Rodgersia ja romantiikkaa

Singaporelainen lakimies oli tempaissut taskustaan 1880 dollaria ja palkannut koneen lentämään stadionin yllä ennen peliä. Hän ei suostunut nimeään antamaan julkisuuteen, mutta kertoi kannattaneensa seuraa yli 30 vuotta. Jatkoi kertomustaan toteamalla että nuorena sitä tulee ryhdyttyä kannattamaan kovin helposti seuraa, joka voittaa, mutta kaikki eivät pysy lojaalina vaikeiden vuosien aikana. Tämä mies oli pysynyt.

”Dare to dream, will to win” -lakana lentokoneen vetämänä näkyi Anfieldin yllä. Lentokoneesta katsottuna maassa näkyi yksi maailman maineikkaimmista pyhätöistä kuin kukitettuna seppeleillä, kukilla ja valtavalla määrällä ihmisiä. Tunnelma oli harvinainen, siinä yhdistyivät poikkeuksellisella tavalla tunteiden ääripäät. Kun tuhatkunta kannattajaa otti vastaan Liverpoolin pelaajien bussia, oli usko vahva. Hillsborough´n muistomerkin luona oli puolestaan kyyneleet herkässä. Ilo ja suru olivat eilen läsnä Anfieldillä.

Stadionin sisällä, kun You´ll Never Walk Alone pärähti soimaan, kylmät väreet olivat todennäköisesti aika monella muullakin kuin pelkästään Poolin kannattajilla. Kun Raheem Sterling laukoi Liverpoolin johtoon, 96 menetettyä sielua hymyili taivaassa. Jalkapallo oli osoittanut täydellistä symboliikkaansa, syntyihän maali sillä samaisella minuuttiluvulla, kun Englannin jalkapallohistorian hirvittävimmän päivän peli 25 vuotta sitten, keskeytettiin. Kauniimpaa aloitusta tälle päivälle ei voinut kukaan kuvitella.

Kun puolisentoista tuntia myöhemmin Philippe Coutinho iski maalin ja suuteli uudenuutukaista tatuointiin, missä lukee ”make us dream”, Anfieldillä uskottiin jälleen. Kun hetkeä myöhemmin ottelu päättyi 96:nnella minuutilla Steven Gerrardin kyyneliin, oli pala kurkussa monella. Ei tarvinnut eikä tarvitse olla Liverpoolin kannattaja, mutta eilinen ottelu oli tunnelatauksellaan sitä tasoa, että en tiedä tuleeko koskaan vastaavaa. Ottelu oli jokaiselle jalkapalloromantikolle täydellinen päivä.

Voi hyvin olla että kauden päätyttyä Breandan Rodgers saa kuvansa Liverpool-fanien lakanaan, missä jo ennestään esiintyvät seuran historian suuret miehet: Bill Shankly, Bob Paisley, Joe Fagan, Kenny Dalglish ja Rafa Benitez. Se on aika hyvin mieheltä, jolle naurettiin vielä vajaa kaksi vuotta sitten. Hän oli tullut seuralegenda Dalglishin tilalle ja jotkut toivoivat pelkästään sen vuoksi miehen epäonnistuvan. Pelissä oli liikaa poikittaissyöttöjä, hän oli turhan idealistinen, puhui liikaa ja välillä täysin ihmeellisiä juttuja kehuen tasapelejä rupusakkien kanssa ´loistavaksi esityksiksi´, ei ollut suunnitelma B:tä ja sitä rataa.

Helmikuussa 2014, tarkalleen sanoen 8.päivä ja Englannin aikaa 13.29. sai hän synninpäästön. Arsenal-ottelussa Liverpoolin johdettua peliä 4-0, pelin 44.minuutilla koko Anfieldin yleisö nousi seisaaltaan taputtamaan. Tietysti joukkueen esitykselle, mutta ennen kaikkea sen arkkitehdille. Rodgersille oli laulettu ja huudettu aikaisemminkin, mutta ei tällä tavalla, ei näin monen ihmisen osalta. Se tuntui universaalilta Pool-fanien hyväksynnältä. Hän oli vihdoinkin ansainnut paikkansa.

Rodgers on kasvanut valmentajana siinä missä hänen joukkueensakin on kasvanut. He ovat imeneet nyt ne opit mitä Rodgers on alusta yrittänyt saada perille, sillä erolla ettei päävalmentaja itsekään ole enää niin itsepäinen(Arsene, tekis hyvää itse kullekin) kuin ennen. Tämä kausi on tuonut uuden, pragmaattisemman miehen esiin. Liverpoolin peli on perustunut edelleen Rodgersiin ihanteisiin, mutta siihen on tullut uusia ulottuvuuksia. Se on ollut eräänlaista tiki-takaa yhdistettynä dortmundmaiseen prässiin ja vastaiskuihin.

”Kolmella ylimmällä pelaajalla on nopeutta, voimaa ja liikettä. He imevät sinut sisäänsä ja sitten iskevät. Sanoisin että Liverpool on yksi Euroopan parhaimmista vastahyökkäysjoukkueista” -Ole Gunnar Solskjaer, Cardiff-Liverpool pelin jälkeen.

Poolin kutsuminen pelkäksi vastahyökkäysjoukkueeksi on kyllä vähän suppea näkemys, mutta kertoo paljon tämän kauden mukanaan tuomista variaatioista peliin. Stoke-vieraspelissä Rodgers kokeili ensimmäistä kertaa joukkueen ikonia, Stevie G:tä, Andrea Pirlon tontilla. Siitä hetkestä alkoi kipparin renessanssi. Jalat eivät enää riittäneet ylemmäksi kentällä, joten jotain oli keksittävä. Gerrardin jättäminen penkille oli vaihtoehto, jota Rodgers tuskin uskalsi edes ajatella. ”En olisi koskaan uskonut näkeväni häntä keskikentän pohjapelaajana, hänellä ei vain ollut riittävää kurinalaisuutta”, sanoi vastikään Dietmar Hamann Gerrardista, jonka kanssa hän pelasi yhdessä seitsemän vuotta.

Niin vain on iän myötä löytynyt kurinalaisuus ja kyky sijoittua. Gerrardin tultua pohjalle, on Liverpoolin peleissä kasvaneet lähes räjähdysmäisesti pitkien pallojen osuudet kuten myös syöttöjen keskipituudet. Tätä ei missään nimessä pidä nähdä negatiivisena ”pitkä päätyyn ja perään”, vaan edelleen kykynä pelata tilanteen vaativalla tyylillä. Gerrardilla on taito rytmittää peliä; joskus pieni viereen, joskus toppareille, joskus maaginen läpisyöttö, joskus pitkä pallo laitaan. Liverpoolilla on edelleen kuitenkin enimmäkseen pallonhallinta otteluissa, sillä vain viidessä tämän vuoden puolella pelatuissa Valioliigapelissä on vastustaja pitänyt enemmän palloa hallussaan(Stoke ja Soton vieraissa, Arsenal, Everton ja City kotona).

Kaikki on kuitenkin tällä hetkellä punaisten omissa käsissä. Kahden viikon kuluttua pelattavassa Chelsea-pelissä tullee olemaan käsittämättömät panokset. Mutta koska symboliikka näytteli eilen koskettavalla tavalla pääosaa, olisiko sillä myös osansa kauden päätyttyä?

Mitkä ovat ne kaksi asiaa, mitkä ihmiset yhdistävät ensimmäisenä jalkapalloseuraan nimeltä Liverpool FC?

You´ll Never Walk Alone ja kokopunainen peliasu, eikö?

50 vuotta sitten Gerry and the Pacemakersin maineikas rallatus kuultiin ensimmäistä kertaa Anfieldillä ja siitä tuli sen jälkeen osa Liverpoolin folklorea. Kausi 63/64 päättyi mestaruuteen, pitkän odotuksen jälkeen. Silloin myös päätettiin siirtyi kokopunaiseen peliasuun.

But, let´s not write this shit.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, Romantikko, Valioliiga | 17 kommenttia

Viimeinen mahdollisuus?

Ensimmäistä kertaa tällä kaudella se näytti hengettömältä, aneemiselta. Tähän asti pelaajien otteissa, ilmeikkyydessä, kehon kielessä oli sentään näkynyt merkkejä siitä, että tämä laiva pystytään vielä kääntämään. Monta kertaa tällä kaudella pelaamisen taso on ollut alhainen. Ei ole edes näyttänyt siltä että heillä olisi ollut minkäänlaista suunnitelmaa/ideaa viedä peliä eteenpäin, eikä minkäänlaista kehitystäkään pelissä näytä tapahtuneen, mutta ainakin yritystä on ollut. Nyt alkaa sekin olla lopussa. Kun kaikki alkaa olla lopussa, pitäisikö paniikkinappulaa jo painaa ja rikkoa lasi?

Manchester Unitedin kaudesta on riittänyt puhetta enemmän kuin vuosiin. Negatiivinen lumipalloilmiö on kiehtonut jalkapalloihmisiä yli rajojen, tähän kun ei Unitedin kohdalla olla totuttu. Yksi kokonainen sukupolvi on varttunut pelkästään tietäen että ManU menee voitosta voittoon. Ei siis ihme, että monet nuoremmat ManU-fanit ihmettelevät mistä on kyse. Ymmärtääkseen tämän kauden mahalaskun, pitää asiaa tarkastella pidemmällä aikasyklillä kuin vain tämän kauden osalta.

Viime kaudella Man United oli jälleen mestari, ylivoimaisella 11 pisteen erolla Cityyn. Mitä muuta jäi kaudesta mieleen?

Manchester United ei ollut mielestäni hyvä joukkue alkuunkaan. Paljon sanottu monen mielestä varmasti, kun puhutaan kuitenkin mestarista. Selostin jo viime kaudella aika monta ManU:n peliä ja liki pitäen jokaisessa niistä he olivat suurissa vaikeuksissa, eivät yhdessäkään ns. vakuuttaneet vaikka voittivat. Sen sijaan muistan että ManU ajautui tappioasemaan lähes parikymmentä kertaa kauden aikana, vastustaja teki melkein aina ekan maalin. Muistiin jäi myös miten ManU aina nousi voittoon asti, joskus suurten vaikeuksien kautta, mutta tavoilleen uskollisena se nousu kuitenkin aina tapahtui, viimeistään lisäajalla. Aika usein pelastajana oli Robin Van Persie, joka on varmaan yksi maailman kliinisimmistä maalintekijöistä. Ylipäätään ManU teki viime kaudella paikoistaan yli 20 prosenttisella teholla maalit(nyt n.10%). Moni peli eteni siis todella tuskaisesti ja nihkeästi, mutta voitot ManU lopulta napsi.

Kun riittävästi voittoja ei tullut pahimmille vastustajille; Arsenal oli vanha Arsenal, Chelsea sekaisin valmentajavaihdoksistaan ja Mancini ei saanut tehoja irti Citystä, sai ManU kävellä mestaruuteen suhteellisen helposti. Urheilulehden päätoimittaja Jukka Rönkä kutsui viime kautta kirjoituksissaan monesti välikaudeksi ja täysin aiheellisesti. Tasollisesti se oli yksi heikoimmista kausista vuosiin, sekin kertoo jo paljon ettei yksikään Valioliigajoukkue päässyt kahdeksan parhaan joukkoon Mestarien liigassa. Viime kauden ManU:lla ei olisi ollut mitään palaa mestaruustaistoissa vertailtaessa esimerkiksi Valioliigan ”huippuvuosien” 07-09 joukkueisiin….se olisi itse asiassa teurastettu. Vaikka vertailu tyhmää ja osittain harhaanjohtavaa onkin.

Lisäksi Sir Alex otti tapojensa ja kykyjensä mukaisesti kaiken mahdollisen irti viime kauden ikääntyvästä joukkueestaan. Robbie Savage luonnehti taannoin ManU:n viime kauden mestaruutta Fergusonilta yhtä suureksi valmennukselliseksi saavutukseksi kuin seuran triplakautta 98/99. Se oli joukkueelta viimeinen palvelus Fergielle ja Fergieltä viimeinen palvelus ManU:lle. Vai oliko?

Pitää muistaa että se oli Sir Alex kuka David Moyesin halusi Manchester Unitedin seuraavaksi päävalmentajaksi. Tämän kauden taaperrusta seuratessa on ollut mielenkiintoista spekuloida kuinka tietoinen Ferguson oli ryhmänsä rajallisuudesta jo viime kaudella? Miksi hän uskoi että juuri Moyes olisi paras vaihtoehto viemään ManU:a eteenpäin kohti väistämätöntä sukupolvenvaihdosta? Miksei Mourinho, kuka huhujen mukaan halusi Unitedin koutsiksi? Vai näkikö Sir Alex Mourinhon enemmän projektivalmentajana ja Moyesin puolestaan pitkäaikaisena vaihtoehtona?

Olisiko kukaan valmentaja, edes Ferguson itse, saanut tätä ryhmää vielä kerran mestaruustaistoon mukaan? Parasta ennen päiväys toteutui monen kohdalla jo paljon ennen tätä kautta. Miksei kaiken nähnyt legenda reagoinut aikaisemmin joukkueen auttamatta kestämättömään ikärakenteeseen? Van Persien osto toi mestaruuden, mutta tulevaisuutta sillä ei ostettu. Sir Alex Ferguson lähti täydelliseen aikaan.

Lähihistorian kenties vaativimpaan managerin pestiin tarttunut Moyes ei varmasti ole kaikkea tehnyt parhaalla mahdollisella tavalla. Oliko taustajoukkojen valinta oikea? Miten on selitettävissä täydellinen epäonnistuminen siirtomarkkinoilla Ed Woodwardin kanssa kesällä? Onko Moyes ihan oikeasti aivan liian suurissa saappaissa, nyt puhe on Man Unitedista ei prestoneistaeikätoffeesseista?

Siinä missä Ferguson loi apuvalmentajineen vuodesta toiseen menestyvän joukkueen niin henkisesti kuin taktisesti, näyttäisi varsinkin taktisella puolella Moyes olevan kaukana Fergusonista. Kymmenkunta peliä kautta jäljellä, eikä todellakaan voida sanoa pelin menneen eteenpäin. Päinvastoin. Miten voi yhdessä ja samassa ottelussa heittää mielipuolisesti 81 keskitystä ja syyttää ottelun tuloksesta onnea? Kun samaan aikaan vastustajan täysin nevahöödpuolustaja kertoo medialle ettei ole ollut näin helppo puolustaa kuin viimeksi nelosdivarissa. Miten voi ottelusta toiseen joukkueen suurimmat tähdet(ja myös ainoat laatupelaajat) RVP-Rooney-Mata saada 90 minuutin aikana noin 2 syöttöä toisillensa? (Ok, Rooney-Mata alkanut toimia, silti edelleen RVP-Rooney ja Mata-RVP kaksikoilla vain pari syöttöä toisillensa ottelusta toiseen.) Ilkikuriset immeiset ympäri maailman kuiskivat Moyesin pitävän joukkueelleen puhuttelun pelin jälkeen, kun taannoin West Brom-ottelussa ManU teki lyhyiden syöttöjen avittamina maalin(olisi pitänyt viedä pallo kuulema keskityspaikoille). Komeasti keskeltä lyhytsyöttöpelillä tullen. Harvoja kertoja tällä kaudella kun joukkueelta näyttänyt löytyvän variaatiota ja kombinaatiota hyökkäyspeliin viimeisellä kolmanneksella.

Kenties jalkapallon suurimmasta brändistä on tullut vajaassa vuodessa vitsi. Missä entiset ja nykyiset ManU:n pelaajat roudaavat jälkikasvuaan arkkivihollisen juniorikouluihin, missä vedonlyöjätoimistotkin jo säälivät kannattajia. ManU:lle on ollut lupa tällä kaudella nauraa, jopa pitkäaikaisimmat ja realistisimmat kannattajat ovat osanneet jo hetken aikaa suhtautua asioihin sen pakottamalla huumorilla. Mutta tilanteesta on vitsit kaukana. Jokaiselle seuralle tulee aina silloin tällöin epäonnistumisia, se on inhimillistä. Nyt pelataan kuitenkin brändin tulevaisuudesta. Uhkakuvat ovat suuret. Jääminen Mestarien Liigan ulkopuolelle jopa useamman vuoden ajan voi viedä seuran kohti keskinkertaisuutta. Manchester Unitedilla sinne on luonnollisestikin matkaa, mutta seuran johtoportaassa pitää osata nähdä asioiden kehittyminen.

Tämän hetken joukkue David Moyesilla varustettuna ja luvattu 200 miljoonaa puntaa käteen kesällä pelaajaostoja varten herättää paljon kysymyksiä. Rooneyn jatkosopimus ja Matan tulo ovat Moyesin suurimpia voittoja tältä kaudelta, se antaa edelleen uskoa tulevaisuutta ajatellen. Mutta riittääkö se maailman absoluuttisille huippupelaajille, jotka eivät tyhmiä ole. Heillä on varmasti se tieto, minkälainen koutsi Moyes oikeasti on ja onko heillä opittavaa ja ennen kaikkea mahdollisuus voittaa jotain Man Unitedissa? Ja aivan yhtä iso kysymys on, osaako Moyes ostaa oikeat pelaajat? Ja jos osaisi, miten ihmeessä The Chosen One pystyy houkuttelemaan Old Traffordilla parasta A-luokkaa tulevana kesänä tämän mahalaskun jälkeen, kun ei se onnistunut viime kesänäkään?

Keskiviikkoiltana pelataan suurista asioista. Vain jatkopaikka kelpaa. Jos sekin ilta on täysi katastrofi, alkaa kenties puhelin soida ympäri maailmaa. Kartoitus tulevaisuudesta alkaa. Ja siellä jossain omalla paikallaan Unelmien Teatterilla istuu puolestaan maailman legendaarisin punanenä, joka jossittelee. Olisiko sittenkin pitänyt valita kesällä Se Ainoa ja Oikea.

Meillä olisi varmaan ollut hauskaa yhdessä.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, UEFA Champions League, Valioliiga | 5 kommenttia

Mies, joka loi voittamisen kulttuurin

”Poika, oli pakko soittaa ja kertoa että Atletico Madrid otti yhteyttä…he haluavat minut valmentajakseen.”
”Oikeasti? Pääset taistelemaan Messiä ja Cristiano Ronaldoa vastaan?”, vastasi 9-vuotias Giuliano.
”Joo, kyllä, mutta joudun myös muuttamaan Espanjaan”, isä vastasi.
”Mutta näemmehän me silti pelit?”

Pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun Giuliano on ymmärtänyt ettei hän itse ole muuttamassa mihinkään vaan on jäämässä edelleen Buenos Airesiin, hän jatkaa:

”Mutta jos voitat, jäät sinne…..”

Se oli särkeä Diego Pablo Simeonen sydämen, mutta hän oli odottanut tätä mahdollisuutta jo omasta mielestään iäsyyden, vaikka valmennusura alkoikin vasta 2006. Perheen mukaanottaminen Eurooppaan oli Simeonen mielestä liian suuri riski ottaen huomioon jalkapallovalmentajan pestin tuulisuuden, ja sitäpaitsi jokainen hänen kolmesta pojastaan teki jo uraa River Platessa. Vanhin heistä, 18-vuotias Giovanni oli jo murtautunut edustusjoukkueeseen. Mutta ettei näkisi omia poikiaan joka päivä, sattui ja syvältä. Askel oli silti otettava.

Reilut kaksi vuotta myöhemmin tiedetään että se askel on kantanut. Jalkapallossa, muttei elämässä. Vajaan 20 vuoden avioliitto ei tätä etäisyyttä kestänyt ja Simeonen ja Carolina Baldinin tiet erkanivat. Ei sillä, etteikö niitä ongelmia olisi ollut jo aikaisemminkin ja huhujen mukaan paljonkin. Villeimpien mukaan Simeone itse on pitänyt puukkoa silloisen joukkuetoverinsa Jose Luis Camineron(nykyinen Atleticon urheilutoimenjohtaja)kaulalla ja tivannut hänen oletetusta suhteestaan Baldiniin.

Siinä missä Simeonen elämäntilanne on muuttunut, on hän myös ollut muuttamassa Atleticon sielunmaisemaa. Ennen epäonnen ja fatalismin mestareina tunnettu seura on tällä kaudella keikkunut La Ligan kärjessä koko kauden ja lähtee mustana hevosena tänään jatkuviin Mestarien liigan pudotuspeleihin. Madridin punavalkoisten taso ja materiaali eivät loppuun asti kanna, mutta maineikasta AC Milania vastaan voidaan sanoa Atleticon lähtevän jopa ennakkosuosikkina. Muutama vuosi takaperin tällaista väitettä olisi pidetty täysin pöyristyttävänä.

Joulukuussa 2011 Simeone otti Atleticon koutsattavakseen kun joukkue oli sarjassa kymmenentenä, neljä pistettä putoamisviivan yläpuolella. Juuri tippunut alasarjoissa pelaavalle Albacetelle Espanjan cupissa. Seura oli juuri potkinut Gregorio Manzanon(toista kertaa Atleticossa koutsina, ekalla kerralla ollessaan Simeone vielä pelasi ´Ticon paidassa)ulos, joka oli ollut vasta puoli vuotta valmentajana. Los Colchoneros oli jälleen sekasortoisessa tilassa, vaikkakin Eurooppaliigan pysti oli poikkeuksellisesti tullut seuraan, kun Fulham kaatui finaalissa Hampurissa. Sarjasijoitusten suhteen silti, Atleticon viimeistä 15 vuotta voi kuvailla ainoastaan vuoristoradaksi.

Simeone on onnistunut tuomaan ja luomaan seuraan käsittämättömällä tavalla stabiiliutta, pysyvyyttä. Jopa seuran johtoportaassa olevat seurapresidentti Enrique Cerezo Torres sekä edesmenneen seurapressa Jesus Gilin poika Miquel Angel eivät tiettävästi ole ottaneet enää yhteen juuri ollenkaan Simeonen tultua ruoriin. Ennen, ongelmat heijastuivat monesti kentälle asti tämän valtakaksikon taistellessa vallasta kabineteissa.

Simeonen suurin saavutus on silti joukkueen ja osittain koko seuran mentaalipuolen täydellinen kääntäminen marttyyriasenteesta voittajaluonteeksi. ”El Cholo”, lempinimi minkä hän sai junnuvuosinaan Argentiinassa muistutettuaan entistä Boca Juniorsin pelaajaa Carmelo Simeonea, on tunnettu jo pelaajaurallaan tyyppinä kuka ”pelasi kuin veitsi hampaidensa välissä, teki kaikkensa voittaakseen”. Tällä kaudella viimeistään läpimurtonsa tehnyt, seuran oma kasvatti Koke, on kertonut Simeonen olevan pakkomielteenomainen voittamisen suhteen. David Villa on verrannut miestä jopa Pep Guardiolaan omistautumisensa ja pikkudetaljeihin panostamisensa suhteen.
Joulukuun FourFourTwo-lehdessä joukkueen vasen pakki Luis Filipe kertoi El Cholon pitävän pieniä, minuutin mittaisia keskustelutuokioita pelaajien kanssa 2-3 päivän välein, jossa keskitytään aina nykyhetkeen, ei koskaan tulevaisuuteen. Aina seuraava peli mielessä ja aina keskusteluissa yritetään päästä pelaajien pään sisään ja luoda voittamisen mentaliteettia.

Usko voittamiseen voi kuulostaa peruslähtökohdalta urheilemiseen, mutta Atleticossa se ei aina ole ollut läsnä. Diego Forlan on kertonut omalta ajaltaan Atleticossa olleensa eniten yllättynyt siitä miten fanien epäusko ja tappiohin tottumiset vaikuttivat osaan pelaajista. Varsinkin heihin, jotka olivat siinä ympäristössä kasvaneet. Sitä suuremmalla hatunnostolla Simeonen suuntaan on todettava, että joukkueen omat kasvatit ovat melkeinpä olleet parhaimpia ylisuorittajia tällä kaudella; Gabi, Koke ja Mario Suarez.

Tänä päivänä nämä miehet saavat Vicente Calderonilla suuret suosionosoitukset. Ei enää naureskelua, irvailua ja sarkastisia aplodeja omalle joukkueelle, vaan aitoa arvostusta ja ihailua Calderonin uskollisilta. Pelaajista suurimman huonion on ansaitusti saanut tällä kaudella saanut Diego Costa. Vielä viime kaudella lähes luolamiehen primitiivisillä tavoilla pelannut Costa on ollut tällä kaudella pelaamiseen keskittyvä, nöyrä tiimipelaaja(jota viime kauden esitysten perusteella ei olisi ikinä uskonut).

Suurimmat suosionosoitukset stadionilla saa silti herra nimeltä Diego Pablo Simeone; Atleti nyt ja aina, henkeen ja vereen. Hän, joka on luonut tästä lammaslaumasta voittajaJOUKKUEEN. Hän, joka kahdesti pelaajaurallaan edusti Atleticoa ja oli voittamassa historiallista tuplaa kaudella 95/96. Hän, joka on kertonut ajattelevansa Atleticoa 24 tuntia päivässä. Hän, joka oli valmis riskeeraamaan perhe-elämänsä täyttääkseen yhden suurimmista unelmistaan.

Hän, jolla myös kotona menee nykyään ihan ok.

.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, La Liga, Romantikko, UEFA Champions League | 1 kommentti

Ajatuksia Valioliigan ekalta puolikkaalta

Ensinnäkin, mahtavaa uutta vuotta kaikille!!

Oli tarkoitus alunperin tehdä Valioliigasta kauden ekan puolikkaan ”dream teamini”, mutta kun tässä on joka tuutista näyttänyt tippuvan niitä all-starsseja, ja enemmän tai vähemmän ne mullakin olisi ollut tottakai samoja jamppoja, niin päätin muuttaa taktiikkaa lennosta. Pystyn elämään siis pelin sisällä ja tekemään tarvittaessa muutoksia kesken pelin, toisin kuin AVB.

Otin teemaksi ”Mitä jäi mieleen” -tyyppisen lähtökohdan. Kutsutaan sitä sitten sykähdyttäviksi hetkiksi tai myötähäpeää aiheuttaviksi tunteiksi, olen listannut fiiliksiäni kauden ekalta puoliskolta. Pyydän Teitä kertomaan omanne kommenttiosioon, joko puolesta tai vastaan, tai sitten ne tapahtumat, mitkä meikäläiseltä unohtuivat.

Vapaapotkut. Jo lokakuun maajoukkuetaukoon mennessä tän kauden Valioliigassa oli tehty enemmän vaparimaaleja kuin muutamina kausina 2000-luvun alussa yhteensä. Yaya Toure on iskenyt jo 4 vaparia sisään, kun viime kauden päätteeksi Robert Snodgrass oli liigan tehokkain vaparien ampuja kolmella täysosumallaan.

Sukellukset. Osa syy kenties vaparien uppoamiseen normaalia paremmin ovat voineet olla myös vihelletyt vapaapotkut, monesti perusteetta. Tänään viimeksi jopa Blatter itse ottanut kantaa futarien tökeröihin filmauksiin. Manchester United vetää tällä osastolla ylivoimaisesti noloimman niskalenkin muista: joukkueelle on annettu jo 4 keltaista korttia sukelteluista.

Januzaj. Kuinka mahtava läpimurto onkaan menossa tällä nuorukaisella, kuka ilmestynyt likipitäen täysin puskista eliittiin. Mitään muuta en toivo, kunhan lopettaa vaan ajanviettämisen Ashley Youngin kanssa, jo nyt on ollut nähtävissä yllämainittuja tempauksia ihan liiaksi.

Hiljainen Lontoo. Arsenalin faneilta kysyttiin aikaisemmin tällä kaudella Emiratesin tunnelmasta: alle 6 prosenttia vastanneista totesi tunnelman olevan hyvä. Yli puolet oli sitä mieltä, että tunnelma kehno. Andre-Villas Boas vielä koutsina ollessaan, kritisoi The Lanen tunnelmaa. Viikko sitten huippuottelussa Stamford Bridgellä, Mourinho yritti saada kirkkomaiseen tunnelmaan edes vähän ääntä.

Palace/West Ham. Onneksi pääkaupungista löytyy muitakin. West Hamin peleissä on melkeinpä aina hyvä fiilis, mutta Lontoon ykkönen tällä saralla taitaa olla Palace. Selhurst Parkille on kotiutunut vähän italialaista kannattajakulttuuria muistuttava Ultras-osasto, ja meno on sen mukaista. Mahtavaa meininkiä!

Seisomapaikkojen paluu? Kertoo yleisestä huolestumisen aiheesta, että Briteissä keskustellaan nyt, voitaisiinko stadioneille tuoda seisomakatsomot takaisin. Mallia haettaisiin Bundesliigaviheriöiltä.

Antonio Valencia. Maailman nopein jalkapalloilija. En olisi uskonut, top5:een olisin sijoittanut, mutta että ykkönen…

Swansea. Vain muutamia kertoja tällä kaudella joukkueen peli rullannut soljuvasti, kuten viime kaudella. Enemmänkin omaan silmään vaikuttanut kuin Barcelonalta pahimmillaan; palloa pidetään vain pallon pitämisen vuoksi, eikä hyökkäyskolmannekselle päästä juuri koskaan. Todellista näennäishallintaa suurimmaksi osaksi.

Aston Villa. Ei sen pitäisi upeasta stadionista olla kiinni, onhan Villa Parkilla pelattu kansainvälisiä otteluitakin jopa kolmella vuosisadalla ja jopa kuninkaalliset vierailevat siellä. Silti, Villa voitti vuonna 2013 kotikentällään 5 Valioliigaottelua. Hyviä kohteita Pitkäänvetoon.

Soldado. Mielestäni vähän tylyä leimata täydelliseksi flopiksi, kun ostohetkellä ilmeisesti kaikki muut paitsi AVB tiesivät, että tämä mies elää maaleista BOKSISSA. Tulihan sinne ehkä noin yksi pallo ottelua kohden, maksimissaan.

Adebayor/Torres/Bendtner. Jokaiselta maali vuoden ekana päivänä…heräs kysymys, että mitäköhän vuotta elämmekään?

Everton. Oma valintani ehkä kauden ekan puoliskon joukkueeksi. Uskomattoman hienoa jalkapalloa, jonka Roberto Martinez saanut iskostettua hämmästyttävän nopeasti pelaajille. Erityismaininta Merseysiden derbylle, siitä ei enään peli parane!

Aleksander Tonev. Mitä tää kaveri tekee Valioliigassa? Oikeampi paikka olisi C-junnuissa ja saisi todennäköisesti sielläkin noottia, koska ei osaa tehdä mitään muuta pallon saadessaan kuin ampua. Oli sitten kuudentoista rajoilla tai omassa päässä.

Joe Hart. Sankarista sylkykupiksi…ja sieltä vielä takaisin? Parin kauden takaiselle tasolle vielä matkaa, mutta hienoa nähdä on saanut ainakin osan itseluottamuksestaan takaisin.

Norwichin hyökkääjät. Onneksi Gary Hooper vähän nostanut osakkeitaan, mutta siihen nähden että World Soccerin kesänumeron mukaan Norwich oli Euroopan 15:nneksitoista eniten rahaa polttanut seura, on tulokset varsinkin hyökkäyksessä olleet umpisurkeita. Ricky van Wolfswinkel ja Johan Elmander tehottomimpina.

Chelsean hyökkääjät. Kertoo oleellisen, että juurikin Gary Hooper tehnyt yhtä paljon maaleja Valioliigassa puolivälin jälkeen kuin Torres, Etoó ja Ba yhteensä. Higuain vai kuka tulossa…hyökkääjäpäivitys vuodelle 2014 tehtävä.

Bradley Smith. Kuka? Niin juuri. Brendan Rodgers heitti sitten nuorukaisen niin väärään paikkaan kuin voi ikinä heittää debyyttiänsä tekemään. Toiveissa on ettei nuoren pojan itseluottamus romahtanut pysyvästi.

City. Edelleen odotan, koska pelaavat täysillä sylintereillä. Silloin tippuu muut kyydistä. Jopa Barcelona.

Arsenal ja Pool. Erityismaininnat paluista takaisin huipulle. Hienoa!!!!

Valioliigan kärki. Maailman tappiin asti voidaan jauhaa mikä on maailman paras liiga, mutta missään muussa liigassa tällä kaudella ei ole päästy lähellekään Englannin tasaisuutta. Kerrassaan upeaa seurattavaa, mielenkiintoisin kausi vuosiin!!!

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, Valioliiga | 22 kommenttia

Enemmän duoo ku sooloo

 

Eilistä Manchester City-Tottenham(6-0) ilotulitusta seuranneena tajusin jälleen miettiväni asiaa, mikä on askarruttanut jo hetken aikaa. Nyt en viitsi sen enempää hassutella ja lyödä lyötyä, eilisessä kun oli Spurssin taholta komiikkaa jo riittämiin.

 

Sen syvällisemmin myöskään analysoimatta eilistä, heitän ilmoille silti kysymyksen, kohtasiko siellä City of Manchester-stadionilla myös uusivanha tapa pelata ja pikkuhiljaa poistumassa oleva tapa?

 

Mikä tällä hetkellä yhdistää Lontoon suurseuroja ja erottaa ne puolestaan pohjoisempana vaikuttavista suurseuroista?

 

Arsenalilla Oliver Giroud, Tottenhamilla Roberto Soldado ja Chelsealla Torres/Eto´o.

 

ManU:lla Rooney-Van Persie, Cityllä Negredo-Aguero ja Liverpoolilla Suarez-Sturridge.

 

Kysymys siis kuuluu, onko vanha kunnon kärkipari taas yleistymässä vai onko yhden kärjen systeemi edelleen valttia?

 

Olen kovasti yrittänyt miettiä mm. Englannin kenttiä ja kaivaa viimeisiltä vuosilta todella tuhoisia pareja, mutta en muista kuin Andy Colen ja Dwight Yorken. Vielä kauempana on Shearer-Sutton. Nyt tarkoitan siis todella toimivia, kovia maalilukemia iskeneitä hyökkääjiä, jotka voisi nostaa esim. edellä mainittujen kanssa samalle viivalle…niitä ei paljoa viimeisiltä vuosilta löydy. Enkä tarkoita nyt pelintekijä+kärkimies tyyppisiä ratkaisuja eli esim. Baggio+kärki, Del Piero+kärki, Bergkamp Henryn kanssa….vaan kahta varsinaista hyökkääjää. Miksi niitä ei sitten oikein tunnu löytyvän?

 

Enkö osaa vain etsiä vai enkö muista, vai onko ”syy” sittenkin Rafa Benitezin?

 

Muistan ajan kun aloitin selostamaan Espanjan liigaa ja likipitäen joka lähetyksen ”jouduin” aloittamaan pienellä selvennyksellä/perehdytyksellä katsojille: ”…Vastakkain on siis kaksi joukkuetta, jotka kummatkin pelaavat tälläisella uudella, espanjalaistyyppisellä ryhmityksellä 4-2-3-1….”. Toki monet olivat jo siitä perillä, mutta ei missään nimessä kaikki. Englannin liigaa enimmäkseen seuranneille asia oli uusi, koska heillä oli pitkälti tiedossa vain 4-4-2, pienillä variaatioilla. Itsekään en ennen selostettavia pelejäni päässyt seuraamaan kuin sillon tällöin La Ligaa, joten se että yhtäkkiä koko maassa ei tuntunut olevan joukkuetta joka käyttää kärkiparia, oli aikas uutta.

 

Muistan Rafa Benitezin Valencian 2000-luvun alusta, se oli maaginen joukkue. Ayala, rottien rotta. Tyylikkään vanha Carboni. Nuori Albelda, yksi kaikkien aikojen laitureista(silloin kun paikat vaan kesti)Vicente, Kily Gonzales, Angulo, Ruben(Mestallan toistaiseksi viimeisimmän ”lepakko-tuuletuksen” tehnyt) Baraja, Canizares, Pablo Aimar…aijai, ihania miehiä kaikki. Ja mitä pelaajia. Ja millä systeemillä. 4-2-3-1.

 

Benitez ei suinkaan ollut ensimmäinen joka tällä ryhmityksellä peluutti joukkuettaan, mutta koska se toi myös menestystä, hänet siitä parhaiten muistetaan. Muistan itse lukeneeni joskus artikkelin, missä kerrottiin Benitezin seuranneen Juan Manuel Lillon valmentamista Salamancassa, ja ”kopioineen” tyylin häneltä. Lillo on puolestaan pelimme suuria neroja, kuka ei koskaan ole ansaitsemaansa arvostusta saanut. Ei edes sen jälkeen kun itse Guardiola kutsui häntä mentorikseen.

 

Takaisin Rafaan. Oli hänestä mitä mieltä tahansa, myös espanjalaisella on ollut iso rooli saarivaltakunnan jalkapallossa. Hän ei ole muokannut sitä yhtä mittavasti kuin Arsene Wenger, mutta Benitez kuitenkin toi 4-2-3-1:sen Englantiin. Ja tiedän toki, että monesti taktiikoista puhuttaessa puhutaan kuin ryhmitys tarkoittaisi suoraan taktiikkaa, näin ei tietenkään ole. Avauskokoonpanon määritelmä numeraalisesti on vain pieni osa taktiikkaa, mutta silti toki kiehtova ja merkittävä.

 

Reilut kymmenkunta vuotta on valtaosa menestyneistä joukkueista pelannut joko yhden kärjen systeemillä 4-2-3-1:llä(Benitezin Valencia ja Liverpool, Mourinhon Inter, Mourinhon Real, Heynckesin Bayern, Kloppin Dortmund…) tai vaihtoehtoisesti edelleen yhdellä kärjellä, mutta muodossa 4-3-3. Mourinhon Chelsea, Fergusonin edellinen ”laatujoukkue” vuodelta 2011 pelasi enimmäkseen 4-3-3 tai 4-2-3-1, ja toki nykyBarca parhaimpana esimerkkinä….

 

Maajoukkueiden puolelta vuoden 2010 kisoissa välieräjoukkueista ainoastaan Uruguay pelasi kahdella kärjellä. Saksan kotikisoissa Saksa oli semifinaalijoukkueista ainoa kahden kärjen systeemillä liikkeellä oleva. Puolan ja Ukrainan EM-kisoissa Italia pelasi kahdella kärjellä, muilla välieräjoukkueilla yksi(Espanjalla finaalissa ei yhtään).

 

Ehkä arvokisat antavat hyvän kuvan vallalla olevasta jakaumasta; kolmen suhde yhteen.

 

Keskikenttä miehitettiin ja yritettiin dominoida vastustajaa ottamalla nimenomaan keskikenttä haltuun. Atletico Madridia tätä nykyä menestyksekkäästi luotsaava Diego Simeone puki sen sanoiksi viime kaudella eräässä haastattelussa: ”Haluaisin peluuttaa hyökkäyksessä kahta pelaajaa, mutta on tärkeämpää saavuttaa keskikentällä ylivoima”.

 

Evoluutiota tapahtuu koko ajan, niinkuin kuningaspelin yhteydessä on aina ollut. Valmentajat yrittävät koko ajan hakea uusia innovaatioita, suuntauksia pelille. Pelaajat ovat yhä enemmän huippuunsa viritettyjä koneita, marginaalit huipulla yhä pienempiä, jotain pitää keksiä koko ajan.

 

Ja kuten muillakin elämän osa-alueilla monesti, vastaus löytyy menneisyydestä.

 

Englannissa dominoivat kärkiparit tuli jo mainittua, entä muualla?

 

Simeone on tälle kaudelle sittenkin varioinut hieman, koska Atletico on enimmäkseen pelannut yhdistelmällä David Villa-Diego Costa(19 maalia). Pariisissa homma muuttui tälle kaudelle ja jälki on ollut tuhoisaa: Zlatan-Cavani, 17 maalia.

 

Suosikkinani on silti, oman klassisuutensa vuoksi: Iso mies ja pieni mies, yhdessä kärjessä. Fernando Llorente ja Carlos Tevez. Vasta viime aikoina luottoa yhdessä saanut tutkapari on juuri päässyt vauhtiin, yhteensä 12 maalia.

 

Onko kenties niin, että kun nyt vuosikymmenen verran puolustukset ovat tottuneet pelaamaan yhtä kärkeä vastaan, niin sopeutuminen nyt taas kahta kärkeä vastaan tuottaakin suuria vaikeuksia?

 

Tämä on kärjistämistä toki, kyllähän edelleen valtaosa pelaa yhdellä kärjellä menestyksekkäästi, kuten esim. Arsenal. Onko silti vaihdoksia tuloillaan? Kauanko esimerkiksi Soldado saa pyöriä yksin kärjessä? Onko hukassa enemmän hän vai Andre Villas-Boasin pelisuunnitelma, koska Soldado ei eilenkään saanut käytännössä ollenkaan palloja kärkeen? Auttaisiko toinen kärki? Vai auttaako Spurssia mikään…oli pakko sittenkin vähän hassutella Spurssin kustannuksella.

 

Jokaisen joukkueen tilanne on toki erilainen ja yksilöllinen, mutta isommassa kuvassa voi hyvinkin olla kohta tilanne, että kaksin on sittenkin kauniimpaa. 

Tallennettu kategorioihin Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, La Liga, MM-kisat, UEFA Champions League, Valioliiga | 5 kommenttia

Muuttunut punavalkoinen maailma

Elokuun puolessa välissä tilanne alkoi olla jo kuin Michael Douglasin tähdittämästä Rankka Päivä -leffasta, tietty raja oli tullut vastaan. Kaikki se rakkaus, usko ja intohimo omaan seuraan ja seuran luotsaamaan ylistettyyn manageriin alkoi olla loppusuoralla. Oltiin reunalla, ehkä jo menty ylikin. Näin ei voi enää toimia, ei enää! Monen kannattajan kohdalla se tarkoitti eräänlaista naksahdusta päässä, ei onneksi ihan douglasmaista, mutta tätä ei voinut enää sietää.

Sydän vereslihalla. Rakkaus seuraan ei varmasti kuole koskaan, mutta koetuksella se tällä miehellä oli.

63 päivää myöhemmin tapahtui tämä. Silkkaa erotiikkaa. Lähes kirjaimellisesti, koska joku laadukkaalla huumorintajulla varustettu fani oli ladannut kyseisen maalin eräälle aikuisviihdesivustolle.

Huumori kukkii Arsenal-fanien joukossa ja miksei tällä hetkellä kukkisi. ´Top of the League´ ja ylivoimaisesti Englannin kuumin joukkue. Parisen kuukautta ja koko homma on kääntynyt päälaelleen. Gunners-fanien keskuudessa lauletaan nyt ihan eri nuotilla kuin sarjakauden avauksen jälkeen.

Urheilun yksi mielenkiintoisimmista puolista on se pieni ja häilyvä ero sankaruuden ja petturuuden välillä. Miten yksi ja sama henkilö/joukkue voi hetkessä muuttua, suuntaan tai toiseen. Nyt jumaloitu, huomenna unohdettu. Eilen parjattu, tänään ihannoitu.

Viimeiset pari kuukautta on ollut hienoa seurata arsenalmaisen maailmankuvan kehittymistä. Myönnän itsekin olleeni jo epäilevällä kannalla Wengerin suhteen. Aina arvostanut miehen ideologiaa(kaunis peli, onnistumisia ei voi mitata pelkästään voittojen ja pokaalien määrällä, taistelu nykyjalkapallon kaupallistumista vastaan etc), mutta Aston Villalle kärsityn tappion jälkeen tuli lähdettyä monen muun paniikkinappulaa painaneen matkaan ja ainakin mietittyä, että onkohan Professorilla homma vielä hallussa?

Noin viikko ennen elokuun siirtoikkunan sulkeutumista, Wenger jaksoi vastailla ainaisiin siirtokysymyksiin journalisteille. ”Olen luottavainen” ja ”pelaajan täytyy olla erityinen tullakseen Arsenaliin” toistuivat muunmuassa useassa haastattelussa.

Ja erityinen hän on. Siirtoikkunan viimeisenä päivänä pamahti. Mesut Özil. Täysin puskista tullut siirto hullaannutti Gunners-fanit. Vihdoinkin ´maailmanluokan pelaaja´. Termi, jota käytetään liian helposti pelaajista, jotka eivät sitä maailman absoluuttista huippua ole. Mutta Özil on.

Siirtosumma oli myös wengermäiseen maailmaan iso, 42 miljoonaa puntaa. Tämä on ollut yksi niistä Tykkimies-kannattajien avautumisen kohteista. Rahankäyttö. Tai pikemminkin sen käyttämättömyys. ´Spend spend spend´-lakana Emirates stadionilta jäi varmasti monen mieliin Aston Villa tappion jälkimainingeissa.

Wenger ei enää tänä kesänä voinut piiloutua sen taakse, ettei rahaa olisi. Arsenalin toimari Ivan Gazidis ilmoitti kesän alussa julkisesti, että Wengerillä on käytössään 80 miljoonaa uusiin pelaajiin. Jalkapallomaailmaa talouden näkökulmasta seuraava arvostettu Swiss Ramble -sivusto paljasti vielä hätkähdyttävimpiä tietoja Arsenalin taloustilanteesta. Kassassa killui 11/12 kauden päätteeksi 154 miljoonaa puntaa, mikä on lähes yhtä paljon kuin KAIKILLA MUILLA valioliigaseuroilla yhteensä (181 milj.puntaa). Tosin Arsenalilla edelleen Emirates-stadionin velat painavat päälle, mutta tällä hetkellä silti Arsenal on yksi vakavaraisimmista jalkapalloseuroista Euroopassa.

Wengerin ajatusmaailmaan on aina kuulunut se, että mieluummin koulutetaan maailman parhaita pelaajia kuin ostetaan niitä valmiina. Sen työn Wenger on aina osannutkin. Tänä kesänä paine menestymättömyyden vuoksi alkoi olla kuitenkin niin suuri, että pelaajia oli tultava. Wenger joutui todennäköisesti luopumaan periaatteistaan tai ainakin vähän joustamaan. Seurassa oli alettu myös puhumaan avoimesti rahasta, mikä ei ollut myöskään kuulunut Arsenal-maailmaan ennen. Seuran (ja fanien) puolelta tullut paine Wengeriä kohtaan oli varmasti tänä kesänä suurempi kuin edeltävinä. Nyt ei enää voinut myydä parhampia pelaajiaan, nyt oli ostettava niitä.

Oli toimittava. Wenger myös yritti. Benzema, Di Maria, Higuain, Suarez…kieltäytyjälista oli melkein yhtä pitkä kuin ManU:lla. Kaikkein huolestuttavimpina merkkinä Mestarien liigan viime keväänä Bayernin riveissä voittanut Luiz Gustavo valitsi mieluummin Wolfsburgin kuin Arsenalin. Seriously? Wolfsburg?

Mistä se kertoi? Siitä, että ammattipelaajat tulkitsivat ettei Arsenalilla ole enää riittävästi kunnianhimoa menestyä? Siitä, että vaikka Gazidis oli sanonut Arsenalin pystyvän maksamaan jopa 200 000 euron viikkopalkkoja kuten muutkin huiput, niihin summiin ei ehkä neuvotteluissa sittenkään päädytty? Pelaamalla kauniisti ilman minkäänlaisia pokaaleja CV:ssä on silti vaan se viiva voitettujen pyttyjen kohdalla?

Osittain Florentino Perezin typeryyden ja ymmärtämättömyyden vuoksi ja Wengerin suostuttelutaitojen takia, pelastus tuli. Nyt ei pidä myöskään ymmärtää väärin tätä Özil-hehkutusta, en ole rakentamassa Arsenalista mestaria, en ehkä edes suosikkia, vaan kyse on isommassa mittakaavassa Mesut Özilin hankkimisesta.

Hän toi hymyn seuraan takaisin. Uskon huomiseen. Nyt eivät fanit enää itke pelien jälkeen, vaan puhutaan messimäisistä suorituksista. Positiivista markkinointia. Lippujen hintoja ei enää oteta kriittisesti katugallupeissa esiin. Ajatusmaailma on muuttunut, laadusta voi maksaa. Ei toivoteta gazidiseille ja kroenkeille tervemenoa helvettiin, nyt keskitytään nauttimaan PELISTÄ.

Lähes 50 miljoonan punnan siirrolla viestitettiin myös muille seuroille ja ennen kaikkea pelaajille selkeä sanoma; kunnianhimoa voittamiseen löytyy. Jos Özilin tapaiset oikeasti maailmanluokan pelaajat voivat tulla Arsenaliin, voi lontoolaiset jatkossakin kamppailla maailman parhaista pelaajista.

Mihin asti Arsenal Özilin johdolla pääsee, on toinen juttu. Onko hän se kauan kaivattu ja etsitty uusi Bergkamp? Mies, joka on kenties Wengerin uran tärkein pelaaja Arsenalissa. Hän, joka sitoi kaiken yhteen. ”Invincibles” ei olisi ollut mitään ilman Bergkampia. Özilin tulossa on ollut aistittavissa jotain samaa. Suuren pelaajan tunnistaa siitä, että hän saa muutkin pelaajat ympärillään loistamaan. Giroud, Ramsey, Wilshere, Szczesny…kaikki ovat pelanneet ihan eri tasolla, kuin mihin on totuttu. Varsinkin Giroud ja Ramsey, joita ei samoiksi kavereiksi uskoisi. Unohtamatta tietenkään vanhaa tuttua Mathieu Flaminia, kuka kenties konehuoneessa on ollut tärkein yksittäinen pelaaja.

Maailmanluokan pelaaja voi monesti muuttaa suuntaa historian kirjoituksissa. Sergio Aguero siirtyi Man Cityyn 2011 ja juhli mestaruutta seuraavana keväänä. Van Persie loikkasi ManU:un 2012 ja ratkaisi mestaruuden. Niin yksinkertaista matematiikkaa tuskin jalkapallokaan on, mutta mistäs sitä tietää.

Toisaalta Arsenal itsessään on ollut monesti hyvä nostattamaan hypeä ympärillään ja sitten kun tosipelit ovat alkaneet, on murruttu lähes surumieliseen tyyliin. Matka on vasta uudella tykkimieslaumalla alussa; ensimmäisiin kahdeksaan peliin ei ole mahtunut kuin Spurs, jonka voi lukea kärkipään jengiksi eikä rajallista materiaalia ole testattu loukkaantumisten taholta niiltä pelipaikoilta, joille ei ole tunkua(esim Giroud).

Mestaruudesta on turha puhua tässä vaiheessa, mutta muuttuneesta maailmankuvasta voidaan puhua.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, Romantikko, Valioliiga | 11 kommenttia

Kolme tummaa heppaa

Eurooppalaisen seurajalkapallon helmi alkaa huomenna, joten on aika keskittyä jälleen kerran kilpailuun, joka on tarjonnut uskomatonta draamaa viime vuosina. Lissabonin finaaliin on pitkä matka, mutta meistä varmasti jokainen pystyy jo tässä vaiheessa nimeämään kolme ehdokastaan, jotka tulevat menemään loppuun asti. Sen sijaan tämän kauden tsämppärin tarkasteleminen mahdollisten yllättäjien kautta voikin olla haastavampaa, mutta ehkä myös mielekkäämpää. Pistäkää kommenttiosioon omat ehdokkaanne, tässä meikän…

 

 

Real Sociedad.

 

Sanoisin, että upein joukkue viime kauden La Ligassa. Varsinkin keväällä baskien peli rullasi uskomattoman sulavasti ja kauniisti. Pienen notkahduksen jälkeen vasta vikalla kiekalla ratkesi paikka aurinkoon, ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

 

Syksyllä 2009 olin käymässä San Sebastianissa, kulinarismin mekassa. (Enemmän Michelin-tähtiä ravintoloita asukaslukuun nähden kuin Pariisissa). Joka puolella oli La Realin lakanoita ja banderolleja. Niitä roikkui ikkunoista, kauppojen katoista sekä historiallisten kahviloiden tiskien yllä. Kotiseuturakkaus omaa seuraa kohtaan oli silmiinpistävää. Elettiin seuran 100-vuotisjuhlavuotta, ehkä se selitti hypeä. Mutta sitten toisaalta, joukkue pelasi silloin Segundassa. Mietin kaduilla kävellessäni, että kuinka paljon enemmän banderolleja sun muita olisi ollut, jos seura olisi pelannut La Ligaa?

 

Tuskin edes olisi. Kausikortteja myytiin alemmalla sarjatasolla pelattuina vuosina lähes 20 000 kappaletta ja niinkuin monelle muullekin seuralle, visiitti alemmas teki vain hyvää. Talouskriisin iskiessä, seura kääntyi omien junnujen puoleen. Nyt se kerää hedelmiä niistä vuosista ja ennen kaikkea teoista niiden vuosien aikana. Zubietassa, seuran akatemiassa, nämä junnut ovat kasvaneet jo pitkän aikaa. Inigo Martinez, Antoine Griezmann(ranskalainen, ei kelvannut kotimaassaan mm. kasvattiseuralleen Lyonille, siirtyi 14-v. Sociedadiin), viime kaudella läpi lyönyt Imanol Agirretxe ja jo vuosia loistanut, aina yhtä tyylikäs Xabi Prieto. Edellämainitut Zubietassa kehittyneitä, ja heitä joukkueessa riittää.

 

Ainoastaan päävalmentaja Philippe Montanierin lähtö viime kauden päätteeksi jäi mietityttämään, mutta seura teki fiksun valinnan ja antoi sauman tuntemattomalle, mutta joukkueen hyvin tuntevalle viime kauden kakkoskoutsille, Jagoba Arrasetelle. Hänen pitäisi jatkaa viime kauden pelityylillä. Jos ei sillä menestystä tule, niin sydämiä tulee sulamaan ympäri Eurooppaa.

 

 

Napoli.

 

Valmentajanvaihdos on tapahtunut myös yhdellä Euroopan intohimoisimmalla stadionilla, San Paololla. Walter Mazzarri lähti Interiin ja tilalle tuli uutta tulemista tekevä Rafa Benitez. Samalla tuli suurempi pallonhallinta ja kolmen miehen sijasta neljän alakerta. Edellisellä kerralla Napolin ollessa Mestarien liigassa herrat Cavani ja Lavezzi olivat ne dominoivat voimat, joilla melkein mentiin Chelsean ohi aina puolivälieriin. Nyt peli rakentuu paljolti Marek Hamsikin ympärille, joka antoi viime kaudella eniten maaliin johtaneita syöttöjä Serie A:ssa. Viime kaudella oli tosin kliininen Cavani iskemässä, nyt siellä on Higuain, jolta taito myös löytyy, mutta välillä mies ei osu edes ladon seinään vaikka olisi ladon sisäpuolella.

 

Raul Albiol on toistaiseksi vakuuttanut, mikä kuulostaa hämmentävältä, koska silloin harvoin kun pääsi Realissa pelaamaan, oli kaukana vakuuttavasta. Napoli on aloittanut Serie A:n hyvin, mutta toisaalta ohjelma on ollut helppo. Silti näkisin joukkueen valmiiksi yllättämään, kunhan avainmiehet pysyvät terveenä, sillä rosteri ei ole kovin laadukas avauskokoonpanon takana. Etuna on myös se, että Benitezhän on tullut tunnetuksi nimenomaan turnausmuotoisten kilpailujen erikoismiehenä.

 

 

Atletico Madrid.

 

Ennakkokaavailuissa Atletia ei ole povattu mahdollisten menestyjien joukkoon, mutta en näe miksei tämä Simeonen poppoo voisi kohtuullisesti pärjätäkin. Onhan koko punavalkoinen kaaos ensimmäistä kertaa varmaan pariin vuosikymmeneen ihmeellisen stabiilissa kurssissa.

 

Diego Simeonen panosta ei voi olla korostamatta. Puolitoista vuotta ja hän on muuttanut seuran rakenteitakin, näin ainakin on kirjoitettu. Hän on saanut omalla tekemisellään, karismallaan kaikki puhaltamaan yhteiseen hiileen, mikä Atletissa varsinkin kuulostaa täysin poikkeukselliselta.

 

Falcao lähti, mutta David Villa tuli. Lisäksi hyökkäyspäästä löytyy variaatiota aina Rayo Vallecanossa hyvin pelanneeseen Leo Baptistaoon tai Diego ”vankila olisi oikeampi paikka elämässä kuin pelikenttä” Costaan. Materiaali on leveämpi muillakin pelin osa-alueilla ja ennen kaikkea kohtuullisen laadukas.

 

WhoScored.comin mukaan mm. Tiago on ollut koko Euroopan yksi parhaimmista pelaajista, joten jos muutkin pelaajat(esim Adrian Lopez)yltävät vastaavan tyyliseen tasonnostoon, on kaikki mahdollista.

 

Simeone on ainakin sympaattisen nöyrä oppimaan kaikkea uutta, kun viime kaudellakin puhui ummet ja lammet siitä, kuinka hän ei mielellään peluuta kahden kärjen systeemiä, koska se vie keskikentältä tilaa. Nyt alkukaudesta hän on puhunut, että peleissä on vähän liikaakin vauhtia, eikä Atleticolla ole taitoa säädellä pelin rytmittämistä.

 

Jostainhan se lumipallo Atleticon tapauksessa lähtee kumminkin ennemmin tai myöhemmin vierimään. Joko Simeonen puheista/teoista tai menneisyyden haamuista. Tarina kun näet kertoo, että Atleticon nykyinen urheilutoimenjohtaja Jose Luis Caminero olisi pelaajaurallaan ottanut yks vastaan yks -tilanteen Simeonen vaimon kanssa. Simeonen kuultua joukkue”kaverinsa” teosta, oli asiaa selvitelty puukon kera pukukopissa.

 

Se on sitä vanhaa kunnon Atleticoa, jonka tiedämme. 

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, La Liga, Romantikko, UEFA Champions League | 7 kommenttia

Capo di tutti Capi

Kiehtova uusi Valioliigakausi on alkamaisillaan. Koko kesää varjostaneet siirtosaagat jatkuvat tahoillaan edelleen ja ovat vieneet päähuomion alkavasta kaudesta. Pelaajien peli jalkapallo on edelleen, mutta kyllä tämä kesä Valioliigassa merkitsi poikkeuksellisen mielenkiintoista aikaa manageririntamalla. Harvoin on monessa suurseurassa ja mestarikandidaatissa tapahtunut omalla tahollaan niin radikaaleja tai muutoin vaan isoja muutoksia. Vain Arsenal, Liverpool ja Tottenham suurseuroista lähtee kauteen samalla managerilla kuin viime kaudella. Mutta tätä kolmikkoa nyt ei kukaan täysjärkinen mestarikandidaateiksi laskekaan(ok, Arsulle annan yhden prosentin sauman). Sen sijaan kolmessa, ainakin omasta mielestäni, suurimmassa mestariehdokkaassa nähtiin vallanvaihto kesällä.

 

Yksi pelin suurimmista managerilegendoista ikinä itketytti monia jalkapalloromantikoita viime keväänä jäähyväispuheessaan Old Traffordilla. Veikkaisin aika monen ManU-vihaajankin olleen haikealla päällä sillä hetkellä, niin iso osa englantilaisesta jalkapallosta sai kunniakkaan päätöksensä. Vielä viime töikseen Sir Alex raahasi keskinkertaisen joukkueen mestaruuteen asti. Toki Van Persien ja muiden kyvyttömyyden isolla avustuksella myös. Fergusonilla oli kuitenkin aina se kyky ottaa kaikki irti joukkueestaan, nyt testataan mihin The Chosen Onesta on. Fergusonin vetovoima ei enää vaikuta, eikä uusia vahvistuksia ole kaikista mahdollisista yrityksistä lukuunottamatta saapunut Old Traffordilla, joten voitaneen jo todeta David Moyesin hävinneen tämän osa-alueen. Se nyt onkin täysin ymmärrettävää, eikä se myöskään Moyesin onneksi ole se ratkaisevin tekijä. Mutta edelleen, jos niitä vahvistuksia ei saavu, on mielenkiintoista seurata kuinka paljon Moyes saa irti käytännössä siitä samasta joukkueesta, minkä Sir Alex luotsasi mestariksi. Ja millä tyylillä? Viime kauden Everton esimerkiksi antoi eniten syöttöjä vastustajan kenttäpuoliskolla koko Valioliigassa ja myös rikkoi kaikista joukkueista eniten….

 

Manchesterin sinisellä puolella muutos oli myös iso, vaikkei tietenkään niin valtava mitä ManU:ssa. Roberto Mancinin aikakauden päätös oli vain ajan kysymys siitä hetkestä eteenpäin kun Txiki Begiristain asteli Cityn johtoportaaseen. Lisäksi kun viime kausi oli selvästi Cityltä alisuorittamista; oli se sitten motivaation puutteesta johtuvaa tai ihan vain siitä ettei Mancini saanut kuin ajoittain kaikkea koneesta irti, oli siitä koneesta vedettävä lopulta töpseli irti.

 

Jo toissakaudella vierailtuani City of Manchester stadionilla sai fanien suusta kuulla paljon sitä, kuinka hitaasti joukkue pelasi. Silloin kaikki toki päättyi ikimuistoiseen mestaruuteen, mutta silloinkin oli jo paljon merkkejä ilmassa siitä, että tuollaisella rosterilla voisi pelata paljon kovempitempoista(nimenomaan pallotempo, ei pelkkä juoksu) jalkapalloa. Mestarien liigassahan sitten on nähty mihin sellaisella pelillä päästään nykypäivän jalkapallossa.

 

Nyt on kuitenkin mahdollisuudet palata parrasvaloihin, sillä Manuel Pellegrinin peluuttama pelitapa tulee olemaan kaunista katseltavaa. JOS kaikki natsaa. Kompastuskiviä on toki paljon; uusi jalkapallokulttuuri miehelle itselleen, uusi joukkue, vähäinen aika harjoituttaa joukkuetta(siksi pitänyt päivittäin kolmetkin treenit) ja lähes sellaiset odotusarvot, mitkä hän on toistaiseksi kohdannut vain lyhyen pestinsä aikana Real Madridissa. Sitäkin kautta on tituleerattu flopiksi Pellegrinin kohdalla, mutta se tuntuu aika rajulta. Barcelonan mahti oli silloin kovimmillaan, eikä edes silloinen piste-ennätys Realille riittänyt mestaruuteen(ja toki voi jossitella myös sillä, että Ronaldo oli pari kuukautta kentiltä sivussa loukkaantumisen vuoksi).

 

Jos homma lähtee kuitenkin toimimaan alusta saakka Pellegrinin haluamalla tavalla, voi Pellegrini saada Cityn tasoisesta joukkueesta samassa mittakaavassa irti sen mitä sai Villarrealissa ja Malagassa, eli melkein maksimaalisen.

 

Riittäkö sitten sekään, koska Lontoossa kirjoitetaan jälleen uutta satutarinaa. Nyt hän on kuuleman mukaan Happy One, mutta päättyykö kausi myös onnellisesti? Paluunsa kunniaksi Jose Mourinho perii todella potentiaalisen joukkueen, jossa upeita nykypäivän prototyyppifutaajia riittää(Mata, Hazard, Oscar, Schurrle), joten luulisi että noin laadukkaan joukkueen paras mahdollinen virittäjä on juurikin Mou. Näin varmasti onkin, mutta ehkä se suurin kompastuskivi on edelleen ne vanhat riidat Abramovichin kanssa. Kesän aikana(ok, aina yhtä mielenkiintoisia jalkapallohuhuja) on myös kuulunut sellaisia tarinoita Bridgen suunnalta, että riitoja ei ole unohdettu, ne ovat vain yhteisen edun nimissä siirretty takavasemmalle. Jos näin, minkälainen sytytin tarvitaan, jotta kaikki taas räjähtää? Edellisellä kerralla Moun ja Abran välissä oli sentään Peter Kenyon, kuka toimi menestyksekkäästi sovittelijana aina tiettyyn pisteeseen asti, mutta nyt ”apuna” vain johtoportaan Ron Gourlay, jonka tiedetään tukevan Abraa täysin ongelmien saapuessa.

 

Real Madridissa vietetty aika on kuitenkin varmasti ollut vähintäänkin opettavaista Moulle. Edes hän ei kyennyt lopulta toimimaan odotetulla tavalla Realissa(onko sellaista valmentajaa?), eikä menestystä tullut kuin yhden liigamestaruuden verran. Ei niitä vuosia nyt voi millään flopeiksi kutsua, mutta Josen mittarilla myös kaukana menestyksestä. Mikä ehkä huolestuttavinta kuitenkin oli se, että ensimmäistä kertaa urallaan hän ei ollut enään pelaajien valmentaja. Mourinho riitaantui useammankin pelaajan kanssa, eikä Realissa syntynyt lähellekään sellaista harmoniaa pelaajien kesken mitä nähtiin Interissä ja aikaisemmalla kerralla Chelseassa.

 

Valioliigan tulevassa kaudessa on kuitenkin jotain poikkeuksellista. Kesän tapahtumien takia tulevaa kautta on odotettu monissa piireissä suuremmalla kiimalla kuin vuosiin. On todella vaikeaa ennustaa mitä tulee tapahtumaan, niin monta muuttuvaa tekijää on niin monessa huippuseurassa. Englannissa on viimeksi vuonna 1974 ollut vastaava tilanne, että edelliskauden kolmen parhaan seuran managerit ovat kesän aikana vaihtuneet. 74/75 kauteen lähdettäessä mestari Leeedsissä ei ollut enää Don Revietä, Bill Shanklyä ei näkynyt Liverpoolissa eikä Brian Cloughia Derbyssä. Tilanne on vähintäänkin kutkuttava, kenestä tulee toukokuussa uusi pomojen pomo?

 

Loppuun ripaus huumoria. Olin äsken pelaamassa sählyä(tämä ei ollut se läppä) ja kuulin siellä kaverista, kuka oli lyönyt 200 euroa vetoa että Tottenham on ManU:a ylempänä sarjataulukossa kauden päätyttyä. Vaikka se ennustaminen tulevalle kaudelle onkin haastavampaa kuin vuosiin, niin tällaista ei sentään voi tapahtua…eihän?

 

Koska pääsimme sopivasti Spurssiin näin lopuksi, niin jatketaan huumorilinjalla:

 

 

 

Niin, oma veikkaukseni. Jennifer Lawrence voittaa.

Tallennettu kategorioihin Jalkapallokulttuuri, Valioliiga | 11 kommenttia

Oodi Bundesliigalle

Vuodet Urheilukanavalla olivat hienoa aikaa itselleni, monestakin syystä. Mutta yksi upeimmista asioista oli saada kunnia selostaa Bundesliigaa. Se oli itse asiassa nk. urallani ensimmäinen liiga, minkä pelejä sain selostaa. Tiesin toki saksalaisesta futiksesta jotain, mutta nopeasti havahduin tosiasiaan etten tiennyt siitä oikeastaan mitään. Mitä enemmän tutkin, luin ja koin lauantailähetysten myötä, sen syvemmälle upposin. Mitä useamman seuran pelejä selostin ja stadioneita näin tv:n välityksellä, aloin tajuta pikkuhiljaa fanikulttuurin kauneuden.

 

Kun Urheilukanavan silloinen tj Timo Hakala vei meikäläisen paikanpäälle(jonkinsortin perehdyttämismatka, kai) seuraamaan peliä oli odotusarvot korkealla. Munchenin Olympiastadionille. Bayern-Hannover. Ylipäätään ensimmäinen peli ikinä meikälle ulkomailla.

 

Saavuttiin stadionille vain minuuttipari ennen pelin alkua. Nyt tällä kokemuksella naulaisin itteni pystyyn, jos näin vielä tapahtuu(aina vähintään tuntia ennen fiilistelemään), mutta silloin se oli ehkä vain hyvä. Miksikö? Siksi että se tunne saapua täpötäydelle stadionille on edelleen yksi valloittavimmista, ja ensikertalaiselle nähdä se ihmispaljous, huutomyrsky…se iski vasten kasvoja ja kovaa. Hyvällä tavalla. Unohtumattomalla tavalla.

 

Hädintuskin ehdittiin istua paikoillemme, kun Claudio Pizarro vei Bayernin johtoon. Tämän jälkeen tuli ensimmäinen konkreettinen tutustuminen saksalaiseen jalkapallokulttuuriin. Paikallinen kuuluttaja huusi ”Claudio”, yleisö vastasi ”Pizarro”. Kolme kertaa putkeen. Tämän jälkeen huudatettiin maalit: ”FC Bayern Munchen” ja yleisö vastasi ”Eins” ja heti perään ”Hannover 96”…”Null”. Ja kaiken kruunasi ”Danke”, mihin yleisö vastasi ”Bitte”.(Tässä traditio, eri pelistä tosin).

 

Silloin viimeistään oltiin myytyä miestä. Se meni luihin ja ytimiin. Tuon jälkeen on tullut koettua sama fiilis useammallakin stadionilla Saksassa ja se toimii joka kerta. Ylipäätänsä tuo kulttuuri on ollut yksi vahvimmista tekijöistä, minkä vuoksi Bundesliigaan tuli kiinnyttyä niin vahvasti. Ihmisten ystävällisyys, turvallisuuden tunne peleihin mentäessä ja tottakai halvat lipun hinnat eivät ole myöskään tehneet hallaa liigalle. Kuten Uli Hoeness vastikään totesi: ”Emme pidä faneja lehminä, joita lypsää. Jalkapallon pitää kuulua kaikille”. Tämän vuoksi Saksassa on ollut jo vuosia korkeimmat katsojaluvut ja melkeinpä aina stadionit täynnä. Puhumattakaan siitä fiiliksestä. Se ei ole kertaakaan vielä pettänyt.

 

Myös maalimäärät ovat olleet Euroopan korkeimmasta päästä jo vuosia. Tapahtumia on riittänyt kentällä ja pelit ovat kauttaaltaan olleet todella viihdyttäviä ja värikkäitä. Se ei toki takaa sitä välttämättä, että peli olisi myös tasokasta. Näinhän ei voida ajatella että viihdyttävyys automaattisesti tarkoittaisi tasokkuutta, laatua. Se ei aina kulje käsi kädessä. Mutta tässä tapauksessa voitaneen sanoa, että kulkee. Mutta miten tähän on tultu?

 

Kysymys, johon voisi vastata kokonaisella kirjalla. Se ehkä vaatisi sen, jos riittävää perpspektiiviä asiaan löytyisi. Itseltä ei löydy kuin hitusen, omien kokemusten ja luetun kautta.

 

Elettiin vuotta 2000, kun saksalainen jalkapalloilu arvokisoissa koki mahalaskun. Oli ennenkuulumatonta että Saksa jäisi alkulohkoon, ei jatkopelejä. Ja vieläpä lohkon jumboksi.

 

Saksan jalkapalloliitossa laskettiin nopeasti yksi yhteen. Johtopäätös oli ettei maassa ollut riittävästi nuoria tulevaisuuden lupauksia, joista voisi joku päivä tulla A-maajoukkuepelaajia. Alkoi valtava, kollektiivinen koko maan kattava panostus.

 

Luotiin 121 jalkapallokeskusta nuorille 10-17 vuotiaille talenteille ympäri maan. Jokaisessa keskuksessa oli vähintään kaksi päätoimista valmentajaa. Toisekseen jokaisen 36:nen seuran (BL + 2.BL) piti rakentaa oma akatemia. Esimerkiksi Dortmundin kohdalla tämä sääntö tuli pahimpaan mahdolliseen ajankohtaan, koska seura oli lähes konkurssissa, mutta silti akatemia piti perustaa.

 

Merkittävin sääntö oli kenties, että näissä akatemioissa piti olla vähintään 12 nuorta, ketkä olivat edustuskelpoisia pelaamaan Saksan maajoukkueisssa. Oli selvää että pääsarja kärsi omien pelaajien puuttumisesta, koska kymmenisen vuotta sitten Bundesliigassa oli ulkomaalaisia 44 prosenttia pelaajista, nyt vain 38. Ero ei ehkä tunnu niin valtavalta, mutta Joachim Löwillä ja kumppaneilla nuorisomaajoukkueissa on varaa valita Bundesliigasta maajoukkueeseen pelaajia, heitä on siellä potentiaalisia kavereita kuitenkin yli 60 prosenttia.

 

Uusi sukupolvi on tehnyt tuloaan nyt jo muutamien vuosien ajan. Saksalla on niinsanotusti moderneja jalkapallotyyppejä maajoukkue pullollaan. Reus, Götze, Özil, Schurrle, Gundogan, Kroos…listaa voisi jatkaa loputtomiin. Nopeita pallon kanssa ja ilman. Taitavia, teknisiä, ahtaan paikan mestareita, luovia. Ihan kuten Espanjan parhaat pelaajatyypit. Maa, mikä on dominoinut jalkapallokenttiä viimeiset vuodet ja maa, mikä tulee dominoimaan. Ehkä turhan paljon kärjistetty väite, mutta kukaan ei voi kieltää etteikö potentiaalia Saksalla siihen olisi. Vain viimeinen silaus on puuttunut edellisistä kisoista.

 

Tämä kausi seurajalkapalloilussa voidaan nähdä myös vallan vaihdoksena. Kärjistetysti edelleen, viimeiset vuodet ovat olleet Espanjan, kun taas Valioliigan huippuvuodet ajoittuivat noin 2007-2009 aikavälille. Vaikka toki mestareita tähänkin väliin mahtuu muualta(Inter 2010, Chelsea 2012), on suurinpiirtein jalkapallovaltikat kulkeneet tätä rataa. Suurempaan liigojen väliseen väittelyyn ja tasoerojen setvimiseen en halua edes yrittää lähteä, koska se on mahdoton asia tyystin selvittää ja muutoinkin loputon tie, mutta tämänhetkinen Saksan mahti kiehtoo.

 

Dortmund on hallinnut edellisiä vuosia kotimaassa, Bayern on ”menestynyt” eurokentillä. Ei ole kompetenssia väittää että nämä kaksi suurseuraa Saksasta tulevat hallitsemaan seuraavinakin vuosina, mutta ei tätä loppuottelua voi myöskään olankohautuksella ohittaa. Toki jalkapallossakin suhdanteet vaihtelevat tiuhaan tahtiin, mutta tuleeko näistä Saksan jäteistä verrattain vastaavat Espanjan jätteihin tulevaisuudessa? Ja jos tulee, niin onko Bundesliigalla edessään yhtä kovat ajat kuin Espanjan La Ligalla? Kaksi on ylitse muiden, kaksi jotka pärjäävät Euroopassa vuodesta toiseen(lasken tässä tapauksessa sen päärjäämiseksi, koska Real on ollut välierissä viimeiset 3 vuotta, Barca 6), mutta liigalla itsellään ei ole kilpailukykyä kokonaisuutta ajatellen. Onko jo ensi kaudella Bundesliigassa asetelma ettei realistisesti millään muulla seuralla kuin Dortmundilla ja Bayernilla ole mahdollisuutta mestaruuteen? Kuten Espanjassa tilanne on ollut jo vuosia.

 

Vai onko tilanne jopa Saksassa jo niin tyly, että Götzenkin hankkimisen jälkeen on vain yksi?

 

Jos näin, se on negatiivinen ja vaarallinen piirre saksalaiseen jalkapalloiluun. Mutta koska siihen asiaan saadaan näkökulmaa vasta ensi kauden jälkeen, on syytä iloita tästä hetkestä.

 

Wembleyllä todistetaan ensi lauantaina Saksan mahtia. Asetelma ei juuri kiehtovampi voisi olla. Toivottavasti nyt vihdoinkin tässä maassa osataan arvostaa Bundesliigaa ja ylipäätään saksalaista jalkapalloa, sillä kun on tuntunut olevan todella juurtunut tylsyyden leima otsassaan jo vuosia.

 

En itse muista koska olisin tylsiä hetkiä kokenut saksalaisen jalkapallon parissa, päinvastoin. Muistan toinen toistaan parempia pelejä, ikimuistoisempia hetkiä:

 

Muistan Lagerblomin Pekan maalisyötön debyyttiottelussaan mestaruuskaudella 2004, muistan pullean maaliruisku Ailtonin, muistan Schalken klassisen sulamisen keväällä 2007, muistan Stuttgartin nuoren jengin mestaruuden samalta kaudelta ja Sami Khediran tekemän voittomaalin, muistan Klinsmannin Buddhapatsaat, muistan kun Felix Magath nöyryytti vanhaa seuraansa Bayernia vaihtamalla maalivahtia ottelun lopussa, muistan kuinka ystäväni Korhosen Markku antoi raporttia Westfalen-stadionin vessasta livenä meidän lähetykseen kertoen melkein tippa linssissä kuinka Dortmund on menossa konkurssiin, muistan nuoren Kloppon Mainzista, muistan Aki Riihilahden tekstarin kun hän kertoi kuinka käsittämätöntä oli, kun Kaiserslauternin kauden ekoissa treeneissä oli yli 5000 ihmistä, muistan kuinka odotin Kuninkaan peliä Hansa Rostockin paidassa, muistan Wolfsburgin kauden viimeisen pelin 2009, missä he varmistivat mestaruuden. Muistan kuinka tuli tippa linssiin sen pelin jälkeen, koska tiesin silloin sen olevan viimeinen selostus Bundesliigasta.

 

Muistan Seppo Rädyn kommentin. Ja sen kuinka väärässä mestari olikaan.

 

Tallennettu kategorioihin Bundesliiga, Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, Romantikko, UEFA Champions League | 14 kommenttia

Kaunis ilta Gijonissa

Oli pakko nukkua yön yli. Eilen jos olisi tihrustanut jotain, olisi se ollut pelkkää tajunnanvirtaa.

Huikea ilta. Uskomaton peli uskomattomalta joukkueelta.

Mixun luopuminen joulukuusesta oli odotettua, tai ainakin toivottua. Espanjaa vastaan ei mikään maa hallitse palloa. Realismi koitti ja osittain voitti, tasurillakin. Sinällään valinta oli oikeastaan jopa helppo, koska nyt se muutos pelityyliin oli tehtävä, ei ollut muuta saumaa. Mixun ideologia kauniista pelistä on upea, mutta sillä olisi tullut eilisiltana turpaan 8-0. Jatkoa ajatellen onkin nyt hieno asia, että on muitakin pelityylejä eikä tarvitse pakon sanelemana turvautua vain yhteen. Barcelonan ja Espanjan kärsiessä tappioita/tasapelejä, alkaa aina ”Suunnitelma B”:n huutaminen ja vaatiminen. Kummatkaan eivät siihen ole turvautuneet, eikä ole tarvinnutkaan. Mutta siinä onkin likipitäen kaksi ainoata joukkuetta maailmassa, jotka voivat pelata vain yhdellä tyylillä. Muutkin huippumaat/joukkueet joutuvat varioimaan.

Taktiikka oli laadittu siis täysin nappiin, mutta se toinen iso asia eli sen toteuttaminen onnistui myös. Oikeastaan se oli täydellinen toteutus, se on kuitenkin aina se vaikeampi osuus. Siitä suuri hatunnosto jokaiselle pelaajalle. Etäisyydet pysyivät pieninä koko ajan, jokainen hoiti paikkansa eikä hötkyillyt. Ei pelattu itseämme pihalle, vaan paketti pysyi kasassa koko ajan.

Vuodet ovat näyttäneet että Espanjan ja Barcelonan tiki-takan voi murtaa vain äärimmäisen onnistuneella organisoidulla puolustamisella ja myös sillä, että Barcalla tai Espanjalla ei ole paras päivänsä. Ei ollut Espanjallakaan eilen. Mutta se ei ota Suomen esityksestä mitään pois. Se oli liki täydellinen suoritus.

Ennen kaikkea tappioasemasta nouseminen tekee tästä erityisen. Ja he nousivat joukkueena. Espanjalaislehdissäkin on hehkutettu Suomen joukkueen yhtenäisyyttä. Toki siellä on myös kirjoitettu, että ”Pukki oli ainoa joka yritti”. Käsittämättömän typerä kommentti. Siihen tiivistyy yksi asia mikä on vaivannut paljon viimeisten vuosien aikana.

Barcelonan noustua sille tasolle, millä joukkue on viimeiset vuodet pelannut, on tähänkin maahan iskostunut joihinkin ihmisiin käsitys, että jalkapalloa voi pelata vain yhdellä tavalla. Espanjalaiset ovat varmasti sokaistuneet tämän kauniin pelin myötä, mutta se että kukaan ei yritä, jos he ”vain” puolustavat, on ihan naurettavaa. Keskustelupalstoilla ja twitterissä on jossain piireissä paheksuttu tapaa, millä Suomi haki pisteen. Naurettavaa sekin. En tiedä, onko kyseessä uusi sukupolvi, joka on nähnyt vain Barcan tavan pelata jalkapalloa, vai onko kyseessä katkerat laji-ihmiset, jotka eivät voi antaa suomipojan iloita edes pienistä onnen hetkistä jalkapallon parissa(toinen asia mitä en oikein ymmärrä: miksi ei voi vain iloita toisen pärjäämisestä lajissa kuin lajissa, miksi aina pitää vääntää vastakkainasettelut lajien välillä pöytään, oli kyseessä onnistumiset tai epäonnistumiset), mutta osittain sen vuoksi tämä peli kiehtoo miljoonia ihmisiä: on monia tapoja pelata. Monia tapoja hävitä, monia tapoja voittaa. Pelityylien rikkaus on yksi pallopelien hienoimmista elementeistä, ihan niin kuin on rikkaus nähdä erilaisia ihmisiä.

Ei Suomi pelillisesti varmasti ollut yhtä laadukas kuin Espanja eilen, mutta eipä ollut Chelseakaan viime keväänä, mutta silti ne voittivat Barcelonan ja Bayernin. Eikä Mou´n Inter hallinnut palloa Camp Noulla 2010, mutta he hallitsivat peliä.

Mutta sehän on yksi urheilun kauneimmista elementeistä; yllätykset. Silloin kun niitä tapahtuu, ne yleensä sykähdyttävät, ne muistaa. Siitähän urheilussa on kyse. Intohimosta. Iloista ja suruista. 

Tämä oli kuitenkin yksi Suomen jalkapallohistorian suurimmista hetkistä. Yksi Suomen palloiluhistorian suurimmista hetkistä joukkuelajihistoriassamme. Ei kai oo liian naaivia vaan pyytää iloitsemaan siitä? Että pieni niisti maailman kautta aikain parhaimmaksi maajoukkueeksi tituleeratulta pisteen. Tosipelissä. Vieraissa. Nousten tappiosemasta tasoihin. Maailman isoimmassa lajissa. Iloitaan edes hetki, masennutaaan taas sitten maanantaina.

Tallennettu kategorioihin Fanit, Jalkapallokulttuuri, Kentät ja stadionit, MM-kisat, Romantikko | 20 kommenttia