Voisilmäpeluri kiittää ja kumartaa

Arvoisat ystäväni keittiössä ja toverini ruuanlaitossa,

on tullut aika sanoa hei hei.

Tällaisen postauksen alussa kuuluu aina hämmästellä, miten aika onkaan rientänyt. Ja onhan se! Uskomatonta, että siitä on jo kolme vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen postauksen ruokablogiin, jolla oli hölmö nimi, mutta sitäkin innokkaampi kirjoittaja.

Kolme vuotta ruokabloggaamista ovat jättäneet jälkensä. (Pääosin vyötäröön.) Takataskuun on jäänyt nippu fantastisia reseptejä, säkillinen niitä vähän vähemmän fantastisia, ja muistikortillinen tärähtäneitä valokuvia. (Muita ruokabloggaamisen jättämiä jälkiä: en voi syödä mitään, ennen kuin olen valokuvannut sen.) Uusien työkuvioiden vuoksi nyt on kuitenkin tullut aika sanoa jäähyväiset Voisilmäpelille.

Blogin elinkaaren aikana olen oppinut valtavasti ruuasta ja ruuanlaitosta, ja salavihkaa siitä on tullut jopa työtäni. Silti olen yhä ruuanlaittajana keltanokka, ja suhtaudun uuden oppimiseen innolla ja onnistumiseen hämmästyksellä. Varmasti juuri blogin ansiosta olen innostunut kokeilemaan monenlaista uutta ja oppinut pitämään ruuista, joita muutama vuosi sitten en olisi kuvitellutkaan syöväni. Mutta ihan kaikki ei ole muuttunut -- olen edelleen sitä mieltä, että muffinsia ei kuulu kuorruttaa, ja että jäävuorisalaatti ravintolassa pitäisi julistaa laissa rangaistavaksi teoksi.

Jatkan kokkaamista, syömistä sekä kokkaamisesta ja syömisestä kirjoittamista tästä eteenpäin muissa medioissa, mutta sitä ennen haluan kiittää teitä kaikkia, jotka olette lukeneet juttujani, kommentoineet postauksiani ja testailleet reseptejäni näiden vuosien aikana. Kiitos antamastanne palautteesta, toisinaan vilkkaastakin keskustelusta sekä kaikista niistä vinkeistä, joita olette kommenttiboksissa ja mailissa jakaneet. On ihan teidän ansiotanne, että tajusin timjamin ja punajuuren taivaallisen liiton.

Siispä ystävät! Olkoon syksynne maukas, lihapatanne meheviä ja pakastimenne täynnä sieniä. Jättäköön omenapiirakka suupieliinne murusia, tahratkoon punajuuri sormenne ja johdattakoon keittiön loisteputkilamppu teidät aina kotiin.

Kippis, kulaus ja kaikesta kiittäen,

Eeva

Tallennettu kategorioihin Yleistä jorinaa | 67 kommenttia

Eväkäsjuttuja

Jokunen lukija saattaa muistaa, että yksi uudenvuodenlupauksistani oli syödä enemmän kotimaista kalaa. Ylpeyttä äänessäni voin kertoa, että lupaukseni on pitänyt! Viime aikoina olen syönyt ahventa, kuhaa ja haukea (sekä silliä, joka ei tietenkään ole kotimaista, mutta tästä olen muuten vain ylpeä. Taas yksi lapsuuden kammoruoka selätetty!).

Kalaohjeita ei ole pahemmin tullut julkaistua, koska en jotenkin osaa tehdä valkoisesta kalasta mitään kamalan ihmeellistä -- yleensä meillä vain paistetaan ne voissa ja syödään kasvisten, sienten tai perunamuusin kanssa. Ja ihan hitsin hyväähän se on pelkästään noinkin, mutta pidemmän päälle ”paista kala voissa ja syö” -ohjeet alkaisivat ehkä hieman toistaa itseään…

Lohi on minulle yhä se tutuin ja turvallisin kala, josta keksin joka kerta jotain uutta. En osta lohta enää läheskään niin usein kuin ennen, mutta edelleen turvaudun siihen silloin, kun haluan tehdä jonkun fiksun aterian enkä keksi mitään muuta. Varsinkin erilaiset lohisalaatit pelastavat päivän kuin päivän.

Viimekertaiseen lohisalaattiin hain vähän sellaista Aasia kohtaa Tampereen-henkeä. (Jostain syystä miellän retiisit ja avokadot aina Aasia-henkisiksi, heh.) Tein siihen hunajaisen ja soijaisen kastikkeen, ja maustoin valkopippurilla (toinen raaka-aine, jonka miellän aina aasialaiseksi). Helppo, hyvä ja pikkuisen erilainen arkiruoka.

Lohi-avokado-retiisisalaatti (kahdelle)

300 g lohifileetä
suolaa
valkopippuria

1 kypsä avokado
100 g retiisejä
salaatinlehtiä, esim. rucola
1 rkl seesaminsiemeniä

kastike:
2 rkl seesamöljyä (tai vastaavaa mietoa öljyä)
2 tl riisietikkaa (tai valkoviinietikkaa)
2 tl hunajaa
1 tl soijakastiketta
valkopippuria
suolaa

Paista lohi pannussa tai uunilla. Mausta suolalla ja valkopippurilla.

Leikkaa avokado ja retiisit siivuiksi. Sekoita kaikki kastikkeen ainekset keskenään. Kokoa salaatti salaatinlehdistä, avokadosta, retiiseistä, lohesta ja seesaminsiemenistä. Viimeistele kastikkeella.

Tallennettu kategorioihin Kala & merenelävät, Salaatit | 5 kommenttia

Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa

… ja kerron, vaikka ette täytäkään.

Törmäsin Facebookissa tempaukseen nimeltä Monopoliton perjantai. Intouduin sen myötä naputtelemaan muutaman sanasen siitä, mitä itse tuumin Alkon monopoliasemasta.

sunn3

Minua ette löydä riekkumasta yökerhojen baaritiskeiltä tai roudaamasta Viruvalgeta Tallinnan-laivalta, mutta minä rakastan viiniä. Juon sitä punaisena ja valkoisena, juhlissa ja arkena, kuplilla ja ilman. Mielestäni hyvä ateria ei koskaan ole täydellinen ilman siihen sopivaa viiniä…

… Minkä vuoksi joudunkin aika usein syömään epätäydellisen aterian. Monet ovat ne sunnuntait, kun olen kutsunut pari kaveria syömään ja harkinnut avaavani pitkään valmistellun sunnuntaipäivällisen kanssa pullon punaviiniä ja… ai niin. Tilannehan olisi pitänyt osata ennakoida jo lauantaina ennen kello kuutta!

jussipussi20

Asioin mielelläni Alkossa. Siellä saa yleensä oikein hyvää palvelua, ja eri viinien tiedot rypälelajikkeista sokeripitoisuuteen ovat selkeästi esillä. Ranskassa peruskaupan myyjä ei yleensä osaa sanoa edes onko viini kuivaa vai makeaa. Tässä mielessä monopolissa on puolensa -- kaikki tieto on selvitetty, helposti saatavilla, ja myyjien koulutuksesta huolehditaan.

vin18

Toisaalta -- vaikka perusmarketin myyjä ei Ranskassa ehkä erota syrahia sauvignonista, asiakas voi myös tehdä ostoksensa intohimoisten harrastajien ja todellisten asiantuntijoiden omissa viinikaupoissa. Olen ulkomailla tällaisissa putiikeissa asioidessani saanut paitsi loistavaa palvelua, monesti siinä sivussa myös oppinut hurjasti viineistä. Tällaisilla kaupoilla on mahdollisuus ottaa myyntiin myös pieniä, harvinaisempia eriä.

Rakastan ulkomailla käydä pienissä herkkukaupoissa, joissa voi ensin rupatella myyjän kanssa, sen jälkeen valita hyllystä kiinnostavan pullon ja tiskistä juustoja tai muita herkkuja, ja istahtaa kaupan omalle terassille tai tiskille nauttimaan viinistä ja herkuista. On sääli sekä suomalaisia yrittäjiä että kuluttajia kohtaan, että tällainen ei ole meillä mahdollista.

ystavammekesa12

Kun puhutaan alkoholinkäytöstä, viranomaistahot jauhavat aina kokonaiskulutuksesta ja siitä, että se pitää saada laskemaan. Minusta olisi kuitenkin paljon tärkeämpää muuttaa alkoholinkäyttötapoja, eikä kytätä vain litramääriä. Ei ole ihan sama, juoko yhden lasin viiniä joka päivä vai seitsemän perjantaina. Alkoholin aiheuttamat sosiaaliset ongelmat, tapaturmat ja väkivaltatapaukset johtuvat nimenomaan siitä, että alkoholia juodaan kerralla liikaa. Kukaan tuskin toikkaroi kännissä katuojaan tai aiheuttaa perheriitaa siksi, että nauttii iltaisin lasin punaviiniä. Miksi on ok, että lauantaiyönä baarissa saa ostaa niin paljon viinaa kuin sielu sietää ja kukkaro kestää, mutta kotiin ei voi iltakuuden jälkeen tuoda viinipulloa ja juoda sitä siellä aiheuttamatta muille häiriötä (samaahan ei voi sanoa monista baarien asiakkaista…)?

kemut18

En totta puhuen osaa arvailla, mitkä olisivat seuraukset, jos alkoholimonopoli Suomessa purettaisiin. Uskon kuitenkin siihen, että suomalaisten tapa käyttää alkoholia juontaa juurensa nimenomaan kieltoihin ja holhoamiseen. Monissa Euroopan maissa viinapullon voi ostaa vitosella vaikka keskellä yötä, eikä siellä silti ikinä törmää lähimainkaan samanlaiseen ördäykseen kuin Suomessa. Kielletty hedelmä houkuttaa, ja niin edespäin. Niin optimisti en kuitenkaan ole, että uskoisin suomalaisten kännäysinnon välittömästi laantuvan, vaikka alkoholin myyminen vapautettaisiinkin.

heki40

Omasta mielestäni olisi hyvä ratkaisu pitää viinojen myynti edelleen Alkossa, mutta sallia viinin ja vahvempien oluiden vähittäismyynti muillekin toimijoille.  Liian tiukalla monopolilla valtio antaa ristiriitaisia viestejä: toisaalta yritetään kouluttaa suomalaisia omaksumaan eurooppalaiset juomatavat, mutta samaan aikaan alkoholista tehdään kamala numero tekemällä sen ostamisesta hankalaa ja paheellista toimintaa, jota pitää tiukasti valvoa. Miten suomalaiset oppisivat pitämään viiniä ruokajuomana, jos sitä ei saa ruokakaupoista?

vin16

Suomessa alkoholi on demonisoitu riippumatta siitä, millaisesta juomasta, tilanteesta, käyttötavasta tai määrästä on kyse. Törmään jatkuvasti ihmisiin, joiden mielestä kaikenlainen alkoholin nauttiminen on automaattisesti ”dokaamista”. Kenties juuri siksi suomalaiset ovat taipuvaisia ääripäihin, mitä alkoholin käyttöön tulee -- viikolla ei oteta pisaraakaan, ja viikonloppuna sitten senkin edestä. Se, että valtio pitää tarpeellisena kontrolloida alkoholin myymistä niin vahvasti, ei ainakaan vähennä tällaista ajattelua -- sehän nimenomaan antaa sen viestin, että kyse on jostain kamalasta ja vaarallisesta. Minusta olennaisinta olisi, että suomalaiset oppisivat rennon suhtautumisen alkoholiin: absolutismin ja änkyräkännien välissä on iso harmaa alue, jolla elämä on rentoa ja nautinnollista olematta hengenvaarallista.

kesanmerkkeja15

Minusta Alko, ruokakaupat ja pienet erikoisliikkeet eivät mitenkään sulje toisiaan pois. Itse käyttäisin varmasti näistä jokaista. Ruokakaupasta ostaisin mukaan edullisen arkiviinin aterian kumppaniksi. Alkoon menisin silloin, kun ruokakaupan valikoima tai palvelu ei riitä, ja erikoisliikkeissä asioisin silloin kun kaipaan jotakin todella erityistä tai haluan vain fiilistellä muiden intohimoa ja asiantuntijuutta.

heki17

Olen sitä mieltä, että liiat rajoitukset ja kiellot nimenomaan pitävät yllä kielletyn hedelmän makua ja tekevät viinistäkin kännäysjuoman, mitä se ei muualla maailmassa ole. Ja ei, en itse viettänyt monopolitonta perjantaita – leivoin kurpitsapiirasta, jota varten tarvitsin ruokalusikallisen rommia. Sori.


(kuvat viime kesän viinimuistoja)

Tallennettu kategorioihin Paasaus!, Viini, Yleistä jorinaa | 30 kommenttia

Viikuna-aika

Alkusyksyn ylihinnoiteltujen viikunaostosten jälkeen huomasin tänään, että kyllä vain! On jälleen se ihana, joskin ohikiitävän lyhyt aika vuodesta, kun viikunoita saa täällä pohjoisessakin paikoitellen jopa edullisesti. Meidän kaupassa nuo hedelmistä kauneimmat maksoivat tänään vitosen kilo, ja voi sitä maireaa hymyä, joka naamani valtasi, kun raahasin kotiin pussillisen!

Tartelettien ja salaattien jälkeen: tässäpä viikunaohjeista se kaikken simppelein. Tai itse asiassa toiseksi simppelein, yksinkertaisin viikunaohjehan kuuluu ”pese, leikkaa ja syö”.

Tämä jälkkäri on niin hupaisan helppo, että sen voi tekaista minkä tahansa arkisen aterian päätteeksi. Toisaalta siinä on jotain ihanan ylellistä, joten se sopii myös hienomman illallisen aameneksi.

Toimi siis näin: pese muutama tuore viikuna ja viipaloi. Viikunoita ei tarvitse kuoria. Kuumenna paistinpannulla nokare voita ja paista viikunoita voissa kuumalla lämmöllä hetki, kunnes ne pehmenevät ja ehkä jopa hieman ehtivät ruskistuakin.

Tarjoile paistetut viikunat turkkilaisen jugurtin kanssa, ja lorauta päälle hieman hunajaa. Voilà!

 

Tallennettu kategorioihin Hedelmät, Jälkiruoat | 7 kommenttia

Mausteista suklaakakkua kahvin pariksi

Monen muun ruokabloggaajan tavoin minäkin otin osaa Pauligin järkkäämään makuparikisaan.

Luomun ystävänä valitsin tietysti Mexico-kahvin. Huomioni kiinnittyi paketissa olevaan kuvaan, joka esittää maya-intiaanien El Castillo-pyramidia. Annoin siis ajatusteni vaeltaa mayoihin ja… päädyin ranskalaiseen pikkukylään. Niin, mitä minuun tulee, kaikki tiet vievät Ranskaan -- ainakin, jos ne liittyvät ruokaan.

Inspiraationa ohjeelleni oli nimittäin Pieni suklaapuoti-leffa, jossa Juliette Binoche pitää ranskalaisessa kylässä suklaakauppaa ja keittelee mausteista suklaajuomaa mayojen hengessä. Mausteinen, tumma ja intensiivisen makuinen kakku sopi hyvin täydentämään tämän kahvin aavistuksen hienovaraisempaa ja pehmeämpää makua.

Inkiväärikermavaahtoa tein suklaakakun pariksi jo Ravintolapäivän ravintolassamme, ja se sopi mielestäni hyvin tähänkin, vaikkei tuo inkivääri taidakaan se maailman meksikolaisin kasvi olla :)

Tässäpä teille ohje! Jos tykästyitte siihen, ohjettani voi käydä äänestämässä täällä. Äänestäneiden kesken arvotaan ihan mahtava palkinto, joten eiku klikkailemaan!


Mausteinen suklaakakku, inkiväärikermaa ja appelsiinia

200 g tummaa suklaata (60-70 %)
200 g voita
3 dl sokeria
1 tl aitoa vaniljasokeria
5 munaa
1 rkl vehnäjauhoa
1 tl cayennepippuria
½ tl kanelia
ripaus rouhittua mustapippuria

Päälle:

2 dl kermaa
1 rkl raastettua tuoretta inkivääriä
½ tl aitoa vaniljasokeria

appelsiiniviipaleita
kanelia

Sulata kattilassa miedolla lämmöllä suklaa ja voi. Poista liedeltä, lisää joukkoon sokerit ja sekoita, kunnes seos on sileää. Lisää joukkoon munat yksi kerrallaan huolellisesti sekoittaen. Lisää lopuksi jauho sekä mausteet.

Vuoraa irtopohjavuoka tai paistovuoka leivinpaperilla ja kaada taikina vuokaan. Paista 190-asteisessa uunissa n. 20-25 minuuttia. Kakku on valmis, kun se on asettunut reunoilta, mutta hytisee vielä hieman keskeltä. Varo paistamasta kakkua liian kuivaksi. Jäähdytä kakku ritilällä, peitä kelmulla ja anna vetäytyä jääkaapissa yön yli. Kakun voi tarjoilla jo samana päivänä, mutta yön yli vetäytyessään koostumuksesta tulee tiiviimpi ja kakun maku nousee aivan uusiin sfääreihin.

Sekoita kerma, inkivääri ja vaniljasokeri ja vatkaa kuohkeaksi vaahdoksi.

Leikkaa kakku paloiksi ja lusikoi päälle inkiväärikermavaahtoa. Viimeistele appelsiiniviipaleella sekä kanelilla.

Tallennettu kategorioihin Kakut ja piiraat, Suklaa | 6 kommenttia

Kuinka suolainen piirakka kesytetään

Minä ja suolaiset piirakat emme pitkään tulleet toimeen keskenämme. Piiraistani tuli aina jotenkin kuivakoita ja ankeita, vaikka väittävät, että suolaiset piiraat ovat ”helppoja ja nopeita leivonnaisia, joihin voi helposti käyttää jääkaapin kaikki jämät”.

Kerran onnistuin vahingossa tekemään mehevän ja herkullisen piiraan. Onneksi olin kerrankin fiksu ja pistin tarkasti ylös, mitä olin tehnyt. Sen jälkeen olen onnistunut aina, kun käytän täytteessä samaa kaavaa: 200 g ranskankermaa tai kuohukermaa tai vähän molempia, 2 munaa (3, jos käyttää vain kuohukermaa), 1 dl maukasta juustoraastetta. Näiden lisäksi sitten mitä ikinä piiraaseen haluaakaan laittaa, vihanneksia, kalaa, lihaa, sieniä… Onnistuu takuulla! Siitäkin on apua, jos täytteessä on jokin suolainen ja rasvainen lihakomponentti, esimerkiksi pekoni tai makkara. Siitä irtoaa täytteeseen makua vähän samalla periaatteella kuin lihaliemestä keittoon.

Tällaisen piiraan pohjahan on maailman helpoin -- nypitään vain kylmä voi jauhojen joukkoon. Pohjaa voi soveltaa mielin määrin korvaamalla osan jauhoista esimerkiksi speltti- tai ruisjauhoilla tai erilaisilla leseillä. Siihen voi hyvin lisätä myös yrttejä.

Tällaisen piiraan pyöräytin yhtenä päivänä, kun kavereita oli tulossa kylään. Kyl meinaan maistui!

Chorizo-kirsikkatomaattipiiras

pohja:

120 g voita
3 dl vehnäjauhoja
½ tl suolaa
2-3 rkl kylmää vettä

täyte:

1 isohko punasipuli
paistamiseen oliiviöljyä
tilkka balsamicoa
tilkka hunajaa

n. 100 g chorizo-makkaraa
1 rasia kirsikkatomaatteja

1/2 ruukkua basilikaa (voit käyttää myös kuivattua)
200 g ranskankermaa
2 munaa
1 dl maukasta juustoraastetta (esim. manchego, parmesan…)
reilusti mustapippuria myllystä
suolaa

Lämmitä uuni 200 asteeseen.

Valmista pohja: leikkaa kylmä voi kuutioiksi. Sekoita keskenään jauhot ja suola. Nypi voi nopeasti jauhojen joukkoon. Lisää kylmää vettä (vain) sen verran, että saat taikinan koottua möykyksi. Painele paistonkestävän vuoan pohjalle ja paista pohjaa ensin yksin n. 10 minuuttia.

Leikkaa sipuli suikaleiksi ja kuullota paistinpannulla öljyssä. Mausta lorauksella balsamicoa ja hunajaa.

Leikkaa chorizo sopivankokoisiksi palasiksi ja leikkaa kirsikkatomaatit puoliksi.

Ripottele esipaistetun piirakkapohjan päälle sipulit, chorizo ja kirsikkatomaatit.

Sekoita keskenään ranskankerma, munat, juustoraaste, basilika, mustapippuri ja suola. Ota suolan määrässä huomioon chorizon ja juuston suolaisuus.

Kaada ranskankermaseos sipulien, chorizon ja tomaattien päälle. Paista 20-30 minuuttia, kunnes täyte on asettunut ja piiraan reunat ja tomaatit ovat kauniisti ruskistuneet.

Tallennettu kategorioihin Leivonnaiset, suolaiset | 14 kommenttia

Onnellisten ihmisten skonssit

Eräs blogini lukija kysyi minulta vähän aikaa sitten, mikä on skonssi. Siinäpä hyvä kysymys! Skonssin olemusta ei voi yksioikoisesti selittää -- englanninkielisissä maissa kinataan jopa siitä, miten sana lausutaan. Toisille skonssi on skoun ja toisille skon. Joskus skonssi on melkein kuin makea muffinsi, toisinaan lähestulkoon sämpylä.

Minulle ainoa oikea skonssi on tällainen kermaan leivottu, vastustamattomasti mureneva möntti, joka on ennemminkin kermainen kuin makea, ja joka syödään hillon ja kermavaahdon kanssa. Olen järkeillyt asian niin, että muffinseja ja sämpylöitä voi syödä koska tahansa, joten skonssit olkoon ihan oma juttunsa!

Ja voi, mikä juttu ne ovatkaan. Kerronpa teille tarinan, jonka ystäväparkani ovat kuulleet jo ihan liian monta kertaa. Ollessani Uudessa-Seelannissa matkustin junalla pohjoissaarelta eteläsaarelle. Minua vastapäätä istui noin 60-vuotias pariskunta, mies ja nainen, jotka hihittelivät, kikattelivat ja kiehnäsivät koko matkan toistensa kainaloissa kuin vastarakastuneet teinit. Välillä mies kertoi jonkin tarinan ja nainen nauroi, välillä nainen kertoi jonkin tarinan ja mies nauroi. Sitten he muiskauttelivat toistensa poskille pusuja, osoittelivat toisilleen junan ikkunasta näkyviä maisemia, nauroivat taas vähän lisää ja välissä lempeästi piikittelivätkin toisiaan. Pohdin, mikä voisi olla noin onnellisen suhteen salaisuus, ja mistä sitä voisi ostaa.

Kuin tilauksesta kysymykseeni vastattiin: junamatkan puolessavälissä pariskunnan miespuolisko kaivoi laukustaan ruskean paperipussin, josta hän taikoi esiin neljä kullanruskeaa skonssia sekä kaksi pientä kannellista muovirasiaa, joihin oli pakattu hilloa ja kermavaahtoa.

Jos minä olisin se pariskunnan nainen, en minäkään päästäisi siitä herrasta ikinä irti.

Jotain onnellisuushormonia skonssien syöminen taitaa toden totta erittää. Skonssit ovat samaan aikaan ylellisiä mutta kotikutoisia, perinteikkäitä ja kuitenkin jotenkin erityisiä. Jos et usko, kokeile ensi sunnuntaina seuraavaa: leivo pellillinen skonsseja heti aamusta, keitä iso pannu teetä, laita soimaan sunnuntaiaamuun sopivaa musiikkia, istu kaikessa rauhassa aamiaispöytään ja ota seuraksesi sanomalehti tai joku hyvä tyyppi. Halkaise skonssi, levitä päälle hilloa ja kermavaahtoa ja anna sen oikeanlaisen sunnuntaifiiliksen vallata: ei sen, joka pistää miettimään jo valmiiksi ahdistuneena ensi viikon työkuvioita, vaan sen, joka muistuttaa, että juuri nyt ei ole kiire mihinkään.

Sananen skonssien teosta:

-- pyri pitämään voi niin kylmänä kuin mahdollista. On hyvä, jos voit käyttää nyppimiseen jonkinlaista apuvälinettä tai yleiskonetta, mutta jos teet sen käsin (kuten minä), tee se äkkiä, jottei käsien lämpö lähde liikaa sulattamaan voita. Kädet voi vaikkapa pestä kylmällä vedellä ensin ja jos tahtoo vallan hifistellä, voi jauhot viilentää ensin vaikka pakastimessa.

-- älä edes yritä tehdä (tällaisia) skonsseja ilman kermaa, se ei toimi. Jos haluat syödä kevyesti, syö jotain muuta kuin skonsseja.

-- kyllä, leivinjauheen määrä ohjeessa on ihan oikein, siinä ei ole kirjoitusvirhettä.

Skonssit ( 6 kpl)

(ohje PastryPal)

5 dl vehnäjauhoja
2 rkl sokeria
1 ½ rkl leivinjauhetta
¼ tl suolaa
85 g kylmää voita
2 dl kermaa

voiteluun:
muna
1 rkl maitoa

Lämmitä uuni 200 asteeseen.

Sekoita keskenään jauho, sokeri, leivinjauhe ja suola.

Leikkaa kylmä voi pieniksi kuutioiksi ja nypi jauhojen joukkoon käyttäen joko yleiskonetta tai käsiä. Toimi nopeasti, jottei voi lähde sulamaan liikaa. Koostumus on sopiva, kun jauho-voipaakut ovat noin riisinjyvän kokoisia, mutta joukossa saa ja pitää olla vähän isompiakin, suunnilleen herneen kokoisia paakkuja.

Lisää joukkoon kerma ja sekoita vain sen verran, että ainekset ovat juuri ja juuri sekaisin. Muotoile taikinasta käsin yhtenäinen pallo -- älä taaskaan työstä taikinaa liikaa, taikinan ei tarvitse olla sileää, vaan riittää, että se pysyy kasassa.

Muotoile taikina leivinpaperin päälle suorakaiteeksi, joka on n. 4 cm korkea. Leikkaa taikina 6 osaan terävällä veitsellä ja vedä palaset erilleen toisistaan.

Voitele muna-maitoseoksella ja paista n. 20-30 minuuttia. Skonssit ovat kypsiä, kun ne ovat päältä kauniin kullanruskeita ja pohjista sopivasti ruskistuneet. Varo paistamasta liian kuiviksi!

Tallennettu kategorioihin Aamiainen, Leivonnaiset, makeat | 18 kommenttia

Pieni on kaunista

Tänään tarjolla yksi pieni ketkuvinkki, jolla omista leivonnaisista saa huippuhelposti elegantimman ja kaikin puolin professionaalimman näköisiä tekemättä oikeastaan mitään ekstraa. Tartelettivuoat, mes amis, tartelettivuoat!

Ihmisellä on luontainen taipumus kihertää aina, kun hän näkee jotain pientä ja söpöä. Kuka voi muka vastustaa koiranpentua? Miksi nukkekodin esineet tai riisinjyvään kaiverretut Buddhan kuvat ovat niin siistejä? Koska ne ovat pieniä! Sama pätee torttuihin.
Isoon piirakkavuokaan tehty torttu… toi näyttää aika hyvältä.
Yksittäisiin tartelettivuokiin tehty torttu… siis vähänkö ihanaa miten sä jaksatkin aina väkertää kaikkea tommosta, noihan on ihan ku ravintolassa! Ja siis vähänkö kivaa kun nyt jokainen saa vähän niinku oman piirakan!

Tykkään siis tehdä torttuja tartelettivuokiin. Ne on kivempi täyttääkin, kun pinta-alaa on vähemmän: täytteet eivät mene möhjöksi yhtä helposti ja kaikki koristelut näyttävät suuremmilta ja hienommilta.

Ja sitten siinä on tietysti se kiva psykologinen juttu, että on siistiä kun saa syödä koko tortun ihan itse.

Mutta ennen kaikkea siinä on se kiva psykologinen juttu, että pieni on söpöä.

Törmäsin viikunatarteletteihin täällä ja ohje näytti niin hyvältä että niitä oli heti päästävä kokeilemaan. Muutin vain pohjan ohjeen, koska kaavoihini kangistuneena teen tarteletit aina tällä samalla pohjalla, jonka olen joskus kopsinut jostain amerikkalaisesta lehdestä. Lisäsin tällä kertaa pohjaan raastettua sitruunankuorta, ja se osoittautui todella hyväksi ideaksi! Sopi mainiosti makeiden viikunoiden kanssa.

Jos teidän lähellä ei ole kivaa videovuokraamoa joka myy pinjansiemeniä halvalla, ne voi korvata oivasti myös saksanpähkinöillä. Ja luonnollisestikin, jos et omista tartelettivuokia, voit tehdä tortun isoon piirakkavuokaan. Mutta siitä ei tule läheskään yhtä söpö.

Viikuna-pinjansiementarteletit (6-8 kpl)

pohja:
1 keltuainen
2 rkl KYLMÄÄ vettä
1 tl vaniljauutetta
1 sitruunan raastettu kuori

100 g voita

3 dl vehnäjauhoja
3/4 dl sokeria
ripaus suolaa

Sekoita keskenään keltuainen, vesi, vaniljauute ja sitruunan kuori.
Sekoita toisessa kulhossa vehnäjauhot, sokeri ja suola. Kuutioi voi pieniksi paloiksi ja dumppaa jauhoseoksen päälle. Käytä veistä tai sormia ja nypi voi jauhojen joukkoon. Koostumus saa jäädä melko karkeaksi. Lisää joukkoon kananmuna-vesiseos ja sekoita haarukalla taikinaksi. Älä hämmennä liikaa, vain sen verran että ainekset ovat sekaisin.
Peitä kulho jollain ja laita jääkaappiin ainakin puoleksi tunniksi.

Täyte:

4 rkl voita
1/2 dl tomusokeria
2 keltuaista
1 rkl hunajaa

1/2 dl pinjansiemeniä (kevyesti rouhittuina)

5-6 tuoretta viikunaa (enemmänkin, jos käytät isoa piirakkavuokaa)
2 rkl tuoretta sitruunamehua
1/2 dl kidesokeria

Painele 6-8 tartelettivuokaan taikina pohjalle ja reunoille. Jos taikina lämpenee liikaa ja muuttuu vaikeaksi käsitellä, laita se taas puoleksi tunniksi jääkaappiin.
Paista pelkkiä taikinakuoria 180-asteisessa uunissa n. 10 minuuttia.

Vatkaa sillä välin voi ja tomusokeri tasaiseksi. Lisää keltuaiset yksi kerrallaan, vatkaa. Lisää hunaja ja sekoita.

Viipaloi viikunat suunnilleen 8 osaan. Laita kulhoon viikunanpalat, sitruunamehu ja sokeri. Sekoita sen verran että kaikki viikunat peittyvät sitruunalla ja sokerilla.

Kun taikinapohjia on paistettu 10 minuuttia, ota ne pois uunista. Levitä voi-keltuaisseos pohjille ja ripottele päälle pinjansiemeniä. Järjestele viikunat päällimmäiseksi jotennii nätiisti ja paista jälleen 180 asteessa puolisen tuntia tai siihen asti kunnes sekä täyte että taikinan reunat ovat kauniin ruskeat.

Anna jäähtyä ja tarjoile esim. kermavaahdon tai vaniljakastikkeen kera.

Tallennettu kategorioihin Kakut ja piiraat, Leivonnaiset, makeat, Välimerelliset | 5 kommenttia

Kuka pelkää kohokasta?

Tein kohokasta ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten. Tuolloin olin autuaan tietämätön sen maineesta. Tiedättehän nämä tarinat: kohokasta ei osaa tehdä kukaan, paitsi ehkä joku viiksekäs ranskalainen keittiömestari tai satunnainen palvottu isoäiti, kohokas lässähtää jos uunin edessä tömistellään liikaa ja epäonnistuu, jos taikinan sattuu tekemään vääränä viikonpäivänä.

Kohokkaani onnistui heti ensimmäisellä kerralla mainiosti, ja olen varma, että se johtui juuri siitä, etten tiennyt kohokkaan maineesta kammottavan vaikeana jälkiruokana. Osasin suhtautua sen tekemiseen ilman turhia pelkoja ja vapisevia käsiä.

Olen siis nyt tänään täällä kertomassa teille kohokasta pelkääville, ällös huoliko. Jos minä pystyin siihen, pystyt sinäkin. Kohokkaan teko ei ole mitään ydinfysiikkaa (vaan kemiaa).

Kohokas on hyvä lisä jälkiruokarepertuaariin, sillä se on moniin muihin jälkkäreihin verrattuna kevyt ja yleensä gluteeniton.

Tämä alunperin Hesarista soveltamani suklaakohokkaiden ohje on kohokasohjeeksi yksinkertainen ja melko taloudellinen -- keltuaisia ja valkuaisia tulee saman verran, toisin kuin monissa muissa ohjeissa, joissa valkuaisten määrä on yleensä paljon suurempi. Kenties tästä pienemmästä valkuaisten määrästä johtuen nämä kohokkaat eivät kohoa ihan niin korkeisiin sfääreihin kuin jotkut sisaristaan, mutta tästä ohjeesta on oikein hyvä aloittaa kohokaskokin ura, ravistaa pelko pois ja siirtyä sen jälkeen kohti haastavampia kohokastasoja.

Muutama asia, joka kohokasta tehdessä kannattaa huomioida:

-- lisää aina valkuaisten joukkoon hieman sitruunamehua oikeanlaisen koostumuksen aikaansaamiseksi
-- kääntele valkuaisvaahto muun taikinan joukkoon mahdollisimman varovasti, jotta vaahto ei laske (tätäkään ei kuitenkaan tarvitse hysteerisesti pelätä, ei se ihan vähästä säikähdä)
-- tarjoile kohokas heti!
-- jos haluat tehdä kohokasta esimerkiksi illalliskutsuille, tee taikina etukäteen muuten valmiiksi, mutta jätä vielä valkuaiset vatkaamatta. Pääruuan jälkeen voit jättää vieraat juomaan viiniä ja pujahtaa itse keittiöön, vatkata valkuaiset sokerin ja sitruunan kanssa, sekoittaa ne valmiiksi tekemääsi taikinapohjaan ja paistaa kohokkaat uunissa, jonka olet tietysti strategisesti laittanut lämpiämään jo ennen pääruokaa. Kyllä, tässä on hieman vaivaa, mutta se voi olla sen arvoista -- kohokas tuntuu aina tekevän vieraisiin vaikutuksen (ks. postaukseni ensimmäinen kappale).

Suklaakohokkaat (4 kpl)

2 munaa
30 g voita
3 rkl sokeria
70 g hyvää tummaa suklaata
1,5 tl sitruunamehua

vuokiin voita ja sokeria

Ota voi pehmenemään huoneenlämpöön. Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen.

Erottele kananmunanvalkuaiset keltuaisista -- muista, että valkuaiset eivät vaahtoudu, jos niiden joukossa on yhtään keltuaista.

Vatkaa sähkövatkaimella huoneenlämmössä pehmennyt voi ja puolet sokerista (1,5 rkl) vaahdoksi. Lisää keltuaiset yksitellen joukkoon koko ajan vatkaten.

Sulata suklaa vesihauteessa. Jos suklaa pääsee sulatettaessa kuumenemaan, anna sen jäähtyä hetki. Sekoita voi-keltuaisseoksen joukkoon.

Vatkaa valkuaiset, sitruunamehu ja loput sokerista kovaksi vaahdoksi. Vaahto on tarpeeksi kovaa, kun voit kääntää kulhon vaikka ylösalaisin ilman, että se alkaa valua.

Kääntele valkuaisvaahto varovasti suklaa-keltuaisseoksen joukkoon.

Voitele ja sokeroi neljä kohokasvuokaa ja jaa taikina niihin. Jätä vuoasta n. 1/3 tyhjäksi, jotta kohokkaalla on tilaa nousta.

Paista 12-15 minuuttia. Kohokas on kypsä, kun se on kohonnut reilusti ja on ruskistunut pinnalta hieman. Varo paistamasta liian kauan, kohokas kärähtää herkästi.

Tarjoile kohokkaat heti, mieluiten suoraan uunista.

Tallennettu kategorioihin Jälkiruoat, Suklaa | 8 kommenttia

Korianterikoukussa

Olen pitkään kuvitellut, etten pidä korianterista. Sitten söin helsinkiläisravintola Pueblossa aivan älyttömän maukasta, korianterilla maustettua cevicheä. Ja sitten mentiin.

Näin käy aina -- ensin kuvittelen, etten pidä jostain ruuasta ja vuotta myöhemmin kehitän siihen pakkomielteen.

Toisaalta parempi näin päin kuin elää loppuelämänsä jääden paitsi jostakin vain sellaisen pikkuseikan vuoksi, ettei satu pitämään siitä. Triviaalia!

Teen tällaista intialaisittain maustettua linssikeittoa varsin usein. Se on helppo ja superhalpa arkiruoka. Tuli mieleeni, että himoitsemani korianteri sopisi varmasti siihen oivasti lisukkeeksi, ja tein korianterista soppani päälle eräänlaisen ”peston”.

Yhdistelmä oli herkullinen, ja mitä yksinkertaisin tapa tuhota kokonainen ruukku korianteria varsin pikaista vauhtia…


Linssikeitto ja korianteripesto
(3-4 annosta)

2 dl punaisia linssejä
1 rkl voita
1 sipuli
2-3 valkosipulin kynttä
2 tl raastettua tuoretta inkivääriä
2 isoa porkkanaa
3 tomaattia
8-10 dl vettä
2 rkl kana- tai kasvisfondia
1 tl juustokuminaa
1/2 tl kurkumaa
hyppysellinen kanelia
cayennepippuria maun mukaan
suolaa
mustapippuria

1 ruukku korianteria
1 rkl oliiviöljyä
1 rkl tuorepuristettua sitruuna- tai limemehua
pieni kourallinen cashew-pähkinöitä
suolaa
mustapippuria

Huuhtele linssit. Kuori ja pilko sipuli, valkosipuli ja porkkana. Pilko tomaatti.

Kuumenna kattilassa voi. Kuullota sipulia, valkosipulia ja inkivääriä muutama minuutti. Lisää porkkanat ja tomaatit ja paista vielä pari minuuttia. Lisää linssit, vesi, fondi ja mausteet. Kiehauta ja anna porista keskilämmöllä noin puolisen tuntia, kunnes kaikki on sopivan kypsää. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Keiton poristessa valmista korianteripesto: silppua korianteri veitsellä. Rouhi cashew-pähkinät kevyesti. Sekoita kaikki aineet. Voit tehdä peston myös tehosekoittimessa, jos haluat siitä tahnaa. Minusta tämän keiton kanssa tällainen hakkelus sopi paremmin.

Tallennettu kategorioihin Kasvisruoat, Keitot | 6 kommenttia