. Mietteliäänä hän jää seisomaan rinkiin, kun muut omalta ihmetykseltään pikkuhiljaa siirtyvät kohti pukukoppeja. Ajatustyö on nuorukaisella jo alkanut.

Peli San Lorenzoa vastaan lähestyy. Seuraava harjoituspeli on alkamassa, mutta se harjoituspeli pelataan hänen muistiinpanojensa perusteella. Muistiinpanojen tekeminen ei ole tuottanut suuria ongelmia, mutta niiden esitteleminen koko joukkueen edessä on jo ihan toinen juttu.

Bielsa on pitänyt puhettaan joukkueen keskellä, mutta se on mennyt ”bielsan adjutantilta” ohi. Ei hän ole pystynyt keskittymään siihen ollenkaan. Hän on vain pelännyt niitä sanoja, mitkä Bielsa juuri seuraavaksi sanoo:

”Ole hyvä, Mauricio”.

Bielsa, muu valmennusjohto ja pelaajat ovat kokoontuneet ympärille. Varovaisesti hän ottaa askelia kohti keskustaa. Veteraanipelaajien Gerardo Martinon, Alfredo Mendozan ja Juan Manuel Llopin katseet jäävät mieleen. Muutamien kröhömhömhömien jälkeen, hän aloittaa:

”Alberto Acosta on vaikea pelaaja merkata. Hän pelaa erityisen hyvin selkä maalia kohti. Hän tykkää pelata myös niin, että ottaa koko ajan fyysistä kontaktia puolustajaan. Jos et ole hänen ihollaan, hän etsii sinut käsiinsä, koska haluaa saada sinut pois balanssista. Viime pelissä hän teki kaksi puskumaalia erikoistilanteista, mitkä antoi hänen hyökkääjäparinsa Nestor Gorosito.”

Pocchettino jatkaa vielä minuuttien ajan kaiken läpikäymistä joukkueen edessä ja saa lopuksi taputuksen selkäänsä Bielsalta. ”Hienoa työtä”.

Bielsan oma löytö on kuin huomaamattaan aloittanut valmentajauransa vaikkei hänen oma pelaajauransakaan ole vanhentunut kuin neljä vaivaista vuotta debyytistään Argentiinan pääsarjassa.

Kuusi vuotta on puolestaan kulunut siitä, kun Bielsa ja hänen apurinsa saivat paikalliselta poliisilta vihjeen käydä katsomassa erästä nuorta poikaa. Santa Fen katuja ajellessaan vuonna 1987 he saapuivat Murphyn kylään. Sieltä he paikallistivat 14-vuotiaan Mauricion ja kysyivät kiinnostusta liitttyä Newell´sin akatemiaan, minkä johdossa Bielsa silloin oli. Vasta myöhemmin Bielsalle paljastuikin ettei kyseessä ollutkaan hyökkääjä, vaan puolustaja. Nuorukaista suositellut poliisi oli nähnyt pihapelin missä Mauricio oli tuurannut joukkueensa hyökkääjää, joka oli sairastunut.

Silloisen scouttauksen puutteista huolimatta, Bielsa löysi ”äänensä ja aivonsa” kentällä. Kun Bielsa nousi reservien/akatemian valmentajasta edustusjoukkueen käskyttäjäksi, hänen yksi luottopelaajistaan oli siitä eteenpäin Mauricio Pocchettino. Bielsan tyyli yllätti silloin monet. Hänen joukkueensa tapa prässätä aggressiivisesti ja niin ylhäältä teki monen vastustajajoukkueen pelaamisen mahdottomaksi. Pocchettinolla oli iso rooli huutaa ohjeita ja johtaa jopa naurettavan ylhäällä pelaavaa puolustuslinjaa. Lisäksi hän teki Copa Libertadoresin viimeisessä kuudessa pelissä kolme maalia ja pyydettiin ampumaan vielä pilkkukin Libertadoresin semifinaalissa. Vastuuta tuli ja myös menestystä. Sen vuoden Copa Libertadoresin Newell hävisi vasta rankkareilla Tele Santanan Sao Paololle, mutta niinä vuosina ”Bielsan pojat” voittivat kaksi maansa mestaruutta.

Pochettinon pelaajaura oli maineikas, mutta kuten todettua, hän aloitti valmentajauransa melkein tiedostamattaan. Se ura on vielä pahasti kesken. Jo nyt se on silti vienyt moniin paikkoihin; niin konkreettisesti kuin mentaalipuolellakin.

Tällä hetkellä Pocchettino on toistaiseksi uransa kovimmassa paikassa. Äkkipikaisen Daniel Levyn valinta tämän kauden koutsiksi Tottenhamiin oli odotettu ja ansaittu noste Pocchettinon uralla, mutta White Hart Lane on osoittautumassa yhtä mahdottomaksi paikaksi menestyä kuin kaikilla muillakin valmentajilla. Spurssin kauden aloitus on ollut heikoin sitten kauden 2008 alun.

Viime viikonlopun surullinen kotitappio Stokelle aiheutti ekan puoliajan jälkeen aikamoisen vihellyskonsertin. Pelin päätyttyä desibelit olisivat olleet vielä kovemmat, ellei WHL:n kuuluttaja olisi ”fiksusti” hiljentänyt yleisöä pistämällä saman tien päätösvihellyksen jälkeen musiikin pauhaamaan.

Pocchettino on valmentajaurallaan seurannut vahvasti oppi-isänsä ajatuksia. Sen pelitavan luominen kelle tahansa ja mihin tahansa joukkueeseen on vaikeaa. Bielsalla itsellään meni pari kuukautta esimerkiksi Bilbaossa, ennen kuin joukkue omaksui täysin uudenlaisen tyylin. Zdenek Zeman oli ”yhden ottelun päässä” potkuista Foggiassa, kunnes Beppe Signori pelasti pisteen ja ”Zemanlandia” syntyi.

Pocchettinon ensimmäinen pesti noudatti täsmälleen samaa kaavaa. Se mitä hän Espanyolin pelaajilta vaati, oli heille täysin uutta. Tultuaan tammikuussa kataloniasjoukkueen peräsimeen hän otti ensimmäisissä yhdeksässä pelissään yhden voiton. Mutta sitten toivottu tapahtui. Kaikki kääntyi, ja joukkue pelasi loppukauden käsittämättömässä hurmiossa ja voitti 8 peliä viimeisestä kymmenestään.

Pocchettinon Espanyol oli upea joukkue. Muistan sen itsekin erittäin hyvin. Ennen kaikkea Barcelonan derbyt olivat vuoden kohokohtia. Poislukien Real Madrid, sen ajan Barcelonaa ei pystynyt haastamaan juuri kukaan. Paitsi Pocchettinon Espanyol. Uskomattoman intensiivisiä, aggressivisiä ja kovatempoisia yhteenottoja nähtiin niiden vuosien ajan ikuisilta kiistakumppaneilta.

Pocchettinon idea Espanyolissa oli selvä. Nuoriin luotettiin ja heitä nostettiin koko ajan edustusjoukkueeseen. Pocchettinon aikana peräti 23 pelaajaa debytoi Espanyolissa. Junnujoukkueet nuorimmista vanhimpiin pelasivat 4-4-2:sta, jokaikinen junnujoukkue, koska Pocchettino uskoi sen kehittävän kaikkein kokonaisvaltaisimmin nuoria. Edustusjoukkue pelasi aina 4-2-3-1:stä.

Tämänkin vuoksi siirto Southamptoniin oli looginen, vaikka silloin moni hänet kyseenalaistikin suositun Nigel Adkinsin potkujen jälkeen. Tuskin millään seuralla Englannissa on niin laadukasta akatemiaa kuin Sotonilla on.

Tottenhamissakin on siis odotettavissa uusia ryanmasoneita, mutta kysymys kuuluu, riittääkö se? Pocchettino ottaa SEURAN hoitaakseen, ei vain edustusjoukkuetta, mutta toinen kysymys kuuluu, saako niin edes Tottenhamissa tehdä? Ehkä se isoin kysymys tällä hetkellä on kuitenkin se, onko tämän hetken Tottenhamilla riittävän laadukas pelaajamateriaali toteuttamaan Pocchettinon pelityyliä?

Ja jos ei ole, pitäisikö realismin määritellä pelitapa niinkuin nyt näyttää käyneen esimerkiksi Alan Pardew´n Newcastlessa, missä pallonhallinnasta on luovuttu ja siirrytty pelkistetympään pelitapaan, mikä on myös tuonut pisteitä.

Daniel Levy kertoi hiljattain eräässä haastattelussa, että Spurs ehkä käytti Gareth Balen rahat ”väärin”. Ostaessaan määrää, ei laatua(sama köysi, mihin itsensä on kietonut tällä kaudella Brendan Rodgers Luis Suarezista saaduilla rahoilla). Nyt Spurssin johtoportaassa jo pari herraa on saanut kenkää ja Levy on lupaillut Pocchettinolle apuja tammikuun siirtoikkunaa ajatellen. Kuulostaa jo sinällään pahalta. Tottenhamissa on aina osattu tehdä asiat päin sitä itseänsä, eli urheilutoimenjohtaja tai vastaava on ostanut pelaajan, jota valmentaja ei ole halunnut, ja toisinpäin. Sanoihan Andre Villas-Boaskin että murto-osa ostetuista pelaajista oli hänen haluamiaan.

Lisäksi kun Tottenhamista on kyse, iso kysymys on myös se, onko Pocchettinolla oikeasti aikaa? Kenties Chadlia ja Kanea lukuunottamatta kukaan Spurs-pelaaja ei ole pelannut tasollaan. Päinvastoin, jotkut pelaajat (kuten viime kauden paras Spurs-pelaaja Cristian Eriksen) näyttää kuin eri pelaajilta nyt. Pelissä ei tunnu olevan mitään ideaa tai joukkue ei sitä ainakaan pysty toteuttamaan. Pochettinon joukkueilla nähtyä korkeaa prässiä ei ole näkynyt juuri ollenkaan(ei voi esim ikipäivänä verrata siihen Espanyolissa olleeseen prässipeliin) ja peli on mennyt keskialueen jauhamiseksi, vailla päämäärää. Joukkue on tuntunut pitävän palloa pallonpitämisen vuoksi, ei siksi että se pystyisi rakentamaan sillä maalintekopaikkoja. Peli on mennyt vain koko ajan huonompaan suuntaan ja on nyt sellaisessa solmussa, että sen avaamiseen voi kulua aikaa ja paljon…

Tottenhamin ainoa onni tällä hetkellä on se, että Mestarien liigaan halajavat muut isot seurat(Liverpool, Arsenal, ManU) ovat yhtä surullisessa jamassa…

Lähteet: Fourfourtwo, Guardian

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, La Liga, Valioliiga | Jätä kommentti

Sininen uni

Gareth Balen käsittämätön spurtti ja upea viimeistely olivat ratkaisevassa asemassa seurasiirtoon viime keväänä. Huhtikuun 16:ntenatoista päivänä pelatun tappiollisen Espanjan cupin finaalin jälkeen Barcelonan numero 4 päätti hiljaa mielessään: ”Eiköhän se ollut tässä”.

Olihan siitä huhua ollut jo vaikka kuinka pitkään ja kun ei lopullista hyväksyntää Barcelonan faneiltakaan ollut tullut oikein missään vaiheessa, alkoi ajatus kummasti tuntua järkevältä. Samalla myös äärimmäisen tuskaiselta. Sydäntä riipaisevalta. Olihan hän ollut Barcelona henkeen ja vereen koko lapsuutensa, vaikka aikuiseksi olikin kasvanut Lontoossa. Koko barcelonismon yhden suurimman hahmon, Pep Guardiolan, pelipaita oli komistanut nuorukaisen huoneen seinää kaikki ne lapsuusvuodet. Hän oli itseltään Guardiolalta sen saanut ja vieläpä tekstillä: ”Joku päivä sinä olet Barcelonan numero 4”.

Sen kyseisen paidan päälleen oli Cesc Fabregas saanut kesällä 2011. Odotettu siirto Arsenalista oli vihdoin toteutunut, vaikka sekin oli ollut sydäntä riipaiseva. 16-vuotiaana Arsenaliin siirtynyt nuorukainen ei aikanaan ollut saanut mahdollisuutta Barcelonan edustusjoukkueessa, vaikka hänen joukkuetoverinsa Lionel Messi ja Gerard Pique oli nostettu edustusjoukkueeseen. Cesc ei sinne ollut päässyt muutamaa lyhyttä poikkeusta lukuunottamatta. Tie oli tukossa sinipurppuraisilla askelmilla ylöspäin, niinpä tuli mahdollisuus kokeilla punavalkoista tietä. Se osoittautui hienoksi ratkaisuksi. Lontoossa Arsene Wenger hoivasi ja koulutti nuorta oppilastaan. Niin taitavasti että rakensi koko joukkueensa myöhemmin hänen ympärilleen. Yli 300 ottelua Arsenalissa, lukuisia syöttöjä ja maaleja. Sellaisia teknisiä ja taidollisia suorituksia pallon kanssa, että ne hetket elävät ikuisesti tykkimiesten muistissa. Mutta se yksi jäi puuttumaan.

Mestaruus.

Siiirryttyään takaisin Kataloniaan Cesc sai kritiikkiä joka suunnalta. Hänen sanottiin ottaneen ”helpon” vaihtoehdon. Barcelona juuri sinä siirtymisvuonna on yksi kaikkien aikojen joukkueista ikinä. Dynastia parhaimmillaan ja kauneimmillaan. Se oli juuri voittanut Mestarien liigan finaalin täysin ylivoimaisella esityksellä. Siinä joukkueessa ei pokaaleilta voisi välttyä, sanottiin. Cesc Fabregas varmasti ajatteli jollain tasolla myös niin, mutta sitä mitä suuri yleisö ei ehkä ymmärtänyt, oli se fakta että hänen piti tuossa maailman parhaassa joukkueessa paikkansa ansaita. Sen hän myös teki…osittain.

Pep alkoi muokkaamaan palapeliä niin, että sieltä löytyisi paikka myös Fabregasille. Se ei ollut helppoa, sillä hänen normaalilla pelipaikallaan hääri nyt maailman paras pelaaja, Leo Messi. Guardiolan taktinen evoluutio oli edennyt pisteeseen, jossa Messistä oli tullut ”valeysi”. Paikka missä esimerkiksi Fabregas pelasi kultaa voittaneessa Espanjan maajoukkueessa 2012.

Barcelonassa se ei luonnollisestikaan ollut mahdollista, koska Messi. Pep kokeili sinnikkäästi edelleen 3-4-3:ta, systeemiä minkä on sanottu olevan eräänlainen pakkomielle Guardiolalle. Paperillahan se näytti uskomattomalta. Kolmen hyökkäävän pelaajan yläkolmikossa Messi keskellä valeysin roolissa, laidoilla Pedro ja Villa/Alexis Sanchez. Ja se nelikko paperilla keskellä oli jotain mistä jokainen päävalmentaja unelmoisi: Busguets – Xavi/Iniesta/Cesc.

Siinä oli vain yksi ongelma. Se ei toiminut.

Kolmen puolustuslinjaa Guardiola ei saanut kuin ajoittain toimimaan niin hyvin kuin olisi halunnut ja vaikka 3-4-3:lla oli hetkensä, joutui suuri mestari luopumaan siitä. Siihen kenties vaikutti myös se, että kyseinen Barcelonan joukkue Guardiola mentorinaan, oli jo huippunsa saavuttanut. Cescin ensimmäisellä kaudella joukkue ei saavuttanut ”kuin” Espanjan cupin voiton.

Cescin ensimmäinen kausi Barcelonassa oli kuin pienoiskoossa hänen koko kolmivuotinen uransa Kataloniassa lopulta. Alkukausi erinomainen, jopa fantastinen, mutta mitä pidemmälle kausi eteni joka ikinen vuosi, Cescin vire hyytyi aina. ”Arsenal-syndroomaksi” on tätä myös kutsuttu ilkikurisesti.

Kaikkein ironista tässä oli se, että mitä syvemmälle hänen ystävyytensä maailman parhaan jalkapalloilijan kanssa eteni, sen kauemmaksi he kentällä etääntyivät toisistaan. Lapsuusvuosista samassa joukkueessa Messin kanssa pelannut Cesc vietti paljon vapaa-aikaansa juuri Messin ja hänen vaimonsa kanssa. Heillä oli paljon muutakin yhteistä, mutta kummankin saatua jälkikasvua samoihin aikoihin, oli ystävyyssuhde yhä syvempi.

Kentällä lopulta se oli vain hetkittäistä. Nyt jo edesmenneen Tito Vilanovan kaudella muistan elävästi kuinka Sid Lowe ja monet muut espanjalaisfutiksen asiantuntijat hehkuttivat alkukaudesta kuinka Vilanova, toisin kuin Pep, oli löytänyt Cescille paikan. Mutta, ikävä kyllä, kuten laulussakin sanotaan, se oli vain väliaikaista.

Viime kausi oli tasaista taapertamista alusta loppuun, siis kun puhutaan Barcelonan tasosta. Päätös seuranvaihdosta kypsyi siis hävityn cup-finaalin jälkeen ja konkretisoitui viikko kauden jälkeen. Fabregas oli soittanut Andoni Zubizarretalle ja kertonut ajatuksistaan jättää Barcelona. Zubin vastaus oli kuulemma paljastanut ja kertonut kaiken. Se oli ollut helpotus hänelle, siis Zubille. Salaa Zubi oli ilmeisesti toivonut ettei hänen itsensä vaan tarvitsisi soittaa niin ikävää puhelua. Kun Cesc sen teki, se oli helpotus. Lopulta myös Fabregasille itselleen. Tämä oli paras ratkaisu kaikille.

Fabregas antoi agentilleen Darren Deinille jackbauermaisen tehtävän: Lontoo4, mieluiten punavalkoinen. Eri lähteistä riippuen, se ei kuitenkaan toteutunut. Toiset seurapiirit kertovat Wengerin kieltäytyneen, koska heillä oli jo Mesut Özilin johdolla riiittävästi hyökkääviä pelaajia. Toisissa kerrotaan Wengerin sanoneen ettei hän ole Cescin kanssa koskaan tästä siirrosta puhunutkaan ja aiesopimus Chelsean kanssa oli jo alkuvuodesta tehty. Jos Wengerin kieltäytyminen pitää paikkansa, se on yksi syy lisää ihmetellä professorin ajatuksenvirtaa. Rahaa pankissa noin 100 miljoonaa puntaa, loukkaantumisherkkä keskikenttä(koko joukkue itse asiassa) ja kohti parasta ikäänsä etenevä taitava, seuran ja seuran pelitavan läpikotaisin tunteva pelaaja.

Niin täi näin, siirtyi Cesc Bridgelle. Sopimus julkistettiin päivä ennen Englannin ensimmäistä MM-ottelua Brasiliassa. Arsenalfanien kisat olivat siis jo pilalla ennen kuin kisat edes alkoivat. No, muut seurasivat nopeasti perässä.

Mourinhon alaisuudessa on nyt kuitenkin poikkeuksellinen sauma ottaa Valioliigan mestaruus. Moun jengit ovat aina parempia hänen toisilla kausillaan, koska kuten nyt, Mourinho on saanut vahvistettua joukkuetta mahtavilla täsmähankinnoilla. Cescin lisäksi se tärkein lienee hyökkääjä. Viime kaudella Chelsealla ei ollut sellaista laisinkaan, nyt on yksi tämän hetken maailman kovimmista maalintekijöistä, Diego Costa.

Fabregasin ura on ollut kyllä äärimmäisen mielenkiintoinen. Maajoukkueessa kultaisen sukupolven yksi suurista hahmoista, vaikka sielläkin pelipaikka vähän vaihdellut. Mutta seurajoukkueessa Cescissä on vähän ollut sellaista ”väliinputoaja” -tyyppiä. Hän siirtyi Arsenaliin kun se joukkue oli juuri kokemassa ultimaattista huippuansa eli 2003/2004 kauden ”Invincibles”. Sen jälkeen vaikka joukkue rakennettiin hänen ympärilleen lopulta, perinteeksi muodostui taistella neljännestä sijasta.

Barcelonaan Cesc siirtyi juuri kun se oli huippunsa saavuttanut. Vaikka hän siellä titteleitä voittikin, ei hän siltikään siihen koskaan täysin sopeutunut.

Lontoossa on nyt realistinen sauma unelmoida ensimmäisestä Valioliigan mestaruudesta. Elää unelmaa sinisellä puolella Lontoota.

Koska oli taas liian pitkä teksti, niin loppuun vähän huumoria. Ja runoutta. Eilisen yhteenoton kunniaksi.

Pistäkää vaikka oikeat sävelet tuosta, sanat ovat alla:

(chorus Wenger)

Joka vuosi kun helmikuu saapuu,
ja tulee taas pokaaliton kausi,
niin silloin professori kertoo,
kuinka neljäs sija on kuin mestaruus

On sillä pitkä toppatakki,
ja sitä se koittaa saada kiinni,
Se hiipii tuomarin luokse,
ja mussuttaa korvaa taa.

(chorus Mourinho)

Ja sillä on sairas mieli,
ja terävä, ulottuva sormi,
ja unista median väkee
se pienillä jutuillaan ohjaa

Ja sillä on sininen bussi,
ja se bussi tuo pisteitä näin,
Surrur, Surrur ja puolustaa,
unen sinistä mestaruutta päin.

(chorus wenger)

Ja pieni pokaalisauma,
on ainoastaan faakappiin,
Ja out-of-date pelikirjaa,
se kantaa kainalossaan,
ja unien mestaruusmaahan,
se tykkimiehet taaskin vie
Surrur, Surrur ja sinne,
on mahottoman kaukainen tie.

(chorus Mourinho)

Ja sillä on koko maailma vastassa,
ja maailmassaan ainoastaan Hän.
Ja unien lusitaanilintu,
ja linnulla venäläinen suu,
ja se unien lusitaanilintu,
se katsojia haukotuttaa.
se laulaa tylsän laulun,

mes-ta-ruus, mes-ta-ruus, mes-ta-ruus

Tallennettu kategorioihin Aiheeton | 6 kommenttia

Kaikkien aikojen säikähdys

Kyllähän se veti pienen palan kurkkuun ja perisuomalainen epäusko alkoi jo kolkuttaa jossainpäin pääkoppaa, onneksi kuitenkin aika kaukana. Ekan puoliskon peliesitys oli Suomella kuitenkin ollut sitä tasoa, että ei jaksanut epäillä etteikö joukkue siitä nousisi. Joukkueiden välinen laatuero oli kuitenkin niin iso. Ehkä siinä enemmänkin ajatteli, että jaksaako Suomi pysyä rauhallisena ja luottaa edelleen siihen samaan pelitapaan, mikä avasi 3-4 laatuluokan maalintekopaikkaa.

Ja jaksoivathan he. Vaikka eka vartti tokalla puoliskolla oli kyllä aika kontrolloimatonta jalkapalloa puolin toisin, Färsaaretkin rakensi pari suht hyvää paikkaa, mutta vedot suuntautui onneks päin Mäenpäätä. Sen sijaan Riskin veto ei, tällä kertaa. Nyt löytyi terävyyttä maalin edestä. Toisessa osumassa Pukki haki mahtavasti jalkansa vapaaksi ja laukoi fiksusti längistä, Riski taas paikalla ja pisti karat sisään. Viimeinen niitti kentän kuninkaalta, jo ekalla puoliskolla pari nuhasta vetoa täräyttänyt Eremenko osui nyt kunnolla palloon ja ampui hänelle jo tyypillisen upean kaukovedon sisään.

Näin sen toki pitikin alkaa, vaikka pieni pelotteluvaihe olikin.

Kokonaisuudessaan silti, ei tuntunut missään vaiheessa etteikö ottelu olisi ollut Suomen hallussa. Suomi hallitsi palloa sekä peliä. Mitä pienemmäksi huipulla marginaalit silti menevät, on selvää että tuollaisella viimeistelyllä tulee vielä kylmät. Puhumattakaan joukkueista jotka johtoasemassaan osaavat jäädyttää pelin päästessään johtoon, mitä Färsaaret ei osannut. Suomen syöttöprosentti ottelussa oli käsittämättömät 93,2. Se on hurja lukema, mutta on myös sanottava että palloa pitää pystyä silti liikuttamaan vielä nopeammin, kun vastustajien taso nousee. Ajoittain peli oli hidasta ja vaikka sillä pyrittiinkin hajottamaan Färsaarien muotoa, niin vauhdin vähän kasvaessa liian moni hyökkäys tyrehtyi heikkoon ensimmäiseen kosketukseen tai huonoon viimeiseen ratkaisuun pallon kanssa. Se toki ajoittain johtui myös siitä, että pelaajat antoivat oivaltavia/yllättäviä syöttöjä väleihin vaikka olisi ollut pelattavissa helppo pallo laitaan nousseille laitapakeille. Se oli hienoa nähdä, variaatioita hyökkäyskolmanneksella löytyi, monipuolista peliä.

Mixu teki myös mahtavia muutoksia, joista oleellisin oli Roman tiputtaminen vähän alemmaksi hakemaan palloa. Pallo oli Suomen kontrollissa yhä paremmin. Lisäksi Pukin ja Riskin juoksut repivät muotoa rikki koko ajan, joten tilaa syntyi. Ehkä siinä se uhkakuva toisesta näkökulmasta on taas sitten se, että mitä Suomi edes voi saada aikaan ylöspäin ilman Eremenkoa? Perpa tappeli ensimmäisellä puoliskolla aurinkoa vastaan ”kumpi on kuumempi” -kisassa, mutta varsinkin tokalla oli elementissään. Oli koko ajan pallossa, yritti rakentaa ja taisteli ihanasti irtopalloja joukkueelle. Ringin panos vähän vastaavalla paikalla jäi paljon vaisummaksi. Suurin ongelmakohta mielestäni silti on keskikentän pohja. Todella tärkeällä paikalla, oman puolustuslinjan edessä, mikä eilen oli epävarmin pelin alue, tarvittaisiin todella nopeaa pelaajaa, niin älyltään kuin jaloiltaan. Sparvin äly riittää varmasti, mutta entä jalat…

Marginaaleista huipulla puhutaan aina lajiin katsomatta, mutta se ei ole pelkkiä kliseiden toistamista, niin se vain on. Yksi suomalaisen palloilun superviikoistakin näytti sen, kuinka pienistä asioista voitot ja tappiot syntyvät. Oli kyse sitten pelillisistä tai taktisista nyansseista, pienet marginaalit ratkaisevat suuret voittajat. Lentopallossa Suomi oli lähellä Saksaa vastaan ja Bilbaossa, Barcelonassa ja nyt jo kotosuomessa puidaan vieläkin Suomi-Turkki ottelun loppua. Ne pienet asiat.

Toivottavasti sekä pienet että isot asiat ovat kunnossa Kreikka- ja Romaniapeleissä(ja koko karsinnoissa), sillä seuratessa menoa Bilbaossa ja Katowicessa on koko ajan ollut järjetön kaipuu siihen, että sen voisi kokea myös Ranskassa kesällä 2016…

PS. Hannulan Mikko, sä oot huikee!!!

Tallennettu kategorioihin Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit | 3 kommenttia

Odotettu, ansaittu, vihattu

Dortmundin välierässä 2006 tie katkesi Fabio Grossoon ja Alessandro Del Pieroon. Oikeastaan kylläkin Fabio Cannavaroon, joka dominoi koko ottelua vaikkakaan ei ratkaisevia maaleja tehnyt. Kaksi vuotta myöhemmin tiputus maan pinnalle tuli pykälää korkeammalta, EM-finaalissa Wienissä Torresin tuikku tukahdutti toivon.

 

2010 välierissä kaiken piti olla jo kohdillaan, alla upeat murskajaisvoitot Englannista ja Argentiinasta. Durbanissa kuitenkin vain yksi Tarzanin lento oli liikaa ja Espanja eteni lopulta maailmanmestaruuteen.

 

Kaksi vuotta siitä ja sävy oli jo hivenen muuttunut. Edeltävät kisat oli odotettu ja annettu aikaa nuorelle joukkueelle kehittyä, hitsautua yhteen ja näin totisesti oli tapahtunutkin. Toki menestystä toivottiin ja odotettiin niistäkin kisoista, mutta välieräpaikkoja/hävittyä finaalia pidettiin kelpaavina suorituksina. Perusteltiin uuden sukupolven tulemisella ja sillä että aikaa on annettava.

 

Puolassa ja Ukrainassa odotusarvot olivat siis jo korkeammalla. Kolmet edelliset arvokisat joukkue oli päässyt lähelle, mutta nyt piti kyetä nostamaan tasoa entisestään. Kaikki loppui kuitenkin liian aikaisin, jälleen kerran välierävaihe koitui kohtalokkaaksi. Huippuvireinen Balotelli sammutti unelmat Varsovan yössä.

 

Eilisiltana oli Higuanilla, Palaciolla ja Messillä mahdollisuudet päästä edellämainittujen kanssa samaan kategoriaan eli siirtämään väistämätöntä. Saksan menestys on nimittäin ollut niin tuloillaan jo usean vuoden ajan, mutta pienet marginaalit eivät ole olleet heille suosiollisia. Eilen oli. Ja hyvä niin.

 

Saksa NIIIIIN ansaitsi mestaruuden. Ei pelkästään olemalla kisojen paras joukkue, vaan olemalla niin pirun lähellä näinä kaikkina edellisinä vuosina.

 

Saksan jalkapalloliitolle myös iso tunnustus. Eilen he saivat vihdoin lopullisen palkinnon siitä, mihin pitkäjänteinen työ johtaa.

 

Vuoden 2000 katastrofaalisten EM-kisojen jälkeen Saksassa tehtiin isoja päätöksiä. Jokaisen Bundesliiga- ja 2.Bundesliigajoukkueen oli rakennettava akatemia itselleen. Tämän lisäksi maahan rakennettiin 121 jalkapallokeskusta 10-17 vuotiaille, mihin palkattiin vähintään kaksi kokopäiväistä valmentajaa. Näiden akatemioiden peruspilari oli se, että oli löydyttävä vähintään 12 nuorta, ketkä olisivat edustuskelpoisia pelaamaan Saksan maajoukkueissa. Näillä teoilla on saatu Bundesliigan pelaajamateriaalia omavaraisemmaksi. Kymmenisen vuotta sitten ulkomaalaisvahvistuksia oli noin 10 prosenttia enemmän mitä nyt. Ja ennen kaikkea nämä teot ovat kasvattaneet aivan maagisen pelaajasukupolven: Özil, Reus, Muller, Kroos, Khedira, Hummels, Gundogan, Schurrle, Götze….

 

Valtaosa näistä pelaajista kirmasi eilenkin Maracanan nurmella ja juhlii ansaittua maailmanmestaruutta. Vain yksi asia jäi finaalin jälkeen häiritsemään. Milloin oman sukupolveni ihmiset pääsevät yli Saksa-vihastaan ja oppisivat arvostamaan tätä upeaa pelaajasukupolvea?

 

En tiedä kuinka laajalla perspektiivillä uskaltaa puhua, mutta omasta tuttavapiiristäni(ikähaarukka noin 30-40 vuotiaat) iso osa edelleen ”vihaa” Saksaa. Muistan oman nuoruuteni jolloin opin ensiksi ihannoimaan Matthausta, Brehmeä, Littbarskia ja kumppaneita, kunnes liika menestys(kaiketi se syynä, en ole täysin varma, olen yrittänyt unohtaa teinivuoteni) ajoi minutkin toiselle puolelle ja toivoin pitkään ettei Saksa menestyisi.

 

Viimeistään Saksan kisoissa 2006 aloin nähdä taas asiat toisin. Se Saksa oli niin erilainen. Se oli nopea, se oli syöttelevä, se oli taitava, se oli kaunis. Kaukana oli puheet konemaisesta Saksasta. Tai kaukana olisi pitänyt olla, tuota leimaahan käytetään edelleen Saksan kohdalla. Tullaan todennäköisesti käyttämään hamaan loppuun asti. Vaikka joukkue pelaisi kuinka pidemmälle vietyä pallonhallintapeliä muutamilla variaatioilla höystettynä, on se toki konemainen, koska Saksa.

 

Oikeassa elämässä Saksa on ollut viihdyttävä nyt jo viidet arvokisat peräjälkeen. Ja ei, pelkkä viihdyttävyys ei ole itseisarvo, mutta näille ihmisille jonka mielikuva Saksasta lepää siellä 90-luvun alkupuolella, se on merkittävä. Tai sen luulisi olevan. Silti olen kisojen aikana edelleen hieronut päänuppiani, kun Brasilia on kuulemma edelleen viihdyttävämpi kuin Saksa. Brasilia ei ole ollut viihdyttävä eikä edes hyvä joukkue sitten vuoden 2002 kisojen jälkeen, mutta ihmisten mielikuvat ovat syvällä. Tämänvuotinen Brasilia taas oli niin lapsellisen huono ettei se olisi ikinä ansainnut edes paikkaa välierissä.

 

Se kaikki kaiketi johtuu enemmän brasiliamyönteisyydestä, kuin pelkästä Saksan vihasta. Silti sitä toivoisi että ihmiset avaisivat silmänsä ja näkisivät kuinka upeaa työtä koko Saksa on tehnyt. Isoja asioita yhdessä, jotka nyt kantavat hedelmää. Ja tulevat kantamaan vielä pitkään.

 

Mutta mitäpä silläkään on oikeastaan väliä, koska Saksa on paska maa. Nyt ja aina. 

Tallennettu kategorioihin Bundesliiga, Fanit, Jalkapallokulttuuri, MM-kisat | 11 kommenttia

Vakuuttaneita, onko heitä?

Ennen MM-kisoja sanottiin ja kirjoitettiin että nyt nähdään tasaisimmat kisat vuosiin tarkoittaen ettei ketään täysin ylivoimaista suosikkia ole. Brasilia oli toki useimpien kirjoissa merkitty ykköseksi ja vedonlyöntiyhtiöiden sivuilla pienimmät kertoimet oli brasseilla. Heidän lisäkseen oli silti monilla Espanjaa, Italiaa, Argentiinaa, Saksaa papereissa….

 

Kun pudotuspelit tänään alkavat, väitän että mestarin ennakointi on vaikeutunut entisestään. Enää ei toki mukana ole Espanjaa(end of glory), Italiaa(kuin Serie A nykypäivänä: hidasta pallonhallintaa ilman pallottomien liikettä paitsi silloin kun juosseet paitsioon), Portugalia(pahimmillaan kuin Argentiina 2010; kaikki hyökkäykset yhden pelaajan kautta…ja sen ymmärtää kun katsoo miehen ympärille: Eder, Varela, Almeida, Postiga, mistä näitä löytyy?) eikä Englantia(This time we didn´t go all the way).

 

Marginaalit ovat silti pienentyneet kisojen edetessä. Voisi kysyä: Onko yksikään jäljellä olevista maista todella vakuuttanut?

 

Brasilia:

 

Tostao sanoi taannoin haastattelussa: ”Ensimmäinen strategia on antaa pallo Neymarille. Toinen on antaa pallo Neymarille.” Ihmettelen suuresti jos tällä taktiikalla mennään loppuun asti, kyllä nykypäivän futiksessa pitäisi vastustajan valmentajilta löytyä keinot ottaa yksi pelaaja pois. Puolustuksen petrattava ja löydyttävä myös muita ratkaisijoita.

 

Chile:

 

Upea joukkue, aivan kuten neljä vuotta sitten. Hypetetty ehkä liikaakiin siihen nähden että sitä superprässiä nähty kunnolla vasta yhdessä pelissä(vs. Esp), muut pelit jättäneetkin sitten heikomman kuvan. E-Afrikan turnauksessa toistui täsmälleen sama kaava: Hyvä alkulohko, mutta brasseja vastaan ei vaan riittänyt. Kuitenkin nyt aavistuksen tasapainoisempi ryhmä kuin neljä vuotta sitten.

 

Uruguay:

 

Ei ole yltänyt neljän vuoden takaiseen loistoonsa. Yksi hyvä peli toistaiseksi, Italiaa vastaan saivat aikaan yhden tilanteen ennen Marchision punaista, joka käänsi pelin. Ilman Suarezia vaikea nähdä menevän pitkälle.

 

Kolumbia:

 

Ennen kisoja kaikki puhui Falcaosta, nyt ainoastaan Real Madridin fanit toivoessaan siirron toteutuvan. Aivan mielettömän hieno joukkue, upeita pelaajia James Rodriquez, Cuadrado, Quintero, Jackson Martinez, Armero…mutta ennen kaikkea loistavaa joukkuepeliä. Potentiaalia vaikka mihin, toivottavasti ei Pekerman jäädy tosipaikassa kuten MM2006 puoliälierissa Arg–Ger, kun vaihtoi Riquelmen pois varmistellakseen ja Saksa kiitti.

 

Hollanti:

 

Lähtökohtiin nähden yksi positiivisimmista yllättäjistä. Maaginen eka peli, toisessa näytti kuolevaisuutensa ja kolmannessa Louis Van Gaal näytti neroutensa. Jopa Ron Vlaar on näyttänyt hyvältä. Silti liikaa Robbenin ja Van Persien varassa? Jatkopeleissä kun myös ollaan, tämän maan kohdalla rankkareihin joutuminen on aina suuri riski.

 

Meksiko:

 

Ekassa pelissä huomion vei hylätyt maalit, sitten tuli Guillermo Ochoa ja kolmannessa pelissä valmentaja Miguel Herrera näytti mitä on tunne. Älykästä, taitavaa pelaamista, laatujoukkue. Huikea tasonnosto karsinnoista.

 

Costa Rica:

 

Lähtivät Kuolemanlohkoon täydellisinä statisteina, tulivat sieltä Kuolemattomina. Aivan mielettömän upea joukkue, käsittämätöntä tekemistä. Uruguayn ja Italian kaataminen oma saagansa, mutta että sen tekee vielä tuollaisella pelaamisella…näiden kisojen ”story so far”.

 

Kreikka:

 

Lisäajan toisella minuutilla Norsuilla 3-1 hyökkäys, mistä Yaya Touren olisi ainoastaan tarvinnut pelata pallo maalille ja peli olisi ratkennut. Mutta se ratkesi minuuttia myöhemmin toisessa päässä. Uskomatonta draamaa, uskomatonta kykyä nousta ahdingosta. Tai ei kai se nyt enää niin uskomatonta ole, Kreikka tekee sen aina.

 

Ranska:

 

Vakuuttavaa sikäli, mutta heikko lohko pistää silti kysymysmerkkejä ilmaan. Nyt jo voidaan sanoa että joukkuehenki aivan eri tasolla kuin ennen. Didi Deschampsin rohkeudelle jättää Nasri ulos, vahva peukku. Fyysinen ryhmä ja erittäin tehokasta maalipaikkojen hyödyntämistä. Ensimmäiset tositestit silti vasta edessä.

 

Nigeria:

 

Nihkeä alku, kiistanalainen voitto Bosniasta ja omalla tavallaan vakuuttavin esitys oli tappiopeli Argoille. Kyvykkyyttä maalintekoon. Ei sellaisia egoisteja kuten joskus aikaisemmin joukkuehenkeä pilaamassa, vaikka niitä mahdollisia ongelmiakin jo ilmaantunut. Plussaa siitä että John Obi-Mikel rakentaa peliä. Siis plussaa siitä että kokeilevat mahdottomia.

 

Saksa:

 

Portugali-pelin jälkeen osakkeet varmasti nousivat kaikkien silmissä, mutta laskivat Ghana-pelin jälkeen. Osoitus nykypäivän pelissä siitä, että varsinaisia hyökkääjiä ei välttämättä tarvita, homma toimii muutenkin. Puolustuspeli silti aiheuttaa huolenaiheita. Guardiolakin on varmaan viimeistään nyt huomannut, kuinka kova Muller on.

 

Algeria:

 

Muuttivat systeemiänsä toisessa pelissä, hyvä niin. Rohkeus kannatti. Pallovarmoja, nopeita vastahyökkäyksissä ja viimeisellä kolmanneksella myös tehokkaita. Onneksi viimeisessä ottelussa iloisuus ja rohkeus voitti mitäänsanomattoman ja harmaan Venäjän.

 

Argentiina:

 

Hyökkäyspää täynnä tähtiä, silti vain yksi pelannut omalla tasollaan. Juuri se samainen kaveri, jonka antifanit ovat koko ajan toivoneet epäonnistumista, jotta päästäisiin sanomaan: ”mutta kun se loistaa vaan yhdessä joukkueessa…”. Päävalmentaja Alejandro Sabella on sanonut että sulkee aina silmänsä kun vastustaja pääsee hyökkäykseen. Kertoo luottamuksen puutteesta sekä realismista sitä osa-aluetta kohtaan, missä eniten parannettavaa.

 

Sveitsi:

 

Kisojen ”musta hevonen” on ollut aika harmaa toistaiseksi. Lukuunottamatta Xherdan Shaqiria. Hidasta pelinrakentelua, vaikeuksia hyökkäyskolmanneksella luoda tilanteita ja Ranska-peli näytti kuinka pitkälle pääsee Djourou-Senderos kaksikolla. Onneksi tätä toppariparia tuskin enää yhdessä nähdäänkään, siltikään puolustus ei vakuuta. Osittain myös sen takia, että pohjalla pelaava Valon Behrami on ollut kaukana tasostaan.

 

Belgia:

 

Toinen ”musta humma”, täydestä pistepotista huolimatta jäänyt valju kuva. Tai sitten vanha jyrä Marc ”meidän pojat pelaa vasta viimeisen vartin” Wilmots on niin kova taktikko, että säästeli koko alkulohkon ajan, jotta energiatasot olisi kohdallaan jatkopeleissä. Potentiaalia vaikka mihin, mutta jatkossa pitää kyetä myös pelaamaan edes lähellä maksimitasoa.

 

USA:

 

Jos tässä vaiheessa ei tietäisi että maa on jatkossa ja kysyttäisiin kuinka pitkälle voisi mennä ilman Landon Donovania ja Clint Dempseyllä ainoana hyökkääjänä, vastaisin että ei kotia pidemmälle. Mutta onpa ollut ajoittain huikeaakin joukkuepelaamista, laadukasta. Erityispisteet koko maan vallanneesta futisbuumista, mahtavaa seurattavaa kuinka amerikkalaiset elävät mukana. Eikä pelkästään kotimaassaan, vaan Brasiliassa on kaikkein eniten juuri USA:n faneja(poislukien toki Brasilia). Ja juuri kun luulin ettei Will Ferrell voi enää hienommaksi mieheksi muuttua, niin hän ilmestyi Recifeen USA:n kannattajien kokoontumiseen luomaan henkeä. 

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, MM-kisat | 2 kommenttia

Kunniaa kuolemattomille

Se tapahtui vuonna 2007. He olivat kokeneet yhdessä lähes kaiken mahdollisen, ääripäästä toiseen. Lukuisia suuria voittoja, mutta myös häpeällisen Real Madridin toiminnan. Vain neljää vuotta aikaisemmin heille oli nimittäin ilmoitettu ettei duon palveluksia enää tarvittaisi. Juuri kun he olivat voittaneet mestaruuden La Ligassa. Toinen dominoimalla elegantilla tavallaan puolustusta, toinen pitänyt lankoja ja suuria linjoja käsissään valmentajana.

 

Muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen sitten erottamisen, Vicente Del Bosque sai puhelun talvella 2007. Soittajana nyttemmin Espanjan liiton palvelukseen siirtynyt Fernando Hierro. Aihe: Luis Aragonesin työn jatkaja. Jo silloin oli tullut selväksi, että kävi EM-kisoissa miten tahansa, liitto ja Aragones lähtisivät eri teille. Aina heinäkuuhun 2008 asti oli avoin salaisuus koko sen puolitoistavuotisen jakson kuka tulisi jatkamaan Aragonesin mahtavaa työtä.

 

Kolme kuukautta Espanjan EM-mestaruuden jälkeen UEFA piti maajoukkuevalmentajille konferenssin Wienissä. Nyt Del Bosque oli virallisesti nimetty päävalmentaja, Aragones kokouksessa hakemassa tunnustusta UEFA:lta uskomattomasta saavutuksestaan. Kaksi suurta olivat saman katon alla konferenssissa kuin kissa ja koira. Vaanien varovasti toisiaan. Kun Del Bosque oli hotellin aulassa, oli Aragones baarissa. Kun Aragones oli ensimmäisessä kerroksessa, oli Del Bosque konferenssihuoneessa. Toinen Real Madridin ikoni, toinen Atleticon. Oli kaikille selvää ettei edes UEFA:n valitsema viiden tähden hotelli ollut riittävän suuri heille. Mutta ei missään tapauksessa sen vuoksi että kummankin ego olisi ollut niin suuri, päinvastoin. Espanjalaisessa jalkapallosssa tunnetaan aika vähän valmentajia jotka ovat olleet nöyrempiä kuin tämä kaksikko. Aragones oli kokenut liiton toiminnan hänen selkänsä takana häpealliseksi ja Del Bosque ei taas halunnut lähteä missään olosuhteissa ”selvittämään” Aragonesin kanssa valintaansa päävalmentajaksi, hän halusi karttaa kaikkia mahdollisia konflikteja.

 

Kolme kuukautta Espanjan maailmanmestaruuden jälkeen Oviedossa, elegantin kolossaalisessa Teatro Campoamorissa jaettiin vuotuinen Principe De Asturias -palkinto. Nyt juuri syrjään siirtyneen kuningas Juan Carlosin pojan mukaan nimetty kunnianosoitus, joka on arvossaan jossain Nobel-palkinnon ja Ritariksi nimeämisen välimaastossa. Vuosien saatossa sen ovat saaneet Nelson Mandela, Vaclac Havel, Sebastian Coe, Martina Navratilova ja moni muu merkittävä ihminen. Nyt sen sai ylivoimaisella äänivyöryllä Espanjan maajoukkue.

 

Paikalla oli koko Espanjan kerma. Poliitikot, taiteiljat, kirjailijat, tutkijat, urheilijat eri lajeista sekä kuningasperhe.

 

Vicente del Bosque aloitti puheensa:

 

Yli 100 vuoden ajan jalkapallo on ollut osa espanjalaisten arkielämää ja vääjäämättömästi antanut toivoa paremmasta ja miljoonille espanjalaisille mahdollisuuden unelmoida. Me puhumme tästä pelistä sellaisella intensiteetillä kuin se olisi meidän jokaisen perheemme jäsen. Se on kaikkialla läsnä, se ei jätä ketään neutraaliksi…”

Tämä joukkue tuntee syvää tyytyväisyyttä saavutettuaan tämän uniikin menestyksen ja tehtyään miljoonat espanjalaiset onnellisiksi. Tämän joukkueen arvot, niin ajattomat kuin koko ajan läsnä olevat, ovat olleet yrittäminen, lahjakkuus, uhrautuminen, kurillisuus, solidaarisuus ja vaatimattomuus. Heidän vaatimattomuudestaan ja nöyryydestään kasvoi sellainen voimavara joka antoi meille mahdollisuuden pelata peliä omalla perusteellisimmalla tavallamme”.

 

Yleisön noustessa seisaaltaan taputtamaan, Del Bosque käveli kohti Prinssi Felipeä vastaanottamaan palkinnon. Koko salin edelleen taputtaessa, Del Bosque nosti katsettaan ja etsi. Tai siltä se näytti. Oikeasti hän tiesi tasan tarkkaan mihin katsoa. Tällä kertaa hänen edeltäjänsä, kriitikkonsa ja joskus aikanaan kilpailijansakin ei ollut baarissa, ei konferenssihuoneessa, ei ykköskerroksessa. Hän oli salissa ja rauhalliseen mutta päättäväiseen tyyliinsä Del Bosque aloitti kävelynsä. Toisessa kädessään hän piti palkintoa, toisen kätensä hän ojensi kohti Luis Aragonesia. Del Bosque pyysi Aragonesia nousemaan pystyyn ja tulemaan lavalle vastaanottamaan palkintoa yhdessä hänellekin niin rakkaan joukkueen kanssa.

 

Teatro Campoamor tuskin tulee koskaan samanveroista hetkeä kokemaan. Ihmiset pyyhkivät silmäkulmiaan samalla kuin osoittivat suosiota. Eripuraisen maan yhteinen joukkue oli omassa lakipisteessään saavuttanut jotain unohtumatonta kaikkien alisuorittamisten jälkeen. Se yhdisti koko maata. Del Bosquen ele korosti tätä kaikkea poikkeuksellista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ei ollut enää puhetta pelkästään madridismosta, atletista ja barcelonismosta, vaan nyt puhuttiin Espanjasta. Myöhemmin Jose Mourinho yritti kaikkensa luoda sotaisat(osittain onnistuenkin)välit Barcelonan ja Realin pelaajien välille, mutta todellisista johtajista ja voittajista (Iker+Xavi)oli tullut liian vahvoja ostaakseen vanhan hengen tuosta vaan. Kilpailuasetelma Barcan ja Realin välillä toki kärjistyi Mourinhon aikana, mutta aina kun pelaajat pistivät La Rojan paidan päälleen, kaikki se unohtui. Silloin vain punainen vallitsi. Ja siitä on kiittäminen ennen kaikkea Aragonesia ja Del Bosqueta.

 

Viisi kaunista vuotta Espanja oli maailman jalkapallon mekka. Se valloitti, se ilostutti, se viihdytti. Se mullisti modernin jalkapallon, testasi sen rajoja ja dominoi kuningaspeliä ehkä enemmän kuin kukaan muu koskaan. Sitä kunnioitettiin, ihailtiin, plagioitiin ja vihattiin. Sitä kaikkea menestys synnyttää.

 

Viimeisessä näytöksessä suuret mestarit eivät kyenneet enää kilpailemaan nuorempien, dynaamisempien haastajien kanssa. On myös jotenkin kauniin symbolista kuten suurissa näytelmissä konsanaan, että pääosaa esittävät hahmot kuolevat lopussa. Niin kävi Ikerille, niin kävi Xaville.

 

Esirippu laskeutui. Näytelmä sai traagisen loppunsa tylyllä tavalla, ehkä parempi niin. Näin sen vaikutus on suurempi.

 

It´s better to burn out than fade away. 

 

 

Lähteet:

Spain: The Inside Story of La Roja´s Historic Treble

 

Tallennettu kategorioihin La Liga, MM-kisat, Romantikko | 7 kommenttia

Maaleja maaleja

Brasilian MM-kisojen toistaiseksi yksi puhutuimmista asioista on ollut ”valtava” määrä syntyneitä maaleja. Ensimmäisen kierroksen jälkeen maalikeskiarvo on pyörinyt kolmessa ja kisoista on jo yleisesti aloitettu käyttämään termiä: ”Kaikkien aikojen kisat”. Se voi olla nykypäivän uutisoinnille tyypillisen yliampuvaa(puhuu/kirjoittaa mies, joka kiljuu selostuksissaan jo puoliorgasmeissa kun kaverit syöttelee keskiympyrässä), mutta toki meneillään ovat loistavat kisat.

Teorioita maalimäärien kasvuun on ollut lähes yhtä paljon kuin kisojen seuraajia, mutta vielä kai mahtuu mukaan. Tässä omiani, ei pelkästään tunnetasolta rakennettuja arvioita, vaan tilastoja hyväksi käyttäen:

 

  1. Suoraviivaisempia hyökkäyksiä

 

2010 annettiin keskiarvollisesti 2,9 syöttöä ennen maalia, nyt 2.63. Suht pieniä marginaalisia eroja, mutta toki yleisesti ajatellen mitä hitaammin pyörität peliä, sen paremmin vastustaja ehtii ryhmittäytymään puolustukseen. Espanjalaiseen tikitakaan eivät kaikki kykene ja toki murtautumisvaiheessa laadukkaimmat joukkueet löytyvät kyllä tiensä maalille tavalla tai toisella. Sen sijaan heikoimmille joukkueille kenties parhaat avut maalin tekoon ovat edelleen nopeassa suunnanmuutospelissä ja maalinteon todennäköisyys kasvaa jos prässin seurauksena joukkueet pääsevät iskemään jo vastustajan kenttäpuoliskolla.

 

  1. Keskitykset vs. Pääpeli

 

Statistiikat kertovat mielenkiintoisesti, että E-Afrikan kisoissa annettiin keskityksiä ottelua kohden enemmän (32,4/peli) kuin nyt (27,3), mutta sen sijaan päällä tehdyt osumat ovat prosentuaalisesti kasvaneet meneillään olevissa kisoissa. Nyt 23 prossaa maaleista on tehty päällä, kun neljä vuotta sitten vastaava oli 17%. Toki taas ehkä tilastollinen oikku, hetkellinen piikki tilastoissa, tai sitten keskitysten laatu on kasvanut samalla kun puskupeli on kohentunut. Tai sitten miehen merkkaaminen ei enää kiinnosta vanhaan malliin.

 

  1. FIFA-rankingit

 

Eivät ole koskaan kiinnostaneet juuri yhtään, mutta joskus nekin voivat yllättää(Sveitsi 6:s!!!). Näissä kisoissa FIFA-rankingin 23 ensimmäisestä maasta 22 ovat kisoissa(Ukraina 16:s puuttuu); edellisissä kisoissa 10:s, 11:s ja 12:s puuttuivat. 2014 kisojen ranking-keskiarvo on neljä pykälää parempi kuin 2010. Toisin sanoen parhaimman ja huonoimman välinen matka on kaventunut, joka johtaa tasokkaampiin ja tasaisempiin peleihin. En kyllä täysin allekirjoita tätä, pelin laatu voi olla parantunut mutta ei pelien tasaisuus välttämättä korreloi lisääntyneiden maalimäärien kanssa…ellei sitten puolustaminen unohdu joukkueilta tyystin….

 

  1. Maalimäärien kasvu eurosarjoissa

 

Edellisessä blogissani käytiin läpi maalimäärien tippumista MM-kisoissa, mutta viimeisten vuosien aikana kaikissa top5-liigoissa maalimäärät ovat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta nousseet. Näkyykö tämä nyt sitten meneillään olevissa MM-kisoissa?

 

Nyt on puhuttu jopa ´hyökkäävän jalkapallon kultaisesta skupolvesta´. 2007 kun FourFourTwo listasi maailman top 100 pelaajaa, oli top 30:nnessä peräti 10 puolustajaa. Tämän vuoden listauksessa vain neljä. Tähän kun lisätään tilastollinen anti näistä kisoista: laukaisumäärät kasvaneet sekä tehdyt rikkeet vähentyneet selvästi(2010: 32 rikettä/peli, 2014: 27/peli), voidaan kysyä: Eivätkö puolustajat enää ehdi peittämään eivätkä edes rikkomaan hyökkääjiä?

 

Kaikki on toki täysin spekulatiivista, mutta sitä suuremmalla syyllä kaikkein spekulaativisin pointti vielä viimeiseksi:

 

  1. Lämpö vs kylmyys

 

Brasilian kuumuus vai E-Afrikan kylmät olot, onko mitään eroa?

 

Australian päävalmentaja Ange Postecoglou oli ainakin sitä mieltä, että mitä lämpimämmäksi sää menee, sen enemmän se vaikuttaa pelin avoimuuteen. Pelaajat jaksavat juosta kuuman sään vuoksi vähemmän, mikä tekee joukkueista vähemmän tehokkaampia prässäämisessä sekä tietysti tilaa syntyy enemmän kun juoksuvoimaa tilan peittämiseen ei enää ole…enemmän tilaa, enemmän maaleja.

 

Toisaalta, NFL:ssä tutkittiin muutama vuosi takaperin syöttöjen laatua ilman muuttuessa(mitä jenkit ei tilastoisi ja tutkisi?) ja todettiin, että mitä kylmemmäksi ilma meni sen huonommaksi meni syöttöprosentit. Ainakin uusi ennätys syöttöprosenteissa näissä kisoissa jo tehtiin, kun Italian syöttöprosentit Englantia vastaan oli käsittämättömät 92,3.

 

Spekulointi, jalkapallon suola…maalien lisäksi. 

 

Lähteet: The Telegraph, Guardian, Opta

Tallennettu kategorioihin Media, MM-kisat | 4 kommenttia

Minne MM-futis on matkalla?

”Vuoden 98 MM-kisat eivät tuntuneet niin spesiaalilta silloin -- ne eivät olleet paremmat kuin vuoden 94 kisat, eivätkä missään nimessä vertailukelpoisia vuoden 82 tai 86 kisoille  -- mutta nyt ne suorastaan loistavat johtotähtenä, viimeisimmät hyvät MM-kisat. Ehkäpä jalkapallon MM-kisojen instituutio on liian suuri kadotakseen, mutta ennemmin tai myöhemmin tuotteen puutteellisuudesta tehdään numero”.  -Jonathan  Wilson, The Blizzard, Isssue Eleven, marraskuu 2013. 

Sitaatti on erittäin arvostetusta jalkapallojulkaisusta ja pitkän linjan jalkapallokirjoittajalta, joka on kirjoittanut esimerkiksi 5 erillistä kirjaa jalkapallosta. 

Mielipide on vahva ja mielenkiintoinen, mikä on herättänyt paljon keskustelua. Ei ehkä juuri nyt agendalla, koska FIFA:n lahjusskandaalit, metrolakkoilut ja yleiset protestoinnit Brasiliassa ovat kisojen alla vieneet huomion. Kisojen kuitenkin alkaessa, huomio toivottavasti kiinnittyy siihen oleellisimpaan, eli peliin. Se tulee sitten näyttämään onko Wilson tylyjen lausuntojensa kanssa kartalla vai mihin suuntaan MM-futis on menossa? Mutta millä Wilson perustelee sen että viimeiset kolmet MM-kisat ovat olleet enemmän tai vähemmän pettymyksiä? 

1. Maalimäärät

Jalkapallopuritanistit lopettavat lukemisen tässä vaiheessa. Kuulen itsekin korvissani maagisen Jukka Pakkasen(kirjailija, Inter-fani, ex-selostaja) nyt sanovan: 0-0 on paras peli, se kertoo ettei kumpikaan joukkue ole tehnyt virheitä. Maalimäärät eivät itsellenikään koskaan ole ollut ainoa mittari jalkapallo-ottelun analysoinnissa, mutta onhan maaleja luonnollisestikin hieno nähdä. 2010 E-Afrikan kisoissa tehtiin 2,27 maalia/ottelu, Saksan kisoissa lukema lähes identtinen 2,3. Ei se kuulosta yhtään huonolta, mutta kun Wilson ottaa rinnalle Mestarien liigan viimeiset pari kautta 12/13: 2,94 ja 13/14: 2,88, on ero sellaiset puoli maalia. Viime kaudella La Ligassa, Serie A:ssa ja Valioliigassa tehtiin vähintään 2,7/ottelu. Bundesliigan tapojen mukaisesti maalikeskiarvo oli taas Euroopan korkein, komeat 3,13. 

2.Varovaisuus

Vain kolme peliä alkulohkossa, MM-kisojen oma struktuuri ajaa monet joukkueet varovaisuuteen. Niin vähän pelejä ettei ole varaa juuri menettää pisteitä. Mutta minkä takia kaksissa edellisissä EM-kisoissa maalimäärät ovat olleet hitusen alle 2,5/ottelu? Laatu korvaa määrän ja EM-kisojen 16 joukkuetta ovat kyenneet laadukkaampaan pelaamiseen viime vuosina kuin MM-kisojen kaikki 32 maata. Joista tietty osa Wilsonin mukaan lähtee turnaukseen vain välttääkseen häpeälliset numerot ja tappiot. 

3.Yleinen puolustusvoittoisuus

Wilsonin mukaan valtaosa MM-joukkueista ovat puolustusvoittoisia. Se on myös pitkälti ymmärrettävää. Viimeisen vuoden aikana maajoukkueet ovat olleet yhdessä kenties kuusi kertaa ja jokaisella kerralla noin viikon verran. Se on hyvin pieni aika hioa kuvioita kuntoon verrattuna seurajoukkuefutikseen, missä pelataan noin 50 ottelua kauden aikana ja ollaan koko ajan treenikentällä kuvioita harjoittelemassa noin 40 viikon ajan. On täysin luonnollista että pelaajat ovat samalla aaltopituudella helpommin. Minkä vuoksi Wilson nostaa esimerkiksi Espanjan ja Saksan menestymisen ylös artikkelissaan, koska iso osa pelaajista viettää aikaa samoissa seurajoukkueissa(varsinkin Barcelonan pelaajien asetelmat vs Esp maajoukkue) ja on täten valmiimpi maajoukkueessa, koska pelityyli ja kaverukset ovat tuttuja. 

Kansainvälinen jalkapallo ei ole enää pelillisesti se vuoren huippu, mikä määrittelee koko pelin tason pitkässä juoksussa ja toimii eräänlaisena esimerkkinä. MM-kisoista on tullut tuote, missä puolustusvoittoiset joukkueet pelaavat huonosti organisoituja hyökkäysvoittoista jalkapalloa pelaavia joukkueita vastaan, synkistelee Wilson. 

Joitakin pointteja on pakko allekirjoittaa Wilsonin ajatuksista, kuten esimerkiksi MM-kisojen ja EM-kisojen vertailu, missä EM-kisat näyttäisivät ottaneen niskalenkin. Jos puhutaan unohtumattomimmista peleistä ja kovatasoisesta jalkapallosta, ovat EM-kisat näyttäneet suuntaa viime vuosina paremmin kuin MM-kisat. Johtuen pitkälti joukkueiden määrästä. EM-kisoissa on melkeinpä vain kovatasoisia maita(paitsi toki jatkossa kun UEFA yrittää pilata nämäkin kisat nostamalla osallistujamäärää). MM-kisoissa toki oman lisänsä tuo kulttuurit ympäri maailmaa, se tuo aina oman sykäyksensä. Mutta noin muuten aika rajuja ajatuksia…

Mitä mieltä? Ja kuinka paljon tällaiset asiat edes vaikuttavat ison osan ajatuksiin seurata pelejä?  Iso osa suomalaisista ja varmasti monista muista maistakin seuraa kuitenkin vain arvokisat, eivät seurajoukkuejalkapalloilua.  Nämä ovat kuitenkin MM-kisat, vain kerran neljässä vuodessa, mitä sitten vaikka muutamat pelit eivät vastaisikaan odotuksia? Sitä paitsi, luulen että Wilsonkin katselee kaikki 64 ottelua, kuten aika moni muukin meistä. 

Tallennettu kategorioihin Media, MM-kisat | 5 kommenttia