Odotettu, ansaittu, vihattu

Dortmundin välierässä 2006 tie katkesi Fabio Grossoon ja Alessandro Del Pieroon. Oikeastaan kylläkin Fabio Cannavaroon, joka dominoi koko ottelua vaikkakaan ei ratkaisevia maaleja tehnyt. Kaksi vuotta myöhemmin tiputus maan pinnalle tuli pykälää korkeammalta, EM-finaalissa Wienissä Torresin tuikku tukahdutti toivon.

 

2010 välierissä kaiken piti olla jo kohdillaan, alla upeat murskajaisvoitot Englannista ja Argentiinasta. Durbanissa kuitenkin vain yksi Tarzanin lento oli liikaa ja Espanja eteni lopulta maailmanmestaruuteen.

 

Kaksi vuotta siitä ja sävy oli jo hivenen muuttunut. Edeltävät kisat oli odotettu ja annettu aikaa nuorelle joukkueelle kehittyä, hitsautua yhteen ja näin totisesti oli tapahtunutkin. Toki menestystä toivottiin ja odotettiin niistäkin kisoista, mutta välieräpaikkoja/hävittyä finaalia pidettiin kelpaavina suorituksina. Perusteltiin uuden sukupolven tulemisella ja sillä että aikaa on annettava.

 

Puolassa ja Ukrainassa odotusarvot olivat siis jo korkeammalla. Kolmet edelliset arvokisat joukkue oli päässyt lähelle, mutta nyt piti kyetä nostamaan tasoa entisestään. Kaikki loppui kuitenkin liian aikaisin, jälleen kerran välierävaihe koitui kohtalokkaaksi. Huippuvireinen Balotelli sammutti unelmat Varsovan yössä.

 

Eilisiltana oli Higuanilla, Palaciolla ja Messillä mahdollisuudet päästä edellämainittujen kanssa samaan kategoriaan eli siirtämään väistämätöntä. Saksan menestys on nimittäin ollut niin tuloillaan jo usean vuoden ajan, mutta pienet marginaalit eivät ole olleet heille suosiollisia. Eilen oli. Ja hyvä niin.

 

Saksa NIIIIIN ansaitsi mestaruuden. Ei pelkästään olemalla kisojen paras joukkue, vaan olemalla niin pirun lähellä näinä kaikkina edellisinä vuosina.

 

Saksan jalkapalloliitolle myös iso tunnustus. Eilen he saivat vihdoin lopullisen palkinnon siitä, mihin pitkäjänteinen työ johtaa.

 

Vuoden 2000 katastrofaalisten EM-kisojen jälkeen Saksassa tehtiin isoja päätöksiä. Jokaisen Bundesliiga- ja 2.Bundesliigajoukkueen oli rakennettava akatemia itselleen. Tämän lisäksi maahan rakennettiin 121 jalkapallokeskusta 10-17 vuotiaille, mihin palkattiin vähintään kaksi kokopäiväistä valmentajaa. Näiden akatemioiden peruspilari oli se, että oli löydyttävä vähintään 12 nuorta, ketkä olisivat edustuskelpoisia pelaamaan Saksan maajoukkueissa. Näillä teoilla on saatu Bundesliigan pelaajamateriaalia omavaraisemmaksi. Kymmenisen vuotta sitten ulkomaalaisvahvistuksia oli noin 10 prosenttia enemmän mitä nyt. Ja ennen kaikkea nämä teot ovat kasvattaneet aivan maagisen pelaajasukupolven: Özil, Reus, Muller, Kroos, Khedira, Hummels, Gundogan, Schurrle, Götze….

 

Valtaosa näistä pelaajista kirmasi eilenkin Maracanan nurmella ja juhlii ansaittua maailmanmestaruutta. Vain yksi asia jäi finaalin jälkeen häiritsemään. Milloin oman sukupolveni ihmiset pääsevät yli Saksa-vihastaan ja oppisivat arvostamaan tätä upeaa pelaajasukupolvea?

 

En tiedä kuinka laajalla perspektiivillä uskaltaa puhua, mutta omasta tuttavapiiristäni(ikähaarukka noin 30-40 vuotiaat) iso osa edelleen ”vihaa” Saksaa. Muistan oman nuoruuteni jolloin opin ensiksi ihannoimaan Matthausta, Brehmeä, Littbarskia ja kumppaneita, kunnes liika menestys(kaiketi se syynä, en ole täysin varma, olen yrittänyt unohtaa teinivuoteni) ajoi minutkin toiselle puolelle ja toivoin pitkään ettei Saksa menestyisi.

 

Viimeistään Saksan kisoissa 2006 aloin nähdä taas asiat toisin. Se Saksa oli niin erilainen. Se oli nopea, se oli syöttelevä, se oli taitava, se oli kaunis. Kaukana oli puheet konemaisesta Saksasta. Tai kaukana olisi pitänyt olla, tuota leimaahan käytetään edelleen Saksan kohdalla. Tullaan todennäköisesti käyttämään hamaan loppuun asti. Vaikka joukkue pelaisi kuinka pidemmälle vietyä pallonhallintapeliä muutamilla variaatioilla höystettynä, on se toki konemainen, koska Saksa.

 

Oikeassa elämässä Saksa on ollut viihdyttävä nyt jo viidet arvokisat peräjälkeen. Ja ei, pelkkä viihdyttävyys ei ole itseisarvo, mutta näille ihmisille jonka mielikuva Saksasta lepää siellä 90-luvun alkupuolella, se on merkittävä. Tai sen luulisi olevan. Silti olen kisojen aikana edelleen hieronut päänuppiani, kun Brasilia on kuulemma edelleen viihdyttävämpi kuin Saksa. Brasilia ei ole ollut viihdyttävä eikä edes hyvä joukkue sitten vuoden 2002 kisojen jälkeen, mutta ihmisten mielikuvat ovat syvällä. Tämänvuotinen Brasilia taas oli niin lapsellisen huono ettei se olisi ikinä ansainnut edes paikkaa välierissä.

 

Se kaikki kaiketi johtuu enemmän brasiliamyönteisyydestä, kuin pelkästä Saksan vihasta. Silti sitä toivoisi että ihmiset avaisivat silmänsä ja näkisivät kuinka upeaa työtä koko Saksa on tehnyt. Isoja asioita yhdessä, jotka nyt kantavat hedelmää. Ja tulevat kantamaan vielä pitkään.

 

Mutta mitäpä silläkään on oikeastaan väliä, koska Saksa on paska maa. Nyt ja aina. 

Tallennettu kategorioihin Bundesliiga, Fanit, Jalkapallokulttuuri, MM-kisat | 11 kommenttia

Vakuuttaneita, onko heitä?

Ennen MM-kisoja sanottiin ja kirjoitettiin että nyt nähdään tasaisimmat kisat vuosiin tarkoittaen ettei ketään täysin ylivoimaista suosikkia ole. Brasilia oli toki useimpien kirjoissa merkitty ykköseksi ja vedonlyöntiyhtiöiden sivuilla pienimmät kertoimet oli brasseilla. Heidän lisäkseen oli silti monilla Espanjaa, Italiaa, Argentiinaa, Saksaa papereissa….

 

Kun pudotuspelit tänään alkavat, väitän että mestarin ennakointi on vaikeutunut entisestään. Enää ei toki mukana ole Espanjaa(end of glory), Italiaa(kuin Serie A nykypäivänä: hidasta pallonhallintaa ilman pallottomien liikettä paitsi silloin kun juosseet paitsioon), Portugalia(pahimmillaan kuin Argentiina 2010; kaikki hyökkäykset yhden pelaajan kautta…ja sen ymmärtää kun katsoo miehen ympärille: Eder, Varela, Almeida, Postiga, mistä näitä löytyy?) eikä Englantia(This time we didn´t go all the way).

 

Marginaalit ovat silti pienentyneet kisojen edetessä. Voisi kysyä: Onko yksikään jäljellä olevista maista todella vakuuttanut?

 

Brasilia:

 

Tostao sanoi taannoin haastattelussa: ”Ensimmäinen strategia on antaa pallo Neymarille. Toinen on antaa pallo Neymarille.” Ihmettelen suuresti jos tällä taktiikalla mennään loppuun asti, kyllä nykypäivän futiksessa pitäisi vastustajan valmentajilta löytyä keinot ottaa yksi pelaaja pois. Puolustuksen petrattava ja löydyttävä myös muita ratkaisijoita.

 

Chile:

 

Upea joukkue, aivan kuten neljä vuotta sitten. Hypetetty ehkä liikaakiin siihen nähden että sitä superprässiä nähty kunnolla vasta yhdessä pelissä(vs. Esp), muut pelit jättäneetkin sitten heikomman kuvan. E-Afrikan turnauksessa toistui täsmälleen sama kaava: Hyvä alkulohko, mutta brasseja vastaan ei vaan riittänyt. Kuitenkin nyt aavistuksen tasapainoisempi ryhmä kuin neljä vuotta sitten.

 

Uruguay:

 

Ei ole yltänyt neljän vuoden takaiseen loistoonsa. Yksi hyvä peli toistaiseksi, Italiaa vastaan saivat aikaan yhden tilanteen ennen Marchision punaista, joka käänsi pelin. Ilman Suarezia vaikea nähdä menevän pitkälle.

 

Kolumbia:

 

Ennen kisoja kaikki puhui Falcaosta, nyt ainoastaan Real Madridin fanit toivoessaan siirron toteutuvan. Aivan mielettömän hieno joukkue, upeita pelaajia James Rodriquez, Cuadrado, Quintero, Jackson Martinez, Armero…mutta ennen kaikkea loistavaa joukkuepeliä. Potentiaalia vaikka mihin, toivottavasti ei Pekerman jäädy tosipaikassa kuten MM2006 puoliälierissa Arg–Ger, kun vaihtoi Riquelmen pois varmistellakseen ja Saksa kiitti.

 

Hollanti:

 

Lähtökohtiin nähden yksi positiivisimmista yllättäjistä. Maaginen eka peli, toisessa näytti kuolevaisuutensa ja kolmannessa Louis Van Gaal näytti neroutensa. Jopa Ron Vlaar on näyttänyt hyvältä. Silti liikaa Robbenin ja Van Persien varassa? Jatkopeleissä kun myös ollaan, tämän maan kohdalla rankkareihin joutuminen on aina suuri riski.

 

Meksiko:

 

Ekassa pelissä huomion vei hylätyt maalit, sitten tuli Guillermo Ochoa ja kolmannessa pelissä valmentaja Miguel Herrera näytti mitä on tunne. Älykästä, taitavaa pelaamista, laatujoukkue. Huikea tasonnosto karsinnoista.

 

Costa Rica:

 

Lähtivät Kuolemanlohkoon täydellisinä statisteina, tulivat sieltä Kuolemattomina. Aivan mielettömän upea joukkue, käsittämätöntä tekemistä. Uruguayn ja Italian kaataminen oma saagansa, mutta että sen tekee vielä tuollaisella pelaamisella…näiden kisojen ”story so far”.

 

Kreikka:

 

Lisäajan toisella minuutilla Norsuilla 3-1 hyökkäys, mistä Yaya Touren olisi ainoastaan tarvinnut pelata pallo maalille ja peli olisi ratkennut. Mutta se ratkesi minuuttia myöhemmin toisessa päässä. Uskomatonta draamaa, uskomatonta kykyä nousta ahdingosta. Tai ei kai se nyt enää niin uskomatonta ole, Kreikka tekee sen aina.

 

Ranska:

 

Vakuuttavaa sikäli, mutta heikko lohko pistää silti kysymysmerkkejä ilmaan. Nyt jo voidaan sanoa että joukkuehenki aivan eri tasolla kuin ennen. Didi Deschampsin rohkeudelle jättää Nasri ulos, vahva peukku. Fyysinen ryhmä ja erittäin tehokasta maalipaikkojen hyödyntämistä. Ensimmäiset tositestit silti vasta edessä.

 

Nigeria:

 

Nihkeä alku, kiistanalainen voitto Bosniasta ja omalla tavallaan vakuuttavin esitys oli tappiopeli Argoille. Kyvykkyyttä maalintekoon. Ei sellaisia egoisteja kuten joskus aikaisemmin joukkuehenkeä pilaamassa, vaikka niitä mahdollisia ongelmiakin jo ilmaantunut. Plussaa siitä että John Obi-Mikel rakentaa peliä. Siis plussaa siitä että kokeilevat mahdottomia.

 

Saksa:

 

Portugali-pelin jälkeen osakkeet varmasti nousivat kaikkien silmissä, mutta laskivat Ghana-pelin jälkeen. Osoitus nykypäivän pelissä siitä, että varsinaisia hyökkääjiä ei välttämättä tarvita, homma toimii muutenkin. Puolustuspeli silti aiheuttaa huolenaiheita. Guardiolakin on varmaan viimeistään nyt huomannut, kuinka kova Muller on.

 

Algeria:

 

Muuttivat systeemiänsä toisessa pelissä, hyvä niin. Rohkeus kannatti. Pallovarmoja, nopeita vastahyökkäyksissä ja viimeisellä kolmanneksella myös tehokkaita. Onneksi viimeisessä ottelussa iloisuus ja rohkeus voitti mitäänsanomattoman ja harmaan Venäjän.

 

Argentiina:

 

Hyökkäyspää täynnä tähtiä, silti vain yksi pelannut omalla tasollaan. Juuri se samainen kaveri, jonka antifanit ovat koko ajan toivoneet epäonnistumista, jotta päästäisiin sanomaan: ”mutta kun se loistaa vaan yhdessä joukkueessa…”. Päävalmentaja Alejandro Sabella on sanonut että sulkee aina silmänsä kun vastustaja pääsee hyökkäykseen. Kertoo luottamuksen puutteesta sekä realismista sitä osa-aluetta kohtaan, missä eniten parannettavaa.

 

Sveitsi:

 

Kisojen ”musta hevonen” on ollut aika harmaa toistaiseksi. Lukuunottamatta Xherdan Shaqiria. Hidasta pelinrakentelua, vaikeuksia hyökkäyskolmanneksella luoda tilanteita ja Ranska-peli näytti kuinka pitkälle pääsee Djourou-Senderos kaksikolla. Onneksi tätä toppariparia tuskin enää yhdessä nähdäänkään, siltikään puolustus ei vakuuta. Osittain myös sen takia, että pohjalla pelaava Valon Behrami on ollut kaukana tasostaan.

 

Belgia:

 

Toinen ”musta humma”, täydestä pistepotista huolimatta jäänyt valju kuva. Tai sitten vanha jyrä Marc ”meidän pojat pelaa vasta viimeisen vartin” Wilmots on niin kova taktikko, että säästeli koko alkulohkon ajan, jotta energiatasot olisi kohdallaan jatkopeleissä. Potentiaalia vaikka mihin, mutta jatkossa pitää kyetä myös pelaamaan edes lähellä maksimitasoa.

 

USA:

 

Jos tässä vaiheessa ei tietäisi että maa on jatkossa ja kysyttäisiin kuinka pitkälle voisi mennä ilman Landon Donovania ja Clint Dempseyllä ainoana hyökkääjänä, vastaisin että ei kotia pidemmälle. Mutta onpa ollut ajoittain huikeaakin joukkuepelaamista, laadukasta. Erityispisteet koko maan vallanneesta futisbuumista, mahtavaa seurattavaa kuinka amerikkalaiset elävät mukana. Eikä pelkästään kotimaassaan, vaan Brasiliassa on kaikkein eniten juuri USA:n faneja(poislukien toki Brasilia). Ja juuri kun luulin ettei Will Ferrell voi enää hienommaksi mieheksi muuttua, niin hän ilmestyi Recifeen USA:n kannattajien kokoontumiseen luomaan henkeä. 

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, MM-kisat | 2 kommenttia

Kunniaa kuolemattomille

Se tapahtui vuonna 2007. He olivat kokeneet yhdessä lähes kaiken mahdollisen, ääripäästä toiseen. Lukuisia suuria voittoja, mutta myös häpeällisen Real Madridin toiminnan. Vain neljää vuotta aikaisemmin heille oli nimittäin ilmoitettu ettei duon palveluksia enää tarvittaisi. Juuri kun he olivat voittaneet mestaruuden La Ligassa. Toinen dominoimalla elegantilla tavallaan puolustusta, toinen pitänyt lankoja ja suuria linjoja käsissään valmentajana.

 

Muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen sitten erottamisen, Vicente Del Bosque sai puhelun talvella 2007. Soittajana nyttemmin Espanjan liiton palvelukseen siirtynyt Fernando Hierro. Aihe: Luis Aragonesin työn jatkaja. Jo silloin oli tullut selväksi, että kävi EM-kisoissa miten tahansa, liitto ja Aragones lähtisivät eri teille. Aina heinäkuuhun 2008 asti oli avoin salaisuus koko sen puolitoistavuotisen jakson kuka tulisi jatkamaan Aragonesin mahtavaa työtä.

 

Kolme kuukautta Espanjan EM-mestaruuden jälkeen UEFA piti maajoukkuevalmentajille konferenssin Wienissä. Nyt Del Bosque oli virallisesti nimetty päävalmentaja, Aragones kokouksessa hakemassa tunnustusta UEFA:lta uskomattomasta saavutuksestaan. Kaksi suurta olivat saman katon alla konferenssissa kuin kissa ja koira. Vaanien varovasti toisiaan. Kun Del Bosque oli hotellin aulassa, oli Aragones baarissa. Kun Aragones oli ensimmäisessä kerroksessa, oli Del Bosque konferenssihuoneessa. Toinen Real Madridin ikoni, toinen Atleticon. Oli kaikille selvää ettei edes UEFA:n valitsema viiden tähden hotelli ollut riittävän suuri heille. Mutta ei missään tapauksessa sen vuoksi että kummankin ego olisi ollut niin suuri, päinvastoin. Espanjalaisessa jalkapallosssa tunnetaan aika vähän valmentajia jotka ovat olleet nöyrempiä kuin tämä kaksikko. Aragones oli kokenut liiton toiminnan hänen selkänsä takana häpealliseksi ja Del Bosque ei taas halunnut lähteä missään olosuhteissa ”selvittämään” Aragonesin kanssa valintaansa päävalmentajaksi, hän halusi karttaa kaikkia mahdollisia konflikteja.

 

Kolme kuukautta Espanjan maailmanmestaruuden jälkeen Oviedossa, elegantin kolossaalisessa Teatro Campoamorissa jaettiin vuotuinen Principe De Asturias -palkinto. Nyt juuri syrjään siirtyneen kuningas Juan Carlosin pojan mukaan nimetty kunnianosoitus, joka on arvossaan jossain Nobel-palkinnon ja Ritariksi nimeämisen välimaastossa. Vuosien saatossa sen ovat saaneet Nelson Mandela, Vaclac Havel, Sebastian Coe, Martina Navratilova ja moni muu merkittävä ihminen. Nyt sen sai ylivoimaisella äänivyöryllä Espanjan maajoukkue.

 

Paikalla oli koko Espanjan kerma. Poliitikot, taiteiljat, kirjailijat, tutkijat, urheilijat eri lajeista sekä kuningasperhe.

 

Vicente del Bosque aloitti puheensa:

 

Yli 100 vuoden ajan jalkapallo on ollut osa espanjalaisten arkielämää ja vääjäämättömästi antanut toivoa paremmasta ja miljoonille espanjalaisille mahdollisuuden unelmoida. Me puhumme tästä pelistä sellaisella intensiteetillä kuin se olisi meidän jokaisen perheemme jäsen. Se on kaikkialla läsnä, se ei jätä ketään neutraaliksi…”

Tämä joukkue tuntee syvää tyytyväisyyttä saavutettuaan tämän uniikin menestyksen ja tehtyään miljoonat espanjalaiset onnellisiksi. Tämän joukkueen arvot, niin ajattomat kuin koko ajan läsnä olevat, ovat olleet yrittäminen, lahjakkuus, uhrautuminen, kurillisuus, solidaarisuus ja vaatimattomuus. Heidän vaatimattomuudestaan ja nöyryydestään kasvoi sellainen voimavara joka antoi meille mahdollisuuden pelata peliä omalla perusteellisimmalla tavallamme”.

 

Yleisön noustessa seisaaltaan taputtamaan, Del Bosque käveli kohti Prinssi Felipeä vastaanottamaan palkinnon. Koko salin edelleen taputtaessa, Del Bosque nosti katsettaan ja etsi. Tai siltä se näytti. Oikeasti hän tiesi tasan tarkkaan mihin katsoa. Tällä kertaa hänen edeltäjänsä, kriitikkonsa ja joskus aikanaan kilpailijansakin ei ollut baarissa, ei konferenssihuoneessa, ei ykköskerroksessa. Hän oli salissa ja rauhalliseen mutta päättäväiseen tyyliinsä Del Bosque aloitti kävelynsä. Toisessa kädessään hän piti palkintoa, toisen kätensä hän ojensi kohti Luis Aragonesia. Del Bosque pyysi Aragonesia nousemaan pystyyn ja tulemaan lavalle vastaanottamaan palkintoa yhdessä hänellekin niin rakkaan joukkueen kanssa.

 

Teatro Campoamor tuskin tulee koskaan samanveroista hetkeä kokemaan. Ihmiset pyyhkivät silmäkulmiaan samalla kuin osoittivat suosiota. Eripuraisen maan yhteinen joukkue oli omassa lakipisteessään saavuttanut jotain unohtumatonta kaikkien alisuorittamisten jälkeen. Se yhdisti koko maata. Del Bosquen ele korosti tätä kaikkea poikkeuksellista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ei ollut enää puhetta pelkästään madridismosta, atletista ja barcelonismosta, vaan nyt puhuttiin Espanjasta. Myöhemmin Jose Mourinho yritti kaikkensa luoda sotaisat(osittain onnistuenkin)välit Barcelonan ja Realin pelaajien välille, mutta todellisista johtajista ja voittajista (Iker+Xavi)oli tullut liian vahvoja ostaakseen vanhan hengen tuosta vaan. Kilpailuasetelma Barcan ja Realin välillä toki kärjistyi Mourinhon aikana, mutta aina kun pelaajat pistivät La Rojan paidan päälleen, kaikki se unohtui. Silloin vain punainen vallitsi. Ja siitä on kiittäminen ennen kaikkea Aragonesia ja Del Bosqueta.

 

Viisi kaunista vuotta Espanja oli maailman jalkapallon mekka. Se valloitti, se ilostutti, se viihdytti. Se mullisti modernin jalkapallon, testasi sen rajoja ja dominoi kuningaspeliä ehkä enemmän kuin kukaan muu koskaan. Sitä kunnioitettiin, ihailtiin, plagioitiin ja vihattiin. Sitä kaikkea menestys synnyttää.

 

Viimeisessä näytöksessä suuret mestarit eivät kyenneet enää kilpailemaan nuorempien, dynaamisempien haastajien kanssa. On myös jotenkin kauniin symbolista kuten suurissa näytelmissä konsanaan, että pääosaa esittävät hahmot kuolevat lopussa. Niin kävi Ikerille, niin kävi Xaville.

 

Esirippu laskeutui. Näytelmä sai traagisen loppunsa tylyllä tavalla, ehkä parempi niin. Näin sen vaikutus on suurempi.

 

It´s better to burn out than fade away. 

 

 

Lähteet:

Spain: The Inside Story of La Roja´s Historic Treble

 

Tallennettu kategorioihin La Liga, MM-kisat, Romantikko | 7 kommenttia

Maaleja maaleja

Brasilian MM-kisojen toistaiseksi yksi puhutuimmista asioista on ollut ”valtava” määrä syntyneitä maaleja. Ensimmäisen kierroksen jälkeen maalikeskiarvo on pyörinyt kolmessa ja kisoista on jo yleisesti aloitettu käyttämään termiä: ”Kaikkien aikojen kisat”. Se voi olla nykypäivän uutisoinnille tyypillisen yliampuvaa(puhuu/kirjoittaa mies, joka kiljuu selostuksissaan jo puoliorgasmeissa kun kaverit syöttelee keskiympyrässä), mutta toki meneillään ovat loistavat kisat.

Teorioita maalimäärien kasvuun on ollut lähes yhtä paljon kuin kisojen seuraajia, mutta vielä kai mahtuu mukaan. Tässä omiani, ei pelkästään tunnetasolta rakennettuja arvioita, vaan tilastoja hyväksi käyttäen:

 

  1. Suoraviivaisempia hyökkäyksiä

 

2010 annettiin keskiarvollisesti 2,9 syöttöä ennen maalia, nyt 2.63. Suht pieniä marginaalisia eroja, mutta toki yleisesti ajatellen mitä hitaammin pyörität peliä, sen paremmin vastustaja ehtii ryhmittäytymään puolustukseen. Espanjalaiseen tikitakaan eivät kaikki kykene ja toki murtautumisvaiheessa laadukkaimmat joukkueet löytyvät kyllä tiensä maalille tavalla tai toisella. Sen sijaan heikoimmille joukkueille kenties parhaat avut maalin tekoon ovat edelleen nopeassa suunnanmuutospelissä ja maalinteon todennäköisyys kasvaa jos prässin seurauksena joukkueet pääsevät iskemään jo vastustajan kenttäpuoliskolla.

 

  1. Keskitykset vs. Pääpeli

 

Statistiikat kertovat mielenkiintoisesti, että E-Afrikan kisoissa annettiin keskityksiä ottelua kohden enemmän (32,4/peli) kuin nyt (27,3), mutta sen sijaan päällä tehdyt osumat ovat prosentuaalisesti kasvaneet meneillään olevissa kisoissa. Nyt 23 prossaa maaleista on tehty päällä, kun neljä vuotta sitten vastaava oli 17%. Toki taas ehkä tilastollinen oikku, hetkellinen piikki tilastoissa, tai sitten keskitysten laatu on kasvanut samalla kun puskupeli on kohentunut. Tai sitten miehen merkkaaminen ei enää kiinnosta vanhaan malliin.

 

  1. FIFA-rankingit

 

Eivät ole koskaan kiinnostaneet juuri yhtään, mutta joskus nekin voivat yllättää(Sveitsi 6:s!!!). Näissä kisoissa FIFA-rankingin 23 ensimmäisestä maasta 22 ovat kisoissa(Ukraina 16:s puuttuu); edellisissä kisoissa 10:s, 11:s ja 12:s puuttuivat. 2014 kisojen ranking-keskiarvo on neljä pykälää parempi kuin 2010. Toisin sanoen parhaimman ja huonoimman välinen matka on kaventunut, joka johtaa tasokkaampiin ja tasaisempiin peleihin. En kyllä täysin allekirjoita tätä, pelin laatu voi olla parantunut mutta ei pelien tasaisuus välttämättä korreloi lisääntyneiden maalimäärien kanssa…ellei sitten puolustaminen unohdu joukkueilta tyystin….

 

  1. Maalimäärien kasvu eurosarjoissa

 

Edellisessä blogissani käytiin läpi maalimäärien tippumista MM-kisoissa, mutta viimeisten vuosien aikana kaikissa top5-liigoissa maalimäärät ovat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta nousseet. Näkyykö tämä nyt sitten meneillään olevissa MM-kisoissa?

 

Nyt on puhuttu jopa ´hyökkäävän jalkapallon kultaisesta skupolvesta´. 2007 kun FourFourTwo listasi maailman top 100 pelaajaa, oli top 30:nnessä peräti 10 puolustajaa. Tämän vuoden listauksessa vain neljä. Tähän kun lisätään tilastollinen anti näistä kisoista: laukaisumäärät kasvaneet sekä tehdyt rikkeet vähentyneet selvästi(2010: 32 rikettä/peli, 2014: 27/peli), voidaan kysyä: Eivätkö puolustajat enää ehdi peittämään eivätkä edes rikkomaan hyökkääjiä?

 

Kaikki on toki täysin spekulatiivista, mutta sitä suuremmalla syyllä kaikkein spekulaativisin pointti vielä viimeiseksi:

 

  1. Lämpö vs kylmyys

 

Brasilian kuumuus vai E-Afrikan kylmät olot, onko mitään eroa?

 

Australian päävalmentaja Ange Postecoglou oli ainakin sitä mieltä, että mitä lämpimämmäksi sää menee, sen enemmän se vaikuttaa pelin avoimuuteen. Pelaajat jaksavat juosta kuuman sään vuoksi vähemmän, mikä tekee joukkueista vähemmän tehokkaampia prässäämisessä sekä tietysti tilaa syntyy enemmän kun juoksuvoimaa tilan peittämiseen ei enää ole…enemmän tilaa, enemmän maaleja.

 

Toisaalta, NFL:ssä tutkittiin muutama vuosi takaperin syöttöjen laatua ilman muuttuessa(mitä jenkit ei tilastoisi ja tutkisi?) ja todettiin, että mitä kylmemmäksi ilma meni sen huonommaksi meni syöttöprosentit. Ainakin uusi ennätys syöttöprosenteissa näissä kisoissa jo tehtiin, kun Italian syöttöprosentit Englantia vastaan oli käsittämättömät 92,3.

 

Spekulointi, jalkapallon suola…maalien lisäksi. 

 

Lähteet: The Telegraph, Guardian, Opta

Tallennettu kategorioihin Media, MM-kisat | 4 kommenttia

Minne MM-futis on matkalla?

”Vuoden 98 MM-kisat eivät tuntuneet niin spesiaalilta silloin -- ne eivät olleet paremmat kuin vuoden 94 kisat, eivätkä missään nimessä vertailukelpoisia vuoden 82 tai 86 kisoille  - mutta nyt ne suorastaan loistavat johtotähtenä, viimeisimmät hyvät MM-kisat. Ehkäpä jalkapallon MM-kisojen instituutio on liian suuri kadotakseen, mutta ennemmin tai myöhemmin tuotteen puutteellisuudesta tehdään numero”.  -Jonathan  Wilson, The Blizzard, Isssue Eleven, marraskuu 2013. 

Sitaatti on erittäin arvostetusta jalkapallojulkaisusta ja pitkän linjan jalkapallokirjoittajalta, joka on kirjoittanut esimerkiksi 5 erillistä kirjaa jalkapallosta. 

Mielipide on vahva ja mielenkiintoinen, mikä on herättänyt paljon keskustelua. Ei ehkä juuri nyt agendalla, koska FIFA:n lahjusskandaalit, metrolakkoilut ja yleiset protestoinnit Brasiliassa ovat kisojen alla vieneet huomion. Kisojen kuitenkin alkaessa, huomio toivottavasti kiinnittyy siihen oleellisimpaan, eli peliin. Se tulee sitten näyttämään onko Wilson tylyjen lausuntojensa kanssa kartalla vai mihin suuntaan MM-futis on menossa? Mutta millä Wilson perustelee sen että viimeiset kolmet MM-kisat ovat olleet enemmän tai vähemmän pettymyksiä? 

1. Maalimäärät

Jalkapallopuritanistit lopettavat lukemisen tässä vaiheessa. Kuulen itsekin korvissani maagisen Jukka Pakkasen(kirjailija, Inter-fani, ex-selostaja) nyt sanovan: 0-0 on paras peli, se kertoo ettei kumpikaan joukkue ole tehnyt virheitä. Maalimäärät eivät itsellenikään koskaan ole ollut ainoa mittari jalkapallo-ottelun analysoinnissa, mutta onhan maaleja luonnollisestikin hieno nähdä. 2010 E-Afrikan kisoissa tehtiin 2,27 maalia/ottelu, Saksan kisoissa lukema lähes identtinen 2,3. Ei se kuulosta yhtään huonolta, mutta kun Wilson ottaa rinnalle Mestarien liigan viimeiset pari kautta 12/13: 2,94 ja 13/14: 2,88, on ero sellaiset puoli maalia. Viime kaudella La Ligassa, Serie A:ssa ja Valioliigassa tehtiin vähintään 2,7/ottelu. Bundesliigan tapojen mukaisesti maalikeskiarvo oli taas Euroopan korkein, komeat 3,13. 

2.Varovaisuus

Vain kolme peliä alkulohkossa, MM-kisojen oma struktuuri ajaa monet joukkueet varovaisuuteen. Niin vähän pelejä ettei ole varaa juuri menettää pisteitä. Mutta minkä takia kaksissa edellisissä EM-kisoissa maalimäärät ovat olleet hitusen alle 2,5/ottelu? Laatu korvaa määrän ja EM-kisojen 16 joukkuetta ovat kyenneet laadukkaampaan pelaamiseen viime vuosina kuin MM-kisojen kaikki 32 maata. Joista tietty osa Wilsonin mukaan lähtee turnaukseen vain välttääkseen häpeälliset numerot ja tappiot. 

3.Yleinen puolustusvoittoisuus

Wilsonin mukaan valtaosa MM-joukkueista ovat puolustusvoittoisia. Se on myös pitkälti ymmärrettävää. Viimeisen vuoden aikana maajoukkueet ovat olleet yhdessä kenties kuusi kertaa ja jokaisella kerralla noin viikon verran. Se on hyvin pieni aika hioa kuvioita kuntoon verrattuna seurajoukkuefutikseen, missä pelataan noin 50 ottelua kauden aikana ja ollaan koko ajan treenikentällä kuvioita harjoittelemassa noin 40 viikon ajan. On täysin luonnollista että pelaajat ovat samalla aaltopituudella helpommin. Minkä vuoksi Wilson nostaa esimerkiksi Espanjan ja Saksan menestymisen ylös artikkelissaan, koska iso osa pelaajista viettää aikaa samoissa seurajoukkueissa(varsinkin Barcelonan pelaajien asetelmat vs Esp maajoukkue) ja on täten valmiimpi maajoukkueessa, koska pelityyli ja kaverukset ovat tuttuja. 

Kansainvälinen jalkapallo ei ole enää pelillisesti se vuoren huippu, mikä määrittelee koko pelin tason pitkässä juoksussa ja toimii eräänlaisena esimerkkinä. MM-kisoista on tullut tuote, missä puolustusvoittoiset joukkueet pelaavat huonosti organisoituja hyökkäysvoittoista jalkapalloa pelaavia joukkueita vastaan, synkistelee Wilson. 

Joitakin pointteja on pakko allekirjoittaa Wilsonin ajatuksista, kuten esimerkiksi MM-kisojen ja EM-kisojen vertailu, missä EM-kisat näyttäisivät ottaneen niskalenkin. Jos puhutaan unohtumattomimmista peleistä ja kovatasoisesta jalkapallosta, ovat EM-kisat näyttäneet suuntaa viime vuosina paremmin kuin MM-kisat. Johtuen pitkälti joukkueiden määrästä. EM-kisoissa on melkeinpä vain kovatasoisia maita(paitsi toki jatkossa kun UEFA yrittää pilata nämäkin kisat nostamalla osallistujamäärää). MM-kisoissa toki oman lisänsä tuo kulttuurit ympäri maailmaa, se tuo aina oman sykäyksensä. Mutta noin muuten aika rajuja ajatuksia…

Mitä mieltä? Ja kuinka paljon tällaiset asiat edes vaikuttavat ison osan ajatuksiin seurata pelejä?  Iso osa suomalaisista ja varmasti monista muista maistakin seuraa kuitenkin vain arvokisat, eivät seurajoukkuejalkapalloilua.  Nämä ovat kuitenkin MM-kisat, vain kerran neljässä vuodessa, mitä sitten vaikka muutamat pelit eivät vastaisikaan odotuksia? Sitä paitsi, luulen että Wilsonkin katselee kaikki 64 ottelua, kuten aika moni muukin meistä. 

Tallennettu kategorioihin Media, MM-kisat | 5 kommenttia

Para ti, Luis

El Estadio Santiago Bernabeu, 27.6.1992.

Espanjan cupin, Copa Del Reyn, finaali.

Vain minuutteja loppuottelun alkuun.

Pukuhuoneen lattialla lojuu tyhjä Coca-Cola pullo. Tyylikäs, jo harmaantunut herrasmies nostaa sen, ja aloittaa:

Jos ette voita tänään, tungen tämän p**seeseeni! Teidän on pakko voittaa ne!Tämä on hetki, jota olette odottaneet: Real Madrid vastassa ja Santiago Bernabeulla! He ovat potkineet meitä p**seeseen niin kauan, nyt on teidän vuoronne!”

Hän osoittaa taktiikkataulua ja jatkaa: ”Näettekö tuon? Se on nyt merkityksetön, mikä merkitsee, olette te. Unohtakaa taktiikat, se on Real Madrid. Menkää sinne ja potkikaa niitä p**seeseen!”

Ja niin he potkivat. Onnistuneesti. Kerrankin. Vieläpä näin isossa pelissä. Atletico Madridin seurahistorian suurin mies, Luis Aragones, oli motivointipuheillaan saanut joukkueestaan kaiken irti suurta ja mahtavaa Real Madridia vastaan ja Atleti voitti 2-0.

 

El Estadio Santiago Bernabeu, 17.5.2013.

Espanjan cupin, Copa Del Reyn, finaali.

Real Madrid -- Atletico Madrid.

 

Valtaosa finaalista kiinnostuneista ihmisistä on huolissaan pelipaikasta, se suosii Real Madridia. Moni muistuttaa silti vuoden 92 finaalin tapahtumista. Väittely jatkuu viikkoja ennen finaalia. Atleticon päävalmentaja Diego Simeone ei kiinnitä huomiotaan stadioniin, vaan finaalin järjestelyihin. Kumman fanit ottavat haltuunsa minkäkin päädyn stadionista? Kumman seuran kautta voisi ostaa viralliset liput finaaliin, entä kumpi seuroista toisi pallopojat?

 

Jos Madrid hoitaa kaiken tämän, se on kotikenttäetu. Me emme halunneet olla vierasjoukkue, joten puolet pallopojista tulivat meiltä. Kentän piti olla neutraali, joten meidän piti saada harjoitella siellä päivä ennen finaalia, jos hekin saivat.”

 

-Kun saavuimme Bernabeulle, huomasin että kaikkialla on Atleticon kannattajia. Realin fanit ovat kansainvälisempiä, iso osa on myös turisteja. Meidän fanit ovat intohimoisempia, enemmän läsnä. Kentälle päästyäni he pitivät uskomatonta meteliä ja heitä oli sielläkin joka puolella, tajusin ettemme voi tuottaa heille pettymystä, sanoi ottelun jälkeen Atleticon vasen pakki Luis Filipe.

 

 

Ottelu menee tasatilanteessa 1-1 jatkoajalle. Päävalmentaja Diego Simeone kerää joukon kasaan ja sanoo:

 

Viimeisen viiden minuutin aikana heillä on ollut kolme epäonnistunutta kulmapotkua meidän kannattajiemme edessä. Madrid pelkää meitä.” Simeone kertoi pelaajilleen että tunsi maalin olevan tuloillaan. Kymmenen kertaa putkeen hän oli toistanut pelaajilleen että ”te olette parempi joukkue kuin he”. Hän oli sanonut sen sellaisella vakaumuksella että pelaajien oli pakko uskoa, että se hetki, minkä Simeone oli tuntenut, oli tuloillaan.

 

Ja se hetki myös tuli. 98:nnella minuutilla, nykyatleticolle tyypillisesti, kulmapotkusta. Joao Miranda puski pallon maaliin ja ottelun päätyttyä Koke asetti Atleticon lipun Barnabeun keskiympyrään.

 

Sinä iltana me näytimme kykenevämme voittamaan pelon. Hävisimme liigassa heille, koska pelkäsimme. Oscar Ortega(fysio) sanoi sen pelin jälkeen minulle haluavansa tappaa itsensä, koska hän ei koskaan tule näkemään voittoa Madridista. Sanoin hänelle että älä pidä minua hulluna, mutta haluan kohdata heidät finaalissa. Älä kysy miksi, mutta minulla oli sellainen tunne”, Simeone kertoi ääni väristen.

 

Voitto Atleticolle oli ensimmäinen Realista 14 vuoteen. Ensimmäinen tällä vuosisadalla.

 

Huomenna he kohtaavat jälleen. Kautta historian, Real Madrid on ollut isoveli ja suosikki seurojen välisissä mittelöissä. Oli valmentajana sitten 30 vuotta elämästään Atletille pyhittänyt ´Hortalezan viisas mies´Luis Aragones tai nykyatletin suuruuden luoja, Diego ´El Cholo´ Simeone.

 

Tuhansia tarinoita, tuhansia maaleja. Maagisia jalkapalloilijoita, maagisia hetkiä. Jalkapallohistorian suurin, jalkapallohistorian epäonnekkain. Kymmenennen etsintä, ensimmäisen etsintä.

 

En muista hetkeä, en iltaa kun tämä ottelu olisi ”pettänyt”. Etteikö se olisi antanut jotain puhuttavaa, spekuloitavaa, kritisoitavaa, ihasteltavaa. Jos sen pelillinen puoli ei ole aiheuttanut aina hurmiota, se on antanut sen jollain toisella tavalla, likaisellakin. Madridin derbyä on varjostanut mielestäni kaikkein eniten sana ´tunne´, sen kaikissa muodoissaan.

 

Huomenna on taas ilon hetkiä joillekin, huomenna on taas surun hetkiä toisille. Kaipuu ja kunnioitus on myös huomenna läsnä. Madridin punavalkoiset pelaavat Suurimmalleen. Nykyjoukkue henkilöityy kyllä Diego Simeoneen, mutta koko Atletico henkilöityy Luis Aragonesiin. Atletin seurahistorian parhaaseen maalintekijään, seuraa neljään eri otteeseen valmentaneeseen ja Atleticon ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisimmän maalin tekijään Euroopan cupin finaalissa(nyk. Mestarien liiga).

 

Hänen toiveensa nähdä vielä Atletico Madrid Mestarien liigan finaalissa ei koskaan toteutunut, koska Luis Aragones menehtyi 1.2.2014. Hänen kunnioituksensa Espanjassa on mittaamaton. Eikä pelkästään sen vuoksi että hän oli luomassa nykyespanjan maajoukkueen suuruutta, vaan sen vuoksi että hän antoi 50 vuotta elämästään espanjalaiselle jalkapalloilulle. Ja niistä 50:stä valtaosan Atleticolle. Helmikuussa Aragonesin menehdyttyä koko Espanja kunnioitti häntä mitä kauneimmilla tavoilla. Vicente Calderonilla sisäänpääsyportti numero kahdeksan(pelinumero Atleticossa) edusta täyttyi ruusuista, seppeleistä ja kynttilöistä. Hawthornsilla Pepe Mel piti kädessään mustaa surunauhaa. Javier Clemente vei Libyan ensi kertaa African Nations Cupiin ja omisti saavutuksen Aragonesille. Cristianin tehtyä maalin Elchelle Almeriaa vastaan kerääntyivät kaikki pelaajat hänen ympärilleen ja jokaikinen osoitti käsillään kohti taivasta. Mallorcalla, vaihtopenkin viereen oli tuotu yksinäinen tuoli. Sen päälle oli ripustettu Luis Aragonesin joskus aikanaan käyttämät nappulakengät. Yksi hänen monista lempinimistään oli´Zapatones´, ”iso kenkä”.

 

Atleticon ottelussa Real Sociedadia vastaan ensimmäiset 8 minuuttia yleisö oli täysin hiljaa. David Villan tehtyä ensimmäisen osuman, osoitti hän sormet pystyssä kohti taivasta Frente Atleticon huutaessa Aragonesin nimeä. Marca kirjoitti kannessaan seuraavana päivänä ´Taivasta koskettaen´. Villalle maali merkitsi myös erityisesti, olihan hän se mies, johon juuri Aragones vaihtoi koko kansan suosikin Raulin aikanaan. Samana viikonloppuna, Barcelonan hävittyä kotonaan Valencialle, nousi Atletico liigakärkeen. Ei ensimmäistä kertaa pelkästään juuri päättyneellä kaudella, vaan ensimmäistä kertaa sitten mestaruusvuoden 96. Ja se kärkipaikka piti loppuun asti. Atleticon nousu takaisin huipulle juuri tänä vuonna on ollut täydellinen tribuutti mestarivalmentajalle.

 

Valon stadionilla Atleti pelaa huomenna rakkaimmalle pojalleen, nimikkopaidoissa. Kaipuuta, herkkyyttä on ilmassa ennen peliä. Kunnes hurja taistelu ottaa vallan. Sitä seuraavat suru ja ilo.

 

Ja ennen kaikkea huominen synnyttää uusia tarinoita, uusia legendoja. Ja niitä kerrotaan ja tulkitaan jälkipolville tunteella, sillä ainoalla tavalla miten derbi madrilenosta pitää puhua. 

 

*Lähteet: FourFourTwo, Guardian.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, La Liga, Romantikko, UEFA Champions League | 2 kommenttia

Vuoden Parhaat

No niin, Valioliigan ystävät. On aika tehdä kauden conclusionit eli johtopäätökset. En halunnut tehdä mitään kauden avauskokoonpanoa, tai Vuoden Pelaaja ja Vuoden Maali-juttuja pelkästään, vaan..no, tällainen tästä nyt tuli. Pistäkää kommentteihin omat valintanne.

Pelaaja-Giggs. Jos peliura päättyi, hattu päästä yhdelle suurimmista koskaan. Englantilainen jalkapallo ei välttämättä näe koskaan enää yhtä loistokasta uraa.

Manageri-Giggs. Lähempänä nelosta kuin kymppiä. Ensinnäkin, pystyn käsittelemään jos jäähyväisissä pelaaja(Vidic tässä tapauksessa)aloittaa vaihdosta ja tulee sisään lopuksi, vaikka sekin benitezmäisen moukkaa toimintaa onkin. Mutta sitä en ymmärrä enkä sulata, että kotiyleisöään ei saa hyvästellä pelissä, missä panokset olivat teoreettisen pienet. Rio Ferdinandin 12 vuotta kestänyt ura olisi ansainnut vähintään sen, että olisi saanut hyvästellä Old Traffordin viimeisessä kotipelissään. Nyt ei edes kokoonpanossa kotipelissä, mutta pelasi viimeisellä kierroksella Southamptonia vastaan vieraissa. WTF, Giggs? -”Olosuhteet eivät tällä kertaa antaneet minun sanoa sellaisia jäähyväisiä kuin olisin halunnut” -Ferdinand, Guardianissa tänään.

Unlucky. Syy David Moyesin menestymättömyyteen Manchester Unitedissa hänen haastatteluidensa perusteella. Ei taktinen köyhyys, ei ideattomuus, ei ikääntyvä joukkue, ei jokaiseen otteluun vaihtunut avauskokoonpano, vaan epäonni. Vaan ja ainoastaan.

Paras lomamatka. David Moyes näytti kauden aikana monella eri tavalla kuinka pelisilmätön hän onkaan. Kaikkein parhaimman temppunsa hän säästi loppuun. Kun tuli kenkää, mihin meni Moyes? Miamiin, Floridaan. Glazereiden, hänet pihalle potkineiden, kotikaupunkiin. The Revenge of Moyesy the Moyesiah.

Paras tv-kommentaattori. Ihanainen brittinäyttelijä Keira Knightley(mm.Pirates of the Caribbean) rakastui Gary Nevilleen, koska hän on niin loistelias tv-kommentaattori. ”He is just f****** amazing. Absolutely f****** amazing. His commentary…Well, it’s just amazing. He’s amazing” -Wow. Koska meillä täällä Suomessa Kati Outinen kertoo tunteistaan Kekeen tai Pasiin?

Paras vuokralainen. Tässä kategoriassa ei oteta kantaa Englantia puhuttaneeseen lainasysteemiin, missä esimerkiksi Evertonin kauden lainapelaajat Lukaku, Deulofeu ja Barry saivat monet itkemään epäoikeudenmukaisuutta lainapelaajien suhteen. Itse en sitä porua nimittäin ymmärrä. En tosin ymmärrä Norwichin ja Nigerian maajoukkuepelaaja Yoseph Yoboakaan. Taisi käydä omistajalleen jopa kalliimmaksi kuin Selänteen Jopo.

Suurin hyöty. Mitä saadaan 34,5 miljoonalla punnalla? Sillä saadaan peräti 4 maailmanluokan hyökkääjää dominoimaan Valioliigaan: Konstantinos Mitroglou Fulhamiin, Andreas Cornelius Cardiffiin, Ricky-boy van Wolfswinkel Norwichiin ja Jozy Altidore Sunderlandiin. Ketkäs kaksi olivat näistä neljästä kovasta täysin omassa kastissaan: Tietysti Altidore ja Wolfswinkel, jotka taituroivat kauden aikana maalin mieheen. Maalin arvo 17,25 miljoonaa. Ja mikä parasta: saamme nähdä näistä neljästä Altidoren dominointia myös ensi kaudella. Muita jäämme kaipaamaan.

Vuoden Chuck Norris. Hän ei syö hunajaa, hän pureskelee mehiläisiä. Kun hän pelaa Pac-Mania, haamut juoksevat karkuun. Hän pystyy hengittämään sisään ja ulos samanaikaisesti. Veden alla hän pystyy hengittämään, koska vesi pelkää hänen keuhkojaan. Kuka Hän on?

Paras kotiyleisö. Crystal Palace, ylivoimaisesti. Ultrien päädyssä nähtiin tällä kaudella myös toinen toistaan hienompia tifoja. Puhumattakaan tunnelmasta.

Vuoden myynti, osa 1. Ensimmäinen myynti tapahtui jo viime kesänä; kerrottiin että Elvis on myyty ja ostettu Beatlesit tilalle. Elvis esiintyy hetken kuluttua Lissabonissa, mutta Lontoossa oli pikemminkin tällä kaudella One Direction. Suosittuja ehkä, osaavat pr-ihmiset takana, mutta silti koko keikka ihan skeidaa. Ainoastaan Eriksen osasi vetää ilman playbackiä.

Vuoden myynti, osa 2. Tämä tapahtui tammikuussa. Silloin joukkue oli pisteen päässä Mestarien liiga paikoista. Seurajohto halusi 20 miljoonaa euroa avainpelaajasta vaikka manageri purnasi vastaan. Lopulta manageri istui katsomossa iskettyään päätään ensiksi seinään omistajan itsepäisyyden vuoksi, sen jälkeen iski päätään vastustajan kasvoihin. Newcastlen täydellisessä mahalaskussa iso osa kunniasta pitää ehdottomasti mennä myös Joe ”Yohan Kebab” Kinnearille. Visionääri, jota muut eivät vaan ymmärrä.

Vuoden itseluottamus. ”Voittoprosenttini on paras Tottenhamin historian managereista. Olen paras manageri mitä tässä seurassa on koskaan ollut!!” Kieli poskessa lauottu, mutta Tim Sherwood ei muutoinkaan pestissään paljon nöyristellyt, eikä toki olisi tarvinnutkaan käyttää sellaiseen aikaansa. Senkin ajan olisi voinut käyttää kehittämään pelitaktiikan Spurssille.

Vuoden muuri. Paulinho ja Adebayor. On kohtuutonta vaatia että miehet jotka tienaavat useamman miljoona euroa vuodesta, pistäisivät kroppaa likoon ja ottaisivat iskuja/palloja vastaan, jos se on osuakseen. Itkumuuri=Spurssin muuri.

Vuoden suomalainen kannattajaryhmä. Tuhannet Pool-fanit Suomessa? Man Unitediin edelleen uskovat? Ne muutamat Evertonin kannattajat tämän kauden nosteessa? Ei, vaan Norwichin oma suomalainen poppoo, joka kerääntyi tällä kaudella erääseen tamperelaiseen baariin seuraamaan ”omiensa” otteita. Miten ”rakkaus” syntyi seuraan jolla tiettävästi ei Suomessa ennen heitä ollut yhtään kannattajaa? No, ennen kautta ei ollut seuraa, mitä Valioliigasta kannattaa. Seurasivat pari ekaa kierrosta ja huomasivat kuinka omalla huonoudellaan yksi erottui muista. Kuinka oikeassa he olivatkaan, Norwich lähti porrasta alemmaksi.

Vuoden naiiveimmat kannattajat. West Ham-kannattajat, jotka haluavat joukkueen pelaavan ”West Ham Way:tä” nykyisellä puujalkaorkesterilla. Kyllä Big Samkin saa peiliin katsella, mutta että nolaneilla, nobleilla, carrolleilla ja downingeilla hyökkäysvoittoista ja elegantin kaunista jalkapalloa?

Vuoden naiivein valmentaja. Arsenal-käskyttäjä, joka lähtee jokaiseen otteluun valmistelematta joukkuetta viikon aikana ollenkaan juuri tulevaa vastustajaa silmällä pitäen. Täsmävalmennusta, saisiko? 6-0 Chelsealle, 5-1 Liverpoolille, 6-3 Citylle…”No, let´s play the Arsenal way.”

Vuoden kaksinaismoralisti. Milloin West Ham pelasi ”1800-luvun jalkapalloa”, milloin joukkueet eivät edes yrittäneet pelata Chelseaa vastaan…mutta kun The Special Onen oma joukkue pelasi samalla tavalla kuin edellämainitut, oli kyseessä vuosisadan taktillinen oivallus. Mestariteos, johon vain Mourinhon joukkueet pystyvät. Ai niin, mutta sehän vain vetää sitä roolia median edessä, jotta saa huomion pois joukkueestaan. Silly me.

Vuoden yliampuvin lempinimi. Jon Flanaganin saama ”Red-Cafu”. Kun luin asiasta ensimmäisen kerran, nauroin. Kun luin Cafun antaneen siunauksensa nimelle, itkin.

Vuoden insinööri. Chileläisessä insinöörikoulutuksessa ei matematiikka ilmeisesti kuulu opittaviin aineisiin, ainakin Pellegrinin laskutaidoista päätellen, kun ei osannut laskea vierasmaalisääntöä Mestarien liigassa. Ilman laskutaitoakin, huomasi varmaankin että muutama kappale ihmisiä pääsi järjestysmiehien ohi Ettihadilla mestaruusjuhlissa.

Vuoden maali. Jack Wilshere, Arsenal vs. Norwich. Lukuisia maaleja mm. puolesta kentästä nähtiin, mutta tämä on edelleen joukkuepeli ja niinpä oma valintani on maali, mikä postattiin myös aikuisviihdesivustolle heti ottelun jälkeen. Mikä oma suosikkisi? Siis maali, älkää luetelko mitään sivustoja tässä.

Vuoden lässytys. Allekirjoittaneen huutelu Pool-City -pelissä, kun Jesus Navas otettiin vaihtoon ja James Milner tuli tilalle. ”Mutta kun Navas oli ekan puoliskon paras pelaaja” -itkua kuultiin, kunnes Milner 10 minuutissa käänsi pelin 0-2:sta 2-2:een. I´ll get me coat.

Mahtavaa kesää kaikille Valioliigan ystäville! Älkää pahastuko näistä, älkääkä selostuksistakaan, tää oli vasta eka vuosi mulle Valioliigan parissa, oon yleensä paljon parempi toisella kaudella, vähän kuten Jose. Kolmattahan ei Mourinholla yleensä edes sitten olek..oh fuck.

Tallennettu kategorioihin Aiheeton, Fanit, Jalkapallokulttuuri, Valioliiga | 16 kommenttia

Rodgersia ja romantiikkaa

Singaporelainen lakimies oli tempaissut taskustaan 1880 dollaria ja palkannut koneen lentämään stadionin yllä ennen peliä. Hän ei suostunut nimeään antamaan julkisuuteen, mutta kertoi kannattaneensa seuraa yli 30 vuotta. Jatkoi kertomustaan toteamalla että nuorena sitä tulee ryhdyttyä kannattamaan kovin helposti seuraa, joka voittaa, mutta kaikki eivät pysy lojaalina vaikeiden vuosien aikana. Tämä mies oli pysynyt.

”Dare to dream, will to win” -lakana lentokoneen vetämänä näkyi Anfieldin yllä. Lentokoneesta katsottuna maassa näkyi yksi maailman maineikkaimmista pyhätöistä kuin kukitettuna seppeleillä, kukilla ja valtavalla määrällä ihmisiä. Tunnelma oli harvinainen, siinä yhdistyivät poikkeuksellisella tavalla tunteiden ääripäät. Kun tuhatkunta kannattajaa otti vastaan Liverpoolin pelaajien bussia, oli usko vahva. Hillsborough´n muistomerkin luona oli puolestaan kyyneleet herkässä. Ilo ja suru olivat eilen läsnä Anfieldillä.

Stadionin sisällä, kun You´ll Never Walk Alone pärähti soimaan, kylmät väreet olivat todennäköisesti aika monella muullakin kuin pelkästään Poolin kannattajilla. Kun Raheem Sterling laukoi Liverpoolin johtoon, 96 menetettyä sielua hymyili taivaassa. Jalkapallo oli osoittanut täydellistä symboliikkaansa, syntyihän maali sillä samaisella minuuttiluvulla, kun Englannin jalkapallohistorian hirvittävimmän päivän peli 25 vuotta sitten, keskeytettiin. Kauniimpaa aloitusta tälle päivälle ei voinut kukaan kuvitella.

Kun puolisentoista tuntia myöhemmin Philippe Coutinho iski maalin ja suuteli uudenuutukaista tatuointiin, missä lukee ”make us dream”, Anfieldillä uskottiin jälleen. Kun hetkeä myöhemmin ottelu päättyi 96:nnella minuutilla Steven Gerrardin kyyneliin, oli pala kurkussa monella. Ei tarvinnut eikä tarvitse olla Liverpoolin kannattaja, mutta eilinen ottelu oli tunnelatauksellaan sitä tasoa, että en tiedä tuleeko koskaan vastaavaa. Ottelu oli jokaiselle jalkapalloromantikolle täydellinen päivä.

Voi hyvin olla että kauden päätyttyä Breandan Rodgers saa kuvansa Liverpool-fanien lakanaan, missä jo ennestään esiintyvät seuran historian suuret miehet: Bill Shankly, Bob Paisley, Joe Fagan, Kenny Dalglish ja Rafa Benitez. Se on aika hyvin mieheltä, jolle naurettiin vielä vajaa kaksi vuotta sitten. Hän oli tullut seuralegenda Dalglishin tilalle ja jotkut toivoivat pelkästään sen vuoksi miehen epäonnistuvan. Pelissä oli liikaa poikittaissyöttöjä, hän oli turhan idealistinen, puhui liikaa ja välillä täysin ihmeellisiä juttuja kehuen tasapelejä rupusakkien kanssa ´loistavaksi esityksiksi´, ei ollut suunnitelma B:tä ja sitä rataa.

Helmikuussa 2014, tarkalleen sanoen 8.päivä ja Englannin aikaa 13.29. sai hän synninpäästön. Arsenal-ottelussa Liverpoolin johdettua peliä 4-0, pelin 44.minuutilla koko Anfieldin yleisö nousi seisaaltaan taputtamaan. Tietysti joukkueen esitykselle, mutta ennen kaikkea sen arkkitehdille. Rodgersille oli laulettu ja huudettu aikaisemminkin, mutta ei tällä tavalla, ei näin monen ihmisen osalta. Se tuntui universaalilta Pool-fanien hyväksynnältä. Hän oli vihdoinkin ansainnut paikkansa.

Rodgers on kasvanut valmentajana siinä missä hänen joukkueensakin on kasvanut. He ovat imeneet nyt ne opit mitä Rodgers on alusta yrittänyt saada perille, sillä erolla ettei päävalmentaja itsekään ole enää niin itsepäinen(Arsene, tekis hyvää itse kullekin) kuin ennen. Tämä kausi on tuonut uuden, pragmaattisemman miehen esiin. Liverpoolin peli on perustunut edelleen Rodgersiin ihanteisiin, mutta siihen on tullut uusia ulottuvuuksia. Se on ollut eräänlaista tiki-takaa yhdistettynä dortmundmaiseen prässiin ja vastaiskuihin.

”Kolmella ylimmällä pelaajalla on nopeutta, voimaa ja liikettä. He imevät sinut sisäänsä ja sitten iskevät. Sanoisin että Liverpool on yksi Euroopan parhaimmista vastahyökkäysjoukkueista” -Ole Gunnar Solskjaer, Cardiff-Liverpool pelin jälkeen.

Poolin kutsuminen pelkäksi vastahyökkäysjoukkueeksi on kyllä vähän suppea näkemys, mutta kertoo paljon tämän kauden mukanaan tuomista variaatioista peliin. Stoke-vieraspelissä Rodgers kokeili ensimmäistä kertaa joukkueen ikonia, Stevie G:tä, Andrea Pirlon tontilla. Siitä hetkestä alkoi kipparin renessanssi. Jalat eivät enää riittäneet ylemmäksi kentällä, joten jotain oli keksittävä. Gerrardin jättäminen penkille oli vaihtoehto, jota Rodgers tuskin uskalsi edes ajatella. ”En olisi koskaan uskonut näkeväni häntä keskikentän pohjapelaajana, hänellä ei vain ollut riittävää kurinalaisuutta”, sanoi vastikään Dietmar Hamann Gerrardista, jonka kanssa hän pelasi yhdessä seitsemän vuotta.

Niin vain on iän myötä löytynyt kurinalaisuus ja kyky sijoittua. Gerrardin tultua pohjalle, on Liverpoolin peleissä kasvaneet lähes räjähdysmäisesti pitkien pallojen osuudet kuten myös syöttöjen keskipituudet. Tätä ei missään nimessä pidä nähdä negatiivisena ”pitkä päätyyn ja perään”, vaan edelleen kykynä pelata tilanteen vaativalla tyylillä. Gerrardilla on taito rytmittää peliä; joskus pieni viereen, joskus toppareille, joskus maaginen läpisyöttö, joskus pitkä pallo laitaan. Liverpoolilla on edelleen kuitenkin enimmäkseen pallonhallinta otteluissa, sillä vain viidessä tämän vuoden puolella pelatuissa Valioliigapelissä on vastustaja pitänyt enemmän palloa hallussaan(Stoke ja Soton vieraissa, Arsenal, Everton ja City kotona).

Kaikki on kuitenkin tällä hetkellä punaisten omissa käsissä. Kahden viikon kuluttua pelattavassa Chelsea-pelissä tullee olemaan käsittämättömät panokset. Mutta koska symboliikka näytteli eilen koskettavalla tavalla pääosaa, olisiko sillä myös osansa kauden päätyttyä?

Mitkä ovat ne kaksi asiaa, mitkä ihmiset yhdistävät ensimmäisenä jalkapalloseuraan nimeltä Liverpool FC?

You´ll Never Walk Alone ja kokopunainen peliasu, eikö?

50 vuotta sitten Gerry and the Pacemakersin maineikas rallatus kuultiin ensimmäistä kertaa Anfieldillä ja siitä tuli sen jälkeen osa Liverpoolin folklorea. Kausi 63/64 päättyi mestaruuteen, pitkän odotuksen jälkeen. Silloin myös päätettiin siirtyi kokopunaiseen peliasuun.

But, let´s not write this shit.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, Romantikko, Valioliiga | 29 kommenttia

Viimeinen mahdollisuus?

Ensimmäistä kertaa tällä kaudella se näytti hengettömältä, aneemiselta. Tähän asti pelaajien otteissa, ilmeikkyydessä, kehon kielessä oli sentään näkynyt merkkejä siitä, että tämä laiva pystytään vielä kääntämään. Monta kertaa tällä kaudella pelaamisen taso on ollut alhainen. Ei ole edes näyttänyt siltä että heillä olisi ollut minkäänlaista suunnitelmaa/ideaa viedä peliä eteenpäin, eikä minkäänlaista kehitystäkään pelissä näytä tapahtuneen, mutta ainakin yritystä on ollut. Nyt alkaa sekin olla lopussa. Kun kaikki alkaa olla lopussa, pitäisikö paniikkinappulaa jo painaa ja rikkoa lasi?

Manchester Unitedin kaudesta on riittänyt puhetta enemmän kuin vuosiin. Negatiivinen lumipalloilmiö on kiehtonut jalkapalloihmisiä yli rajojen, tähän kun ei Unitedin kohdalla olla totuttu. Yksi kokonainen sukupolvi on varttunut pelkästään tietäen että ManU menee voitosta voittoon. Ei siis ihme, että monet nuoremmat ManU-fanit ihmettelevät mistä on kyse. Ymmärtääkseen tämän kauden mahalaskun, pitää asiaa tarkastella pidemmällä aikasyklillä kuin vain tämän kauden osalta.

Viime kaudella Man United oli jälleen mestari, ylivoimaisella 11 pisteen erolla Cityyn. Mitä muuta jäi kaudesta mieleen?

Manchester United ei ollut mielestäni hyvä joukkue alkuunkaan. Paljon sanottu monen mielestä varmasti, kun puhutaan kuitenkin mestarista. Selostin jo viime kaudella aika monta ManU:n peliä ja liki pitäen jokaisessa niistä he olivat suurissa vaikeuksissa, eivät yhdessäkään ns. vakuuttaneet vaikka voittivat. Sen sijaan muistan että ManU ajautui tappioasemaan lähes parikymmentä kertaa kauden aikana, vastustaja teki melkein aina ekan maalin. Muistiin jäi myös miten ManU aina nousi voittoon asti, joskus suurten vaikeuksien kautta, mutta tavoilleen uskollisena se nousu kuitenkin aina tapahtui, viimeistään lisäajalla. Aika usein pelastajana oli Robin Van Persie, joka on varmaan yksi maailman kliinisimmistä maalintekijöistä. Ylipäätään ManU teki viime kaudella paikoistaan yli 20 prosenttisella teholla maalit(nyt n.10%). Moni peli eteni siis todella tuskaisesti ja nihkeästi, mutta voitot ManU lopulta napsi.

Kun riittävästi voittoja ei tullut pahimmille vastustajille; Arsenal oli vanha Arsenal, Chelsea sekaisin valmentajavaihdoksistaan ja Mancini ei saanut tehoja irti Citystä, sai ManU kävellä mestaruuteen suhteellisen helposti. Urheilulehden päätoimittaja Jukka Rönkä kutsui viime kautta kirjoituksissaan monesti välikaudeksi ja täysin aiheellisesti. Tasollisesti se oli yksi heikoimmista kausista vuosiin, sekin kertoo jo paljon ettei yksikään Valioliigajoukkue päässyt kahdeksan parhaan joukkoon Mestarien liigassa. Viime kauden ManU:lla ei olisi ollut mitään palaa mestaruustaistoissa vertailtaessa esimerkiksi Valioliigan ”huippuvuosien” 07-09 joukkueisiin….se olisi itse asiassa teurastettu. Vaikka vertailu tyhmää ja osittain harhaanjohtavaa onkin.

Lisäksi Sir Alex otti tapojensa ja kykyjensä mukaisesti kaiken mahdollisen irti viime kauden ikääntyvästä joukkueestaan. Robbie Savage luonnehti taannoin ManU:n viime kauden mestaruutta Fergusonilta yhtä suureksi valmennukselliseksi saavutukseksi kuin seuran triplakautta 98/99. Se oli joukkueelta viimeinen palvelus Fergielle ja Fergieltä viimeinen palvelus ManU:lle. Vai oliko?

Pitää muistaa että se oli Sir Alex kuka David Moyesin halusi Manchester Unitedin seuraavaksi päävalmentajaksi. Tämän kauden taaperrusta seuratessa on ollut mielenkiintoista spekuloida kuinka tietoinen Ferguson oli ryhmänsä rajallisuudesta jo viime kaudella? Miksi hän uskoi että juuri Moyes olisi paras vaihtoehto viemään ManU:a eteenpäin kohti väistämätöntä sukupolvenvaihdosta? Miksei Mourinho, kuka huhujen mukaan halusi Unitedin koutsiksi? Vai näkikö Sir Alex Mourinhon enemmän projektivalmentajana ja Moyesin puolestaan pitkäaikaisena vaihtoehtona?

Olisiko kukaan valmentaja, edes Ferguson itse, saanut tätä ryhmää vielä kerran mestaruustaistoon mukaan? Parasta ennen päiväys toteutui monen kohdalla jo paljon ennen tätä kautta. Miksei kaiken nähnyt legenda reagoinut aikaisemmin joukkueen auttamatta kestämättömään ikärakenteeseen? Van Persien osto toi mestaruuden, mutta tulevaisuutta sillä ei ostettu. Sir Alex Ferguson lähti täydelliseen aikaan.

Lähihistorian kenties vaativimpaan managerin pestiin tarttunut Moyes ei varmasti ole kaikkea tehnyt parhaalla mahdollisella tavalla. Oliko taustajoukkojen valinta oikea? Miten on selitettävissä täydellinen epäonnistuminen siirtomarkkinoilla Ed Woodwardin kanssa kesällä? Onko Moyes ihan oikeasti aivan liian suurissa saappaissa, nyt puhe on Man Unitedista ei prestoneistaeikätoffeesseista?

Siinä missä Ferguson loi apuvalmentajineen vuodesta toiseen menestyvän joukkueen niin henkisesti kuin taktisesti, näyttäisi varsinkin taktisella puolella Moyes olevan kaukana Fergusonista. Kymmenkunta peliä kautta jäljellä, eikä todellakaan voida sanoa pelin menneen eteenpäin. Päinvastoin. Miten voi yhdessä ja samassa ottelussa heittää mielipuolisesti 81 keskitystä ja syyttää ottelun tuloksesta onnea? Kun samaan aikaan vastustajan täysin nevahöödpuolustaja kertoo medialle ettei ole ollut näin helppo puolustaa kuin viimeksi nelosdivarissa. Miten voi ottelusta toiseen joukkueen suurimmat tähdet(ja myös ainoat laatupelaajat) RVP-Rooney-Mata saada 90 minuutin aikana noin 2 syöttöä toisillensa? (Ok, Rooney-Mata alkanut toimia, silti edelleen RVP-Rooney ja Mata-RVP kaksikoilla vain pari syöttöä toisillensa ottelusta toiseen.) Ilkikuriset immeiset ympäri maailman kuiskivat Moyesin pitävän joukkueelleen puhuttelun pelin jälkeen, kun taannoin West Brom-ottelussa ManU teki lyhyiden syöttöjen avittamina maalin(olisi pitänyt viedä pallo kuulema keskityspaikoille). Komeasti keskeltä lyhytsyöttöpelillä tullen. Harvoja kertoja tällä kaudella kun joukkueelta näyttänyt löytyvän variaatiota ja kombinaatiota hyökkäyspeliin viimeisellä kolmanneksella.

Kenties jalkapallon suurimmasta brändistä on tullut vajaassa vuodessa vitsi. Missä entiset ja nykyiset ManU:n pelaajat roudaavat jälkikasvuaan arkkivihollisen juniorikouluihin, missä vedonlyöjätoimistotkin jo säälivät kannattajia. ManU:lle on ollut lupa tällä kaudella nauraa, jopa pitkäaikaisimmat ja realistisimmat kannattajat ovat osanneet jo hetken aikaa suhtautua asioihin sen pakottamalla huumorilla. Mutta tilanteesta on vitsit kaukana. Jokaiselle seuralle tulee aina silloin tällöin epäonnistumisia, se on inhimillistä. Nyt pelataan kuitenkin brändin tulevaisuudesta. Uhkakuvat ovat suuret. Jääminen Mestarien Liigan ulkopuolelle jopa useamman vuoden ajan voi viedä seuran kohti keskinkertaisuutta. Manchester Unitedilla sinne on luonnollisestikin matkaa, mutta seuran johtoportaassa pitää osata nähdä asioiden kehittyminen.

Tämän hetken joukkue David Moyesilla varustettuna ja luvattu 200 miljoonaa puntaa käteen kesällä pelaajaostoja varten herättää paljon kysymyksiä. Rooneyn jatkosopimus ja Matan tulo ovat Moyesin suurimpia voittoja tältä kaudelta, se antaa edelleen uskoa tulevaisuutta ajatellen. Mutta riittääkö se maailman absoluuttisille huippupelaajille, jotka eivät tyhmiä ole. Heillä on varmasti se tieto, minkälainen koutsi Moyes oikeasti on ja onko heillä opittavaa ja ennen kaikkea mahdollisuus voittaa jotain Man Unitedissa? Ja aivan yhtä iso kysymys on, osaako Moyes ostaa oikeat pelaajat? Ja jos osaisi, miten ihmeessä The Chosen One pystyy houkuttelemaan Old Traffordilla parasta A-luokkaa tulevana kesänä tämän mahalaskun jälkeen, kun ei se onnistunut viime kesänäkään?

Keskiviikkoiltana pelataan suurista asioista. Vain jatkopaikka kelpaa. Jos sekin ilta on täysi katastrofi, alkaa kenties puhelin soida ympäri maailmaa. Kartoitus tulevaisuudesta alkaa. Ja siellä jossain omalla paikallaan Unelmien Teatterilla istuu puolestaan maailman legendaarisin punanenä, joka jossittelee. Olisiko sittenkin pitänyt valita kesällä Se Ainoa ja Oikea.

Meillä olisi varmaan ollut hauskaa yhdessä.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, UEFA Champions League, Valioliiga | 5 kommenttia

Mies, joka loi voittamisen kulttuurin

”Poika, oli pakko soittaa ja kertoa että Atletico Madrid otti yhteyttä…he haluavat minut valmentajakseen.”
”Oikeasti? Pääset taistelemaan Messiä ja Cristiano Ronaldoa vastaan?”, vastasi 9-vuotias Giuliano.
”Joo, kyllä, mutta joudun myös muuttamaan Espanjaan”, isä vastasi.
”Mutta näemmehän me silti pelit?”

Pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun Giuliano on ymmärtänyt ettei hän itse ole muuttamassa mihinkään vaan on jäämässä edelleen Buenos Airesiin, hän jatkaa:

”Mutta jos voitat, jäät sinne…..”

Se oli särkeä Diego Pablo Simeonen sydämen, mutta hän oli odottanut tätä mahdollisuutta jo omasta mielestään iäsyyden, vaikka valmennusura alkoikin vasta 2006. Perheen mukaanottaminen Eurooppaan oli Simeonen mielestä liian suuri riski ottaen huomioon jalkapallovalmentajan pestin tuulisuuden, ja sitäpaitsi jokainen hänen kolmesta pojastaan teki jo uraa River Platessa. Vanhin heistä, 18-vuotias Giovanni oli jo murtautunut edustusjoukkueeseen. Mutta ettei näkisi omia poikiaan joka päivä, sattui ja syvältä. Askel oli silti otettava.

Reilut kaksi vuotta myöhemmin tiedetään että se askel on kantanut. Jalkapallossa, muttei elämässä. Vajaan 20 vuoden avioliitto ei tätä etäisyyttä kestänyt ja Simeonen ja Carolina Baldinin tiet erkanivat. Ei sillä, etteikö niitä ongelmia olisi ollut jo aikaisemminkin ja huhujen mukaan paljonkin. Villeimpien mukaan Simeone itse on pitänyt puukkoa silloisen joukkuetoverinsa Jose Luis Camineron(nykyinen Atleticon urheilutoimenjohtaja)kaulalla ja tivannut hänen oletetusta suhteestaan Baldiniin.

Siinä missä Simeonen elämäntilanne on muuttunut, on hän myös ollut muuttamassa Atleticon sielunmaisemaa. Ennen epäonnen ja fatalismin mestareina tunnettu seura on tällä kaudella keikkunut La Ligan kärjessä koko kauden ja lähtee mustana hevosena tänään jatkuviin Mestarien liigan pudotuspeleihin. Madridin punavalkoisten taso ja materiaali eivät loppuun asti kanna, mutta maineikasta AC Milania vastaan voidaan sanoa Atleticon lähtevän jopa ennakkosuosikkina. Muutama vuosi takaperin tällaista väitettä olisi pidetty täysin pöyristyttävänä.

Joulukuussa 2011 Simeone otti Atleticon koutsattavakseen kun joukkue oli sarjassa kymmenentenä, neljä pistettä putoamisviivan yläpuolella. Juuri tippunut alasarjoissa pelaavalle Albacetelle Espanjan cupissa. Seura oli juuri potkinut Gregorio Manzanon(toista kertaa Atleticossa koutsina, ekalla kerralla ollessaan Simeone vielä pelasi ´Ticon paidassa)ulos, joka oli ollut vasta puoli vuotta valmentajana. Los Colchoneros oli jälleen sekasortoisessa tilassa, vaikkakin Eurooppaliigan pysti oli poikkeuksellisesti tullut seuraan, kun Fulham kaatui finaalissa Hampurissa. Sarjasijoitusten suhteen silti, Atleticon viimeistä 15 vuotta voi kuvailla ainoastaan vuoristoradaksi.

Simeone on onnistunut tuomaan ja luomaan seuraan käsittämättömällä tavalla stabiiliutta, pysyvyyttä. Jopa seuran johtoportaassa olevat seurapresidentti Enrique Cerezo Torres sekä edesmenneen seurapressa Jesus Gilin poika Miquel Angel eivät tiettävästi ole ottaneet enää yhteen juuri ollenkaan Simeonen tultua ruoriin. Ennen, ongelmat heijastuivat monesti kentälle asti tämän valtakaksikon taistellessa vallasta kabineteissa.

Simeonen suurin saavutus on silti joukkueen ja osittain koko seuran mentaalipuolen täydellinen kääntäminen marttyyriasenteesta voittajaluonteeksi. ”El Cholo”, lempinimi minkä hän sai junnuvuosinaan Argentiinassa muistutettuaan entistä Boca Juniorsin pelaajaa Carmelo Simeonea, on tunnettu jo pelaajaurallaan tyyppinä kuka ”pelasi kuin veitsi hampaidensa välissä, teki kaikkensa voittaakseen”. Tällä kaudella viimeistään läpimurtonsa tehnyt, seuran oma kasvatti Koke, on kertonut Simeonen olevan pakkomielteenomainen voittamisen suhteen. David Villa on verrannut miestä jopa Pep Guardiolaan omistautumisensa ja pikkudetaljeihin panostamisensa suhteen.
Joulukuun FourFourTwo-lehdessä joukkueen vasen pakki Luis Filipe kertoi El Cholon pitävän pieniä, minuutin mittaisia keskustelutuokioita pelaajien kanssa 2-3 päivän välein, jossa keskitytään aina nykyhetkeen, ei koskaan tulevaisuuteen. Aina seuraava peli mielessä ja aina keskusteluissa yritetään päästä pelaajien pään sisään ja luoda voittamisen mentaliteettia.

Usko voittamiseen voi kuulostaa peruslähtökohdalta urheilemiseen, mutta Atleticossa se ei aina ole ollut läsnä. Diego Forlan on kertonut omalta ajaltaan Atleticossa olleensa eniten yllättynyt siitä miten fanien epäusko ja tappiohin tottumiset vaikuttivat osaan pelaajista. Varsinkin heihin, jotka olivat siinä ympäristössä kasvaneet. Sitä suuremmalla hatunnostolla Simeonen suuntaan on todettava, että joukkueen omat kasvatit ovat melkeinpä olleet parhaimpia ylisuorittajia tällä kaudella; Gabi, Koke ja Mario Suarez.

Tänä päivänä nämä miehet saavat Vicente Calderonilla suuret suosionosoitukset. Ei enää naureskelua, irvailua ja sarkastisia aplodeja omalle joukkueelle, vaan aitoa arvostusta ja ihailua Calderonin uskollisilta. Pelaajista suurimman huonion on ansaitusti saanut tällä kaudella saanut Diego Costa. Vielä viime kaudella lähes luolamiehen primitiivisillä tavoilla pelannut Costa on ollut tällä kaudella pelaamiseen keskittyvä, nöyrä tiimipelaaja(jota viime kauden esitysten perusteella ei olisi ikinä uskonut).

Suurimmat suosionosoitukset stadionilla saa silti herra nimeltä Diego Pablo Simeone; Atleti nyt ja aina, henkeen ja vereen. Hän, joka on luonut tästä lammaslaumasta voittajaJOUKKUEEN. Hän, joka kahdesti pelaajaurallaan edusti Atleticoa ja oli voittamassa historiallista tuplaa kaudella 95/96. Hän, joka on kertonut ajattelevansa Atleticoa 24 tuntia päivässä. Hän, joka oli valmis riskeeraamaan perhe-elämänsä täyttääkseen yhden suurimmista unelmistaan.

Hän, jolla myös kotona menee nykyään ihan ok.

.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, La Liga, Romantikko, UEFA Champions League | 1 kommentti