Reissussa on raskaampaa hävitä

Happy Halloween vaan vielä kaikille, se oli se aika vuodesta.

Täytyy kyllä sanoa, että meidän muutama viime peli on ajoittain näyttänyt siltä kuin joku paikallinen kaljaliigan lätkäjengi olisi pukenut Ducksien kamat päälle Halloweeniksi, ja mennyt pelaamaan änärikiekkoa. Kyllä tämä on välillä vaan niin vaikeata, vaikka ei sen aina helppoa tarvitse ollakaan. Mutta kyllä me täältä vielä noustaan, tämän joukkueen tapahan on ollut mennä sen vaikeimman kautta.

Mutta raskasta se on. Vielä raskaammaksi sen tekee, kun häviää reissussa. Silloin on ihan liian paljon aikaa miettiä negatiivisia asioita. Kotona sentään saa ajatukset pois lätkästä heti kun avaa kotioven. Onneksi reissataan hyvässä porukassa mukavien jätkien kanssa, ja yhdessä yritetään tehdä tämä niin mukavaksi kuin vaan voi.

Varmaan suurin asia mitä uran jälkeen tulee kaipaamaan, on juuri se pukukoppielämä. Huumoria hyvien kavereiden kesken, voittoja, tappioita, itkua, naurua… Ne kaikki kuuluvat tähän elämään. Tällaista on vaikea löytää mistään muualta, niin paljon erilaisia asioita koetaan yhdessä. Joukkueesta muodostuu hyvin läheinen, kuin perhe. Valmentajat ovat tiukkoja isiä, jotka pitävät kovan kurin ja joita välillä vihataan, välillä ihaillaan. Huoltajat ja fysiot taas ovat äitejä, jotka pesevät pyykkejä, huolehtivat tavaroista ja pitävät meidät kunnossa, myös henkisesti! Kaikki tehdään sen eteen, että saataisiin luotua voittava, menestyvä joukkue. Ei nimittäin ole helppoa rakentaa joukkuetta, joka löytää oikean kemian ja joukkuehengen 25 erilaisesta persoonasta.

Kaikkein vaikein työ on varmasti kuitenkin valmentajalla. On lähes mahdoton tehtävä yrittää pitää 25 erilaista pelaajaa tyytyväisenä. Jokainen pelaaja kun on täysin omanlaisensa yksilö, jota täytyy kunnioittaa sellaisena kuin hän on. Se että saa kaikista pelaajista irti parhaan suorituksen kentälle vaatii valmentajilta ja pelaajilta uskomatonta ihmisten ”luku- ja käsittelytaitoa.” Kaikkia ei voi käsitellä samalla tavalla. Joillekin pelaajille pitää huutaa ja karjua, eli käsitellä kovin ottein. Toisia taas pitää paijata ja olla hienotunteinen. Se on ainoa keino saada kaikista paras ulos joukkuetta varten.

Samat metodit pätevät varmaan niin perheissä kuin yritysmaailmassakin. Ja monissa muissa asioissa, missä toimitaan ”laumassa”. Haasteita siis riittää. Mielestäni meidän koutsi Carlyle on kehittynyt juuri tässä asiassa, eli miten ihmisiä pitää käsitellä omina yksilöinään. Hän on tehnyt sen asian tiimoilta hyvää työtä, vaikka ”vanhan koulun” valmentaja onkin.

Mieleeni tulee hauska tarina ex-pelikaveristani Dustin Penneristä, vähän laiskasta kaverista, jota piti käsitellä kovemmin ottein ja sanoin. Carlyle antoi kyllä niin haipakkaa koko vuoden, että oikein hirvitti, miten Dustin sen kestää. Carlyle toisti todella usein lausahduksen fuck’n Penner, fuck’n Penner. Kauden jälkeen Dustin kertoi meille naureskellen, että hän rupesi jo epäilemään, että hänen etunimensä ihan oikeasti on fuck’n. No, siihen nauruun auttoi varmaan myös se, että voitimme sinä vuonna Stanley Cupin.

14 päivän ja seitsemän pelin reissusta on vielä kaksi jäljellä, ei muuta kuin uuteen nousuun. Seuraavassa blogissa voisin vastailla teidän kysymyksiin, jos niitä vaan löytyy. Siihen asti kaikille hyvää syksyä!

Aihe(et): Aiheeton. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihin.