Jännittävä maanantai NHL-pelaajille

Moi kaikille! Eletään taas jännittävää aikaa! On se aika kaudesta, kun pelaajat jännittävät ja miettivät, missä ura mahdollisesti jatkuu. Maanantaina on nimittäin NHL:n trade deadline, pelaajien viimeinen mahdollinen myyntipäivä.

Seuroilla ja toimitusjohtajilla on viimeinen mahdollisuus tehdä pelaajasiirtoja ja yrittää tehdä oma joukkue mahdollisimman hyväksi. Silloin NHL-seurat jakautuvat kahteen eri ryhmään: myyjät ja ostajat. Joukkueet, jotka uskovat pääsevänsä pleijareihin ovat ostajia ja joukkueet jotka eivät, ovat myyjiä. Yksikin oikea ostos voi loppupeleissä olla se ratkaiseva.

Pelaajalle päivä on tuskainen, sillä epätietoisuus uran jatkosta on aina kiusallinen. Usein mietin, miten julmalla ja tunteettomalla tavalla pelaajia täällä kohdellaan. Lojaalisuudella ei ole sijaa tässä maailmassa, kaikki on kaupan. Me pelaajat olemme vain pelinappuloita isossa bisneksessä. Harva ymmärtää, miltä tuntuu tulla treidatuksi -- ei vain henkisesti, vaan käytännön asteella. Varsinkin perheelliselle siitä tulee iso prosessi. Asunto myyntiin (jos sellaisen omistat), muuttokuorman lähettäminen, uuden asunnon hankkiminen, sähkö, vesi, roskapalvelujen tilaaminen, lasten koulut, lääkärit jne. Sopeutuminen uuteen kaupunkiin vie aikansa. Onneksi sentään uudet pelikaverit ja uuden seuran yhdyshenkilöt auttavat oikeiden kontaktien löytämisessä.

NHL on täynnä huikeita siirtotarinoita. Yksi niistä sattui Tikkasen Esalle. Edmonton Oilers oli New Yorkissa pelaamassa Rangersia vastaan ja pelipäivänä, kun Tiki illalla saapui hallille, huoltaja sanoi, että ”tuonne koppiin, sut on treidattu Rangersiin”. Ei muuta kuin toiseen koppiin ja pelaamaan joukkuetta vastaan, jonka pelaajat olivat tuntia aikaisemmin joukkuekavereitasi. Huhhuh, ei varmaan ollut helppo peli!

Varsinkin ensimmäinen myynti on pelaajalle suuri shokki. Tuntuu että olet epäonnistunut työssäsi ja pettänyt joukkueesi. Näin kävi myös mulle. Kaksi kertaa mutkin on myyty ja kummatkin kerrat ovat olleet katkeria, mutta ensimmäinen on aina katkerin. Elettiin helmikuuta vuonna 1996. Oli ollut paljon huhuja, että yksi meistä kolmesta (Keith Tkachuk, Aleksei Zhamnov ja minä) on myytävä, koska joukkueella ei ole varaa pitää kolmea kovapalkkaista pelaajaa. Olimme Washingtonissa, kun joukkueen omistaja soitti ja kertoi, että vaikka on ollut huhuja myymisestä, et ole kaupan, joten pelaa sä vaan ja nauti!

Niin teinkin, sillä joukkue oli divisioonan toisena ja itse olin pelaamassa huippukautta ja olin NHL:n pistepörssissä viidentenä. Kaksi viikkoa sen puhelun jälkeen joukkueen toimitusjohtaja John Paddock soitti harjoituksen jälkeen pukuhuoneeseen ja kertoi, että on myynyt mut Anaheimiin. Kyyneleet valuivat poskia pitkin. Seurasi minuutin hiljaisuus, jonka jälkeen kiitin tiedosta ja löin luurin kiinni. Se oli kaikki kiitos neljän vuoden työstä Winnipegissä. Pakkasin kamani, sanoin pelikavereilleni kiitos kaikesta ja lähdin kotiin. Se oli täydellinen tyrmäys, ja juuri henkisesti se oli raskain.

Tilannetta ei helpottanut se, että Sirpa oli yhdeksännellä kuulla raskaana. Hän otti tiedon tyynesti, jopa osittain innostuneena uudesta ”seikkailusta”. Seuraavana päivänä lensin New Yorkiin ja tapasin uuden joukkueeni ekaa kertaa. Kaksi viikkoa siitä lensin takaisin Winnipegiin ja esikoisemme Eemil näki päivänvalon.
Kaiken kaikkiaan Winnipegin vuodet olivat hienoa aikaa, ja kaupunki ja ihmiset jättivät lähtemättömän vaikutuksensa sydämeeni. Sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa, ehkä tässäkin. Uusi freshi alku uudessa paikassa, mahdollisuus pelata erään nuoren miehen kanssa nimeltä Paul Kariya. Siitä alkoi sellainen henkilökemia, jota harvoin tapahtuu kahden pelaajan välillä. Yhteispeli Paulin kanssa oli jotain aivan maagista. Vaikka kentän ulkopuolella olemme Paulin kanssa täysin erilaisia ihmisiä, niin kentällä olimme kuin samoista aivoista. Se oli huikeaa aikaa. Ja vaikka joukkue oli vuosikaudet keskinkertainen ja omistajana Disney, joka ei halunnut rakentaa menestyvää joukkuetta, niin nautinto pelata Paulin kanssa oli varmasti parasta kipulääkettä siihen.

Vuonna 2001 tapahtui se toinen treidi, joka oli hyvin samanlainen kuin ensimmäinen. Ducksin silloinen toimitusjohtaja Pierre Cauthier tuli juttelemaan ja sanoi, että on kaupitellut mua ympäri liigaa, mutta ei ole tullut mitään kiinnostavaa vastaan. Hän totesi, että en ole enää kaupan, joten voin jatkaa pelejä samaan malliin. Kymmenen päivää siitä puhelin soi aamulla kello 6.30 ja Pierren sihteeri soitti ja kertoi, että mut on myyty San Jose Sharksiin. Ajatella että sillä valehtelijalla ei ollut ”munaa” edes soittaa itse ja kertoa asiasta. Voi että mikä luuseri!

Vuodesta 2003 mulla on ollut sopimuksessa pykälä ”no move”. Se tarkoittaa, että joukkue ei voi myydä mua mihinkään. Se on antanut mulle kyllä täydellisen työrauhan keskittyä pelaamiseen. Voin vain kuvitella, miten monen pelaajan ura tänäkin vuonna jatkuu jossain uudessa seurassa.

Usein myynti on myös helpotus pelaajalle, joka ei tule saamaan reilua mahdollisuutta nykyisessä seurassaan, niin kuin nyt Jarkko Ruudulle, joka myytiin Ottawasta meille. Otin uutisen innolla vastaan ja uskon, että Rudi tulee auttamaan meitä todella paljon. 20 peliä on jäljellä, viimeiset 5 peliä on tullut turpaan, mutta edelleen usko playoffseihin pääsemiseen on horjumaton. Ja mikä parasta, kaikki on edelleen omissa käsissä! Hauskaa kevättä!

Aihe(et): NHL. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihin.